KENELLE SOITTAISIN

Jos minulla NATO-maan aktiivisena kansalaisena olisi asiaa sotilasliiton johdolle, niin kenelle soittaisin? Tiedän, tiedän, on esikuntia ja esikuntia.  On iso organisaatio, josta joutaa meidänkin raukoille rajoillemme tai rajan läheisyyteen nostalgisia ”esikuntia”. Mutta NATOlla on myös Euroopan joukkojen komentaja, ja erikseen Itämeren alueen operaatioiden johtokeskus. Minulla ei ole niiden osoitteita eikä puhelinnunmeroita.

Mieltäni kalvaa epäilys, ettei puhelimiin vastattaisi, vaikka minulla olisi numerokin ja aivan oikein. Lisäksi epäilen, että henkilökunta vaihtuu tai ainakin osittain uusia nimia on jo astunut kehiin Yhdysvaltain uuden hallinnon myötä.

En puhu nyt NATO:n korkeimmasta mannekiinista, pääsihteeri Mark Ruttesta. Hän on poliitikko ja tekee poliitikon töitä NATO-organisaatiossa. Haluaisin kuitenkin keskustella NATOn sotilaskomitean johtajien kanssa. He puhuvat silloin, kun puhutaan tosissaan NATO:n suhteista Venäjään tai Kiinaan, kasvokkain. Ovatko Bidenin miehet edelleen asemissaan? Jos ovat, miten ollenkaan onnistuu Yhdysvaltojen ulkoministerin Marco Rubion ponnekkkaasti ajama uuden ulkopolitiikan toteuttaminen?

Rubio on useaan otteeseen puhunut – ja aivan tosisaan – moninapaisesta maailmasta, jossa Yhdysvalloilla ei enää voi olla maailmanpoliisiin roolia. Se rooli korosti ns. lännen eli Yhdysvaltojen kylmän sodan jälkeen luomaa sääntöperäisyyttä, läntisen vallan rationaliteettia sekä muiden velvollisuutta alistua siihen – hyvällä tai pahalla. Jos ei puhe auttanut, pantiin pystyyn halullisten liitto ja vähän pommiteltiin. Pommit olivat usein humaaneja.

Kuten jo aiemmin on todettu, tästä on kyse puheessa Ukrainan rauhasta. Olen näihin päiviin saakka uskonut, että Trumpin hallinnon tavoite on muuttaa Bidenin hallinnon ja sen edeltäjien luoma ja ylläpitämä, läntisille liittolaisilleen syöttämä tulkinta Ukrainan sodan syistä ja Venäjän syyllisyydestä uuden turvallisuuspoliittisen paradigman mukaiseksi. Se tarkoittaa koko laajaa ajattelun kehystä, joka ohjaa ja määrittää suhtautumista ja poliittisia kannanottoja Ukrainan konfliktiin, konfliktin taustoihin ja syihin. Uusi paradigma ei etsi syyllisiä eikä ole oikeusistuin. Se selittää miksi ja miten.

Olen uskonut, että juuri tällainen on Marco Rubion ajattelun perusjuonne. Sen kanssa on jyrkästi ristiriidassa USA:n Israelin ja Palestiinan politiikka, josta Trump on antanut räyhäkkäitä lausuntoja, luultavasti lähes tosissaan. Tämä ulkopoliittinen ”anomalia” nähdään päivittäin uutisissa, tosin niiden koko ja määrä on muuttunut minimaaliseksi läntisen loiskiehunnan oloissa. Euroopan halullisten liiton ryhtyminen sotilaspoliittiseksi suurvallaksi vie ruutuajasta valtaosan propagandaiskuineen, kokousselostuksineen ja asiantuntijakeskusteluineen. Käytännössä Israel saa rauhassa jatkaa palestiinalaisten tuhoamista ja heidän maansa hävittämistä.

Tällä hetkellä emme tiedä, onko Yhdysvaltojen ja Iranin suhteissa vireillä konkreettisia neuvotteluja USA:n epäilyjen torjumiseksi Iranin mahdollisen ydinaseen suhteen. Venäjän listalla aihe on, kun Ukrainan rauhan edellytyksista puhutaan. Mutta onko se Yhdysvaltojen listalla, onko se Rubion teema? Minä en tiedä. Minulla ei ole puhelinnumeroa.

Mutta sen tiedän, että halullisten liiton poliitikoilla ja mediapomoilla ei ole minkäänlaista harrastusta ajatella ja tutkia rauhan prosessin todellisia turvallisuuspoliittisia edellytyksia. Rauha on säilyäkseen jakamaton. Se edellyttää kaikkien osapuolien suostumusta toimiin, joilla uhkat poistetaan asianomaisten valtioiden alueelta ja lähipiiristä. Rauha ei tule pakottamalla, eikä se säily sotilaallisia pelotteita lisäämällä. Sillä tiellä syntyy vain räjähdysherkkä kauhun tasapaino.

Pitäisi olla puhelin, johon soittaa. Ja johon vastataan.