Hegemoniapyrkimysten geopolitiikkaa

Historiakertomukset palvelemaan valtapyrkimyksiä

Myös kertomukset historiasta on suunnattu tukemaan oman valtion tarkoitusperiä. Niinpä lännessä on nyt vallalla käsitys, että historia alkoi 24.2.2022, kun Venäjä hyökkäsi naapurivaltio Ukrainaan. Sitä on lännen retoriikassa pidetty ainutlaatuisen räikeänä kansainvälisen oikeuden rikkomuksena, jollaista ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. Samalla lännessä katsotaan, että Kiina autoritaarisena valtiona uhkaa koko läntistä maailmaa sulkemalla omaa yhteiskuntaansa lännen kilpailulta ja silti pyrkii hyödyntämään lännen avoimia markkinoita. Tämän vuoksi lännen avoimet yhteiskunnat ovat joutuneet panostamaan voimakkaasti sotilaalliseen kapasiteettiin ja puolustautumaan todellisia tai kuvitteellisia vihamielisiä ”hybridivaikuttamisia” vastaan keinoilla, jotka ovat ominaisia autoritaarisille valtioille. Läntinen lehdistösensuuri ja mielipiteiden ohjailu on yksi ilmenemismuoto tästä ajattelusta.

Venäjällä taas tuodaan esille kylmän sodan päätökseen liittyneitä tapahtumia. Kertomus etenee pääpiirtein näin: Kun Neuvostoliitto alkoi 1980-luvulla oman muuntumistaipaleensa Mihail Gorbatshovin aikana ja siinä sivutuotteena saatiin Euroopan ja Saksan kahtiajako loppumaan, niin vanhemman Bushin amerikkalainen administraatio vakuutti Neuvostoliitolle, että Natoa ei tulla laajentamaan Saksasta itään, ei edes yhtä tuumaa. Mutta kun Bill Clinton tuli presidentiksi, niin heti keväällä 1993 Valkoisen talon turvallisuusneuvonantaja Tony Lake kirjoitti muistion, jossa visioitiin Naton itälaajennus. Clinton hyväksyi tämän, ja se on ollut voimassa vähän varioiden kaikkien Clintonin jälkeisten Yhdysvaltain presidenttien ohjelmissa.

Kiinalla on luonnollisesti omat kertomuksensa, joissa painottuu tarve vapautua lopullisesti entisten siirtomaaimperiumien holhouksesta, joka alkoi 1800-luvulla Kiinan hajanaisuuden ja heikkouden aikaan. Kiina on palaamassa omalle luontaiselle paikalleen Keskustan valtakunnaksi.

Yhdysvaltojen kiistanalaiset kokemukset Lähi-idästä

Yhdysvaltojen politiikka Lähi-idässä liittyi Euroopan kehitykseen 1990-luvun alusta. Bush vanhempi voitti Saddam Husseinin, ja Irakin oli vetäydyttävä Kuwaitista. Sitä pidetään ”hyvänä sotana”. Saddam Husseinia ei kuitenkaan kaadettu, vaan tämän tehtävän otti itselleen Bush nuorempi, joka hyökkäsi vuonna 2003 Irakiin vedoten siihen, että Irakilla oli joukkotuhoaseita. Sellaisia aseita ei löydetty, ja perustelut hyökkäykselle osoittautuivat yleisesti väärennetyiksi. Vallassa olleet ”uuskonservatiivit” pyrkivät sitten muuttamaan Irakin yhteiskunnan mieleisekseen. Kun amerikkalainen demokratiakäsitys lähtee siitä, että enemmistö hallitsee, niin Irakin shiiat saivat vallan sunnien kustannuksella. Sunnit kuitenkin suuttuivat ja perustivat kalifaatin, jonka tunnemme ISIS-termillä. Sitä vastaan me kaikki sitten jouduimme taistelemaan.

Neuvostoliiton hajottua Venäjä nojautui uudistusmielessä voimakkaasti lännen apuun. Rahaa tuli muun muassa presidentti Boris Jeltsinin uudelleenvalintaan vuonna 1996, mutta toisaalta Venäjää ei päästetty missään vaiheessa osalliseksi Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin luomisesta kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa. Rautaesirippu oli kadonnut, ja tilalle alkoi kohota uudenlainen eristysmuuri Venäjän rajalle. Se ei tapahtunut yhdessä yössä kuten Berliinin muurin rakentaminen vuonna 1961 vaan hitaana kehityksenä 2000-luvun alkuvuosina.

Naton laajennus, vaikka olikin amerikkalaisten masinoima, täytti joka tapauksessa sen tyhjiön, jonka Neuvostoliiton ja Varsovan liiton romahdus oli itä-Eurooppaan jättänyt. Turvallisuuspolitiikan arvoja korostavat eivät ehkä nykyisin hyväksy olettamusta siitä, että tyhjiö aina tuppaa täyttymään, mutta kyllä se Itä-Euroopan osalta näytti toteutuvan.

Lähi-idästä tuli kova reaktio amerikkalaisten valtaa vastaa, kun New Yorkissa kaksoistornit luhistuivat ja Pentagoniin osuttiin matkustajakoneella 11.9.2001. Naton johto ilmoitti heti panevansa täytäntöön peruskirjansa artiklan 5. Erikoista kyllä, Yhdysvallat arvosteli voimakkaasti Naton silloista pääsihteeriä tästä ilmoituksesta. Yhdysvaltain mielestä artikla 5:n soveltaminen ei ollut ajankohtaista, koska ei vielä tiedetty, kuka oli tihutyön takana. Lisäksi teko oli Yhdysvallan historiassa sen verran ainutlaatuinen ja vakava, että amerikkalaiset halusivat hoitaa tekijöiden rankaisemisen itse. Al-Qaidan tukikohdat Afganistanissa joutuivat amerikkalaisten tulilinjalle, kun terroriteosta syytetty Osama bin Laden väijyi siellä Pakistanin rajaseudulla uusia suunnitelmia punomassa. Todettakoon myös, että al-Qaidan luolien paikantamisessa ja siihen liittyneessä Afganistanin pääosia hallinneiden talibanien vastaisessa taistelussa Venäjän presidentti Putin avusti aluksi voimakkaasti Yhdysvaltoja. Sotatoimia tuettiin huoltokuljetuksin Venäjältä, ja Putinin tarkoituksena oli ilmeisesti pyrkiä vaikuttamaan siihen, että Venäjä pääsisi jäseneksi lännen instituutioihin.

Irakin hallintayritysten epäonnistumisen ja erityisesti Afganistanin katastrofin jälkeen Yhdysvalloissa nousi rajua arvostelua maan Lähi-idän politiikkaa vastaan. Donald Trumpin vaalivoitto vuonna 2016 perustui osaltaan siihen, että hän lupasi irtautua kokonaan Lähi-idästä ja keskittyä oman maan asioiden hoitoon.

Käännekohta vuonna 2007

Euroopassa vuosituhannen vaihteen aikaan eletyn lämpimän jakson jälkeen tultiin Müncheniin vuonna 2007. Putin puhui ja kertoi, että nyt riittää. Hän tarkoitti Naton laajenemista ja Venäjän pitämistä turvallisuuskysymysten käsittelyn ulkopuolella, tai ainakin niin, että Venäjän turvallisuusintressejä ei otettu huomioon. Länsi katsoi Putinin ylireagoineen ja Natossa voimistui näkemys, että Nato itse päättää uusista jäsenistään eikä Venäjällä ole siihen mitään veto-oikeutta.

Bukarestin Nato-huippukokous keväällä 2008 käsitteli Ukrainan ja Georgian jäsenyyksiä. Agendalla oli kysymys siitä, avataanko noille maille tie kohti Nato-jäsenyyttä. Yhdysvallat puolsi, kun taas Saksa ja Ranska olivat vastaan. Kompromissina todettiin, että molemmilla mailla, Ukrainalla ja Georgialla, on periaatteessa pääsy Nato-jäsenyyteen. Tämä päätös suututti sekä Georgian presidentin Mikheil Saakashvilin sekä Venäjän johdon. Presidenttinä oli silloin Dmitri Medvedev ja pääministerinä Vladimir Putin.

Vuonna 2008 Ranska toimi EU:n ja Suomi ETYJ:in puheenjohtajamaina. Bukarestin päätöksiin pettynyt Saakashvili hyökkäsi illalla 7.8.2008 tykistöllään Etelä-Ossetian kapinamaakunnan pääkaupunkiin Tskinvaliin, ja seuraavana aamuna Georgian maavoimat lähtivät liikkeelle kohti Roki-tunnelia, joka oli ainoa tie Venäjän armeijalle tulla Kaukasus-vuorten toiselta puolelta Etelä-Ossetiaan. Lähellä Roki-tunnelia georgialaiset kohtasivat varsin heikon ja puutteellisesti valmistautuneen Venäjän armeijan, joka kuitenkin kykeni vyöryttämään georgialaiset pois Etelä-Ossetiasta noin kolmessa vuorokaudessa. Etelä-Ossetiassa olleet georgialaiset kylät ajettiin maan tasalle, ja Georgian vaikutusvalta Etelä-Ossetiassa loppui siihen. Saakashvili oli aloittanut hyökkäyksen, vaikka Georgian parhaat sotilasyksiköt olivat Irakissa ja Afganistanissa auttamassa amerikkalaisia noilla sotatantereilla.

Amerikkalaiset olivat aseistaneet ja kouluttaneet vuodesta 2003 Saakashvilin armeijaa. Tarkoituksena oli luoda Venäjän vaikutusvallalle vastapaino eli amerikkalaisten tukema Georgian armeija. Olin hieman myöhemmin EU:n edustajana Saakashvilin valtaannousun vuosittaisessa muistoparaatissa. Sieltä löytyi myös Venäjän ulkoministeri Lavrov, joka totesi enteilevästi paraatin loputtua, että näitä voimia tuskin tarvittaisiin maan puolustamiseen. Niillä näytti olevan muita päämääriä.

Yhdysvaltain tilanne Georgian sodan loputtua ei ollut hääppöinen. Presidentti Bush nuorempi totesi, että Saakashvili juoksi suoraan Venäjän asettamaan provokaatioansaan. Joka tapauksessa saadakseen tilanteen jotenkin kontrolliin, amerikkalaiset ottivat yhteyttä venäläisiin ja sommittelivat yhdessä suunnitelman, jonka mukaan Venäjä poistuu Georgian varsinaiselta valtioalueelta mutta voi jäädä kapinamaakuntiin Etelä-Ossetiaan ja Abhaasiaan. Myöhemmin Venäjä tunnusti Abhaasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyydet vedoten lännen vastaavaan siirtoon luoda itsenäinen Kosovo Serbian vastustuksesta huolimatta.

EU:n ja ETYJ-maiden periaatteellinen linja oli, että Georgian alueellista suvereenisuutta tulee järjestelyssä kunnioittaa. Tältä pohjalta tilannetta ei kuitenkaan olisi saatu hallintaan, vaan tarvittiin Yhdysvaltojen ja Venäjän yhteistyötä. Tuo kokemus on hyvä muistaa nyt, kun puhumme Ukrainan sodan päättämisen mahdollisuuksista. Suuret siis tekivät sopimuksen Georgiaa kuulematta, mikä ei ole ollut ainutlaatuista vastaavissa tilanteissa.

Konflikti Ukrainasta

Sitten tulemme lopulta Ukrainaan. Paljon ennen Kiovan Maidanin tilanteen kärjistymistä talvella 2014 tapasin Boris Jeltsinin Venäjän ensimmäisen varaulkoministerin Andrei Fjodorovin Moskovassa. Olin käymässä siellä Suomi-Venäjä Seuran asioissa ja halusin kuulla Andreilta tilannekuvauksen. Siinä hän sanoi, että jos ukrainalaiset vielä jatkavat tätä politiikkaansa päästä Naton jäseneksi, saattaa käydä niin, että syntyy Ukraina ilman rannikkoa ja infrastruktuuri tuhottuna. Arvelin silloin, että Andrei liioitteli tilannetta. Sittemmin olen tätä muistellut ja todennut, että Andrei oli hyvinkin tietoinen siitä, mitä Kremlissä ajateltiin.

Otan tämän esille senkin takia, että kun pyritään miettimään sitä, mikä on Venäjän pyrkimys Ukrainan suhteen, niin tuolloinen argumentointi ainakin kuvastaa Maidanin yhteydessä nähtyä päämäärähakuisuutta.

Maidanin tilanne oli sekava, ja tapahtumien kulusta on yhä kovasti epäselvyyttä. Venäjä katsoo, että presidentti Viktor Janukovits ajettiin vallananastuksella virastaan. Amerikkalaiset ja eurooppalaiset liittolaiset taas katsovat, että kun Janukovits vetäytyi syksyllä 2013 vapaakauppasopimuksesta EU:n kanssa, niin ihmiset tulivat spontaanisti vastustamaan Janukovitsia. Kuvaan kuitenkin kuuluu, että Maidanin tapahtumien taustalla oli vahva CIA-tiimi, jonka vaikutus Ukrainan Maidanin jälkeisen hallituksen kokoonpanoon oli myös merkittävä. Joka tapauksessa Venäjän turvallisuusintressit näyttivät Venäjän näkökulmasta olevan Kiovan tapahtumien kärjistyksen jälkeen hyvinkin uhanalaisia, ja siitä lähti tilanne vyörymään. Krimin niemimaa miehitettiin ja kapinaliike Donbasin alueella aktivoitui, ja Venäjä alkoi vähän ajan kuluttua tukea sitä. Ukrainan sisällä alkoi avoin sota.

Välivaiheena näytti siltä, että Minsk I ja Minsk II -sopimukset antaisivat vakaampaa pohjaa Venäjän ja Ukrainan keskinäiselle sopimukselle turvallisuuskysymysten järjestämiseksi. Tämäkin osoittautui sittemmin virhearvioksi. Lännen taholla ilmeni selvä halu heikentää Venäjää Ukrainan kysymyksellä. Myös neuvotteluissa olleilta läntisiltä johtajilta on tullut sen kaltaisia lausuntoja, että Minsk-prosessilla haluttiin vain voittaa aikaa, jotta Ukraina ehtisi varustautua.

Venäjän näkemyksen mukaan vuoden 2021 aikana oli ilmennyt, että Ukraina oli siirtymässä hyvin voimakkaasti Nato-maiden ohjailemaksi. Yhdysvallat aseisti ja koulutti Ukrainan armeijaa CIA:n tukiessa noita toimintoja omalla tahollaan, ja yhteisiä Ukrainan ja Naton harjoituksia järjestettiin erityisesti Mustalla merellä. Uudelleen presidentiksi tullut Vladimir Putin antoi lännelle ultimaatumin, jonka perimmäinen tarkoitus lienee ollut sanoa ulos se, että mikäli Ukraina aiotaan siirtää Naton leiriin, se katsotaan eksistentiaaliseksi uhkaksi Venäjän valtiolle. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden ja Vladimir Putin tapasivat tilanteessa, jossa Putin vaati, että myös Venäjän turvallisuushuolet otetaan huomioon. Tilanteesta tuli paljon materiaalia ulospäin tiedoksi. Lännen mediat toistivat tiettyjä kohtia, joista kyllä kävi ilmi, että Putin halusi kovin paljon ja että Biden oli retoriikassaan antavinaan jotakin, jolla kuitenkaan ei ollut Putinille käyttöä. Kun Venäjä hyökkäsi helmikuussa 2022 Ukrainaan, pääpaino oli aluksi Kiovassa eli pyrittiin Ukrainan hallituksen nopeaan vaihtamiseen.

Venäjän yrityksen Kiovassa epäonnistuttua saatiin kohta Turkin ja Israelin välityksellä aikaan keskusteluyhteys sodan osapuolien välillä. Neuvottelujen tuloksena syntyi paperi, joka olisi saattanut olla alku vakavalle jatkolle aselevosta sopimiseksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Varsin luotettavien tietojen mukaan Iso-Britannian silloinen pääministeri Boris Johnson kävi ilmoittamassa presidentti Zelenskylle, että länsi ei ole valmis rauhaan, koska Venäjä ei ole heikentynyt vielä tarpeeksi. Zelenskyn päätös jatkaa sotaa saattoi johtua myös siitä, että Ukrainan taistelukuntoiseksi saatettu armeija oli parhaillaan ajamassa Venäjän joukkoja pois eräiltä sen valtaamilta alueilta. Venäjällä oli sodan alkuvaiheissa vain heikohkot joukot sotatoimissa, ja vahvennusten keskittämiseen arveltiin kuluvan paljon aikaa.

Bidenin administraatio halusi vielä vuonna 2024 jatkaa sotaa, mutta tiedossa jo oli, että tuleva presidentti Donald Trump sen sijaan halusi sodan loppuvan mahdollisimman pian. Yhtenä syynä tähän on se, että Yhdysvalloilla on meneillään suuri hegemoniataistelu Kiinan kanssa ja Trump haluaa keskittyä vahvistamaan Yhdysvaltojen globaalia asemaa niin taloudellisesti kuin sotilaallisesti. Tämä ei suoranaisesti koske Venäjää tai Kiinaakaan vaan kohdistuu paljolti sisäpoliittisiin päämääriin. Toinen syy Trumpilla on se, että kyseessä on Yhdysvaltojen pyrkimys vahvistaa omia asemiaan liittolaistensa ja läheisten maiden alueilla, eikä itäinen Eurooppa kuulu niihin.

Ukrainan aselevon suuri yksittäinen kysymys on Nato ja sen osuus aseleposopimuksessa. Venäjä ei halua Natoa Ukrainaan, ja toisaalta eurooppalaiset Nato-maat ja Naton pääsihteeri haluavat aseleposopimukseen osalliseksi niin paljon Natoa kuin mahdollista. Onko Trumpilla hallussaan sellaisia keinoja, että tämä dilemma voitaisiin ratkaista? Nyt juuri näyttää aika huolestuttavalta.

Arktisten alueiden merkitys kasvaa

Arktinen alue on noussut Yhdysvaltojen hegemoniataistelun keskiöön. Ketju Grönlanti, Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi ja Baltian maat on se linja, jolla maat ovat sitoutuneet DCA-sopimuksin sallimaan Yhdysvaltojen toimia omissa intresseissään käyttäen tukikohtia, joita sillä on näissä maissa. DCA-sopimus edellyttää, että isäntämaalla on taloudellinen ja sotilaallinen infrastruktuuri, jolle amerikkalaiset voivat kehittää omat toimintonsa. Grönlannilla ei ole riittävää taloudellista ja sotilaallista kapasiteettia, jotta se voitaisiin liittää suoranaisesti DCA-sopimuksiin. Siksi se on suurena ja harvaanasuttuna, lähellä Yhdysvaltoja olevana alueena keskeinen osa Yhdysvaltojen sotilaallista ja kohta myös taloudellista vaikuttamista niin Kiinaan kuin Venäjäänkin päin. Siksi se kaikella todennäköisyydellä tullaan jossain muodossa liittämään osaksi Yhdysvaltoja. Kansainvälisen politiikan arvoista kiinnipitävillä ihmisillä on tässä vaikeaa nieltävää, mutta kun suuret melskaavat turvallisuudellaan, niin kansainvälisillä normeilla on vain vähän vaikutusta lopputulokseen.

Kanada voidaan myös laskea tuohon arktisten alueiden vaikuttajien joukkoon. Kun Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan, presidentti Roosevelt ja pääministeri Churchill tapasivat Kanadan rannikolla hävittäjäaluksella. Churchill pyysi tukea, ja Roosevelt lupasi sitä antaa mutta ilmoitti brittien johtajalle, että ei kai pääministeri vain luule, että Brittiläinen imperiumi voisi olla entisellään tämän sodan jälkeen. Nykyisin jo tiedetään Rooseveltin visioineen toisen maailmansodan tuloksen amerikkalaisesta perspektiivistä siten, että Hitlerin Saksa ja Japani murskattaisiin mutta myös Brittiläinen imperiumi hajotettaisiin. Yhdysvallat oli nouseva maailman valtiaaksi.

De Gaulle kävi presidenttinä ollessaan Quebecissä ja huudahti: ”Vive La Quebec libre!” Ranskalla on ollut oma osansa Kanadan historiassa, ja ranskan kielellä on siellä sijansa vieläkin. Kanadalaiset ovat hyvinkin haavoittuvia, jos lähtee vertaamaan Yhdysvaltoja ja Kanadaa keskenään ja sattuu sanomaan, että maat ja yhteiskunnat näyttävät olevan pitkälti samanlaisia. Se on suurin epäkohteliaisuus, jonka kanadalaiselle voi sanoa. Mitä sitten seuraa, kun Donald Trump näkee Kanadan Yhdysvaltojen 51. osavaltiona? Minusta Kanadalla on kuitenkin taloudellinen ja sotilaallinen infrastruktuuri jo olemassa, joten eiköhän tämäkin asia saada järjestykseen amerikkalaisia tyydyttävällä tavalla sopimusteitse.

Uudenlaista valtakamppailua laajalla alueella

Panaman kanava on asia, joka koskee Kiinaa, ja siinä Yhdysvallat tulee olemaan kova. Kanavan kontrolli tullee jossain vaiheessa palautumaan Yhdysvalloille.

Australia, Uusi Seelanti, Japani ja Etelä-Korea ovat jo hegemonia-ruodussa ja se on varsinkin ensin mainittujen osalta tehty nöyryyttämällä Ranskaa sukellusvenekaupoissa. Saksaa on nöyryytetty siten, että se saa öljynsä ja kaasunsa Yhdysvalloista ja Norjasta. Hinta on kuitenkin kolme kertaa kalliimpi kuin Venäjältä aikoinaan tuodulla kaasuenergialla. Elon Musk näyttää vielä sekaantuvan Saksan tukalaan tilaan koskien autoteollisuutta. Eurooppalaiset Nato-maat, joilla on DCA-sopimus, ovat myös tehneet – ainakin Suomi – sopimuksen amerikkalaisten kanssa Indo-Pasific -alueesta. Sen tiedon Suomen valtalehdistö on vaiennut tehokkaasti. Sopimuksen sisältöä ei ole myöskään avattu Suomen kansalaisille.

Itämeri on nyt lännen ja Venäjän välisen jännityksen yksi keskeinen kenttä, ja toimenpiteet ovat ajautumassa vakavaan eskalaatioon. Pelastus tässä voisi olla se, että Trumpin administraatio ei haluaisi mitään sotilaallista konfliktia Itämerelle varsinkaan nyt, kun se aikoo hieroa kauppaa Ukrainasta Venäjän kanssa. Ainakin näyttää siltä, että ei haluta tietää, kuka oli Nord Stream -putkien räjäyttäjä eikä myöskään haluta nimetä jotakin taustatahoa, joka aiheuttaa kaapelirikkoja meillekin tärkeällä merialueella. Täten siis suurilla on jälleen de-eskalaation avaimet käsissään. Siksi on jotenkin ihmeellistä, että tässä asiassa pitäisi kuunnella sellaisia tahoja, jotka haluavat jatkaa Ukrainan tuhoamista tilaan, josta on vaikea enää nousta.

Erikoislähettiläs Heikki Talvitien artikkeli on julkaistu 30.1.2025 blogina Suomen Geopoliittisen Seuran lehdessä.