Trumpista voidaan olla monta mieltä, mutta hänen toimensa diplomaattisuhteiden palauttamiseksi Venäjän kanssa ja rauhanneuvotteluiden aloittamiseksi Ukrainassa ovat myönteisintä mitä maailman politiikassa on tapahtunut pitkään aikaan, todellinen askel parempaan päin.
Diplomaattisuhteet Venäjän ja länsimaiden välillä ovat olleet poikki monta vuotta, eikä mitään edistystä tietenkään voi tapahtua, jos ei edes keskustella. USA ja Venäjä ovat jo tavanneet ulkoministeritasolla, ja Trump ja Putin ovat käyneet kaksikin puhelinkeskustelua, toinen Trumpin tekemän aselepoaloitteen pohjalta, ja diplomaattitasolla jatkokeskustelut ovat parhaillaan käynnissä.
Neuvottelut eivät ole helppoja: Trump haluaisi pikaisen aselevon, jonka jälkeen hän voisi ”rauhantekijänä” pestä kätensä ja jättää sotkuisen jälkipyykin Euroopan maiden hoidettavaksi. Venäjän tavoitteena Ukrainan tilanteen pysyvämpi ratkaisu, eikä se tule suostumaan aselepoon, ennen kuin tähän suuntaan on otettu merkittäviä konkreettisia askelia. Toivotaan parasta.
Euroopan maat ovat suhtautuneet mahdolliseen rauhan puhkeamiseen Ukrainassa voimakkaalla kritiikillä ja tyrmistyneellä torjunnalla: eihän Ukrainan sotaa voi noin vain lopettaa. Tanskan pääministeri Frederiksen ilmoitti jopa: ”Tässä tilanteessa rauha on sotaa vaarallisempi!” Sarja huippukokouksia maiden johtajien kesken on pidetty niin paikan päällä kuin etänäkin, ja on muodostunut ”halukkaiden koalitio”, joka yhdistää voimansa Ukrainan tukemiseksi.
Suuri ongelma on kuitenkin siinä, miten Eurooppa voisi osallistua. Kaja Kallas teki siitä hänelle poikkeuksellisen järkevän huomion: ”Euroopan maat eivät tiedä, miten ne pääsisivät osaksi rauhanneuvotteluja!” Venäjän ulkoministeri Lavrovin sarkastinen kommentti oli: ”Euroopan maat haluavat jatkaa Ukrainan sotaa, mitä tekemistä heillä voisi olla rauhanneuvotteluissa?”
Halut ja kyvyt
”Halukkaiden koalition” nimi antaa vinkin siitä ongelmasta, jonka kanssa Euroopan johtajat painivat, ja miksi paljosta puheesta huolimatta mitään ei vaikuta tapahtuvan. Elämässähän on joskus niin, että halut ja kyvyt eivät kulje yhtä jalkaa: vaikka haluja olisi paljonkin, kyvyt niiden toteuttamiseen puuttuvat. Niinpä meillä onkin ”halukkaiden koalitio”, mutta ei ”kyvykkäiden koalitiota”. Vaikka puheet ovat sotaisia, todellisuudessa Euroopan mailla ei ole tällä hetkellä eikä lähitulevaisuudessakaan kykyä käydä Ukrainan kaltaista raskasta sotaa. On arvioitu, että taistelutilanteen olennaiseksi muuttamiseksi – Venäjän etenemisen pysäyttämiseksi ja Ukrainan omien uusien operaatioiden mahdollistamiseksi – tarvittaisiin ainakin 100 000 sotilaan lisäjoukot.
Eurooppa ei yksinkertaisesti pysty useampaan vuoteen kokoamaan, varustamaan ja järjestämään taisteluun tällaista armeijaa, puhumattakaan sen taistelujen aikaisesta huoltamisesta ja täydentämisestä kuukausien tai edes viikkojenkaan ajan. Ja sellaisen armeijan ilmestyminen Ukrainaan merkitsisi NATO:n täysimittaista sotaa Venäjää vastaan. Niinpä ”halukkaiden koalition” keskusteluissa onkin ollut esillä vain paljon pienemmät ”rauhanturvajoukot”, jotka tulisivat valvomaan aselevon toteutumista. Tässäkin tapauksessa USA:n pitäisi ensin pakottaa Venäjä aselepoon, ja sitten taata osallistuvien joukkojen turvallisuus. USA ei ole ollut lainkaan kiinnostunut asiasta, ja kuten ennenkin Venäjän kanta on se, että mitkä tahansa NATO- joukot Ukrainassa tulisivat merkitsemään sotaa NATO-maiden kanssa.
Jeffrey Sachs, Columbian yliopiston professori New Yorkista, on pitänyt jo 19.2.2025 tärkeän puheen Euroopan parlamentissa osana ”Geopolitics of Peace”-tapahtumaa. Sachs on yksi USA:n parhaista Itä-Euroopan asiantuntijoista, joka yli 30 vuoden ajan on ollut neuvonantajana niin YK:n pääsihteereille kuin Itä-Euroopan hallituksille Gorbatshovista ja Jeltsinistä lähtien. Sachsin puolitoistatuntinen puhe on geopolitiikan peruskurssi, se käsittelee USA:n ulkopolitiikkaa, Ukrainan sotaa ja sen taustoja, EU:n heikkouksia ja EU:n sotauhoa.
Hänen viestinsä on, että Euroopan tulisi irtautua USA:n talutusnuorasta ja ratkaista itse Euroopan turvallisuuskysymykset neuvottelemalla Venäjän kanssa. On mielenkiintoista, että suomalainen valtamedia ei ole tietääkseni hiiskahtanut sanaakaan tästä puheesta, sen sisältö on niin pahasti ristiriidassa Suomen ”virallisen” linjan kanssa. Sachsin puhe pitäisi ehdottomasti saada jokaisen suomalaisen poliitikon katsottavaksi ja kuunneltavaksi. Suomeksi tekstitetty versio on nähtävillä osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=aEHEw8JjD9M . Sachsin puheen loppuponsi Euroopan parlamentille oli: ”Älkää menkö valokuvattavaksi Kieviin, menkää keskustelemaan Moskovaan!”
Stubbin rooli
Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista tarkastella presidentti Stubbin viimeaikaisia toimia, hän on ollut Ukrainan kysymyksen suhteen suorastaan hengästyttävän ahkera. Stubb on kaulaillut Zelenskyä ja antanut tälle korkeimman suomalaisen kunniamerkin, esiintynyt ”halukkaiden koalition” eturivissä, käynyt golfaamassa Trumpin kanssa, ja viemässä tapaamisesta viestiä Keir Starmerille Englantiin. Yleensä Stubb on kiltisti Kaja Kallaksen kuoron linjoilla, mutta USA:n golf-retken jälkeen hän esitti yhden yllättävän kommentin, joka aluksi jäi huomiotta mediassa. Hän totesi, että ”Suomessa meidän pitää varautua henkisesti siihen, että jossakin vaiheessa suhteet Venäjään alkavat avautua”.
Kallaksen kuoron näkökulmasta tämä on kapinallinen ajatus – mutta välttämätöntä realismia: jos ja kun Eurooppa haluaa jonkin roolin Ukrainan tulevaisuudesta keskusteltaessa, ainoa tapa siihen on avata keskusteluyhteys Venäjän kanssa, juuri kuten Sachs kehottaa. Niin kauan kuin tällaista yhteyttä ei ole olemassa, kaikki ”halukkaiden koalition” huippukokoukset ovat olleet ja tulevat olemaan pelkkää tyhjää teatteria, yritys esittää, että jotain ollaan tekemässä.
Stubb teki tuolla lausunnollaan merkittävän avauksen: hän on ensimmäinen eurooppalainen ”halukkaiden koalition” huippupoliitikko, joka on puhunut mahdollisuudesta, että suhteet Venäjään voivat avautua. Tosin hän esitti lukuisia varauksia sille, missä tilanteessa avautumista voisi tapahtua, mutta se on kuitenkin ratkaisevasti erilainen näkökulma kuin Kallaksen: ”Putin ei ymmärrä muuta kuin voimaa!”. Vielä merkittävämmäksi tämän tekee se, että lausunto annettiin välittömästi Trumpin tapaamisen jälkeen. Äkillinen käännös kaiken Stubbin Zelensky-shown jälkeen on yllättävä, ja luulenkin, että kyseessä oli itse asiassa Trumpin viesti Euroopalle: alkakaapa avata omia yhteyksiä! Stubb, jolla on hieman sitä vikaa, että hän haluaa miellyttää kaikkia, ei kuitenkaan rohjennut tuoda aivan sellaista viestiä, joten hän vesitti sen vain Suomea ja epämääräistä tulevaisuutta koskevaksi.
Tämä vei kuitenkin ojasta allikkoon. Jos Stubb olisi esittänyt kehotuksensa koko Euroopan nimissä, olisi siihen ehkä suhtauduttu Venäjällä myönteisemmin. Mutta Venäjän ja Suomen välisissä suhteissa on nyt erityistä kipuilua. Suomi ja suomalaiset eivät nyt ole Venäjällä kovin korkeassa kurssissa: siellä ajatellaan suomalaisten pettäneen heidät, kun Suomi äkillisesti ja neuvottelematta Venäjän kanssa liittyi NATO:on, ilman että suhteissa olisi vuosikymmeniin ollut minkäänlaista kitkaa tai uhkaa. Venäjän lehdistössä on käytetty sellaisia ilmauksia kuin ”puukonisku selkään”.
Stubb itse on esiintynyt hyvin ärhäkkäästi Venäjää vastaan, ja Trumpillekin hän vieraillessaan esitti Suomen kantana: ”Putiniin ei voi luottaa!” Niinpä Lavrov vastasi heti aika ärtyneesti: ”Jos nämä ihmiset luulevat, että he voivat käyttäytyä näin nyt ja myöhemmin he yhtäkkiä tajuavat, etteivät he voi lykätä suhteiden normalisoimista, silloin me mietimme, onko aika sille tullut vai ei, kuka neuvottelija on ja millä ehdoin nämä suhteet normalisoidaan. Emme ole unohtaneet mitään emmekä ketään.”
Niinpä niin, Canossan-matka Moskovaan joudutaan lopulta tekemään, mutta Stubb ei välttämättä ole paras henkilö ensimmäiseksi Venäjän-matkaajaksi. Ulkoministeri Valtosenkaan osakkeet eivät taida olla kovin korkealla. Olisi kenties oikea hetki ottaa kaikessa hiljaisuudessa yhteyttä johonkin kokeneeseen ja NATO-seikkailussa ryvettymättömään Paasikiven–Kekkosen linjan poliitikkoon, ja lähettää hänet aivan epävirallisesti keskustelemaan Lavrovin kanssa siitä, millaisena venäläiset Suomen tilanteen näkevät, ja millaisia avauksia sieltä on kenties odotettavissa. Siitä saataisiin taustaa tulevan politiikan miettimistä varten.
Hiljaa hyvä tulee.
Väliotsikot toimituksen.
6 kommenttia julkaisuun “Halukkaiden koalitio ja suhteet Venäjään”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Terävä ja suoraan olennaiseen menevä analyysi Kari Kuutilta. Suomen ulkopolitiikka on edelleen hyvin presidenttikeskeistä, vaikka valtaa on muuten siirretty istuvalle pääministerille. Se voisi olla vahvuus, jos meille olisi historian lotossa osunut täysosuma eikä 3 + lisänumero. TP Stubb on tunnetusti päästänyt suustaan niin russofobisia lausuntoja, ettei Moskovaan kelpaavaa takkia enää kaapista löydykään. Mitä tehdään, jos diplomaattikanavat vahvistavat, ettei Stubb ole toistaiseksi tervetullut Moskovaan? Kari Kuutti heittää pöydälle mielestäni toteuttamiskelpoisen idean diplomaattisen toimintaan kykenevästä edustajasta, joka ei ole liian vahvasti kiinni nykyisessä poliittisessa johtoeliitissä vaan esimerkiksi turvallisesti jo eläkkeellä.
Voi tämäkin tosin olla toiveajattelua. Suomella voi hyvin olla edessään pitkä, vuosikausia kestävä turha kolkuttelu Lavrovin ovella (Putin ei taatusti alennu Suomen edustajia tapaamaan). Jos olisi taipuvainen häijyyteen, voisi tätä kypsentelyä pitää juuri sopivana kuurina suomalaiseen Nato-kuumeeseen ja siitä seuranneeseen DCA-horkkaan.
Asialla on kuitenkin inhimillisistä syistä kiire. Erittäin monet suomalaiset ja venäläiset siviilit kärsivät suljetusta rajasta ja sen tuomista arjen hankaluuksista. Kun pakettiin lisätään kaupallisen yhteistyön menetykset, on mahdotonta sanoa, että eipä noista olemattomista suhteista mitään haittaakaan ole. On niistä ja siksi on syytä toivoa istuvan hallituksen järkiintyvän ulkopolitiikassaan – sanoivat eurooppalaiset sodanlietsojat mitä tahansa. Ei ole järin isänmaallista etsimällä etsiä ulkopoliittisia hankaluuksia. Voi olla myös fiksu ja isänmaallinen yhtä aikaa. Nyt ei olla, mutta ihmisen mieli voi muuttua ja poliitikon mieli vieläkin nopeammin.
Tällä hetkellä Suomi on tilanteessa, että neuvottelut Moskovan kanssa ovat vaikeassa tilanteessa. Ylin johto on saanut itsensä boikottiin. Pienen pienen mahdollisuus olisi, että jos Stubbi kääntäisi takkinsa ja ottaisi ensin yhteyttä Moskovaan ja sitten, mikäli Putin katsoisi sen tarpelliseksi, niin lähtisi käymään Kremlissä. Vaikea ajatus.
Kyllä tilanne on sellainen, että ellei jotain poikkeuksellisen ihmettä ja ihmeellistä tapahdu, niin ensin täytyy nykyisen hallituksen vaihtua. Senkään jälkeen ei ole helppoa. Sanna Marinin hallitus aloitti tuhotyön ja Orpon hallitus jatkaa ja vain pahentaa sitä. Vaikka SDP pärjäsi vaaleissa, niin sosiaalidemokraatit ovat aina olleet länteen kallellaan. Puheet ja teot ovat olleet ristiriidassa eikä heitä turhaan sanota kansanpettureiksi. Ja Stubbi jatkaa vielä pitkään presidenttinä, ellei jotain ihmettä satu.
Ns. vanha kansa ajattelee puoliääneen, että onhan se Paavo Väyrynen vielä olemassa. Vai onko?
Kenttäväki valitettavasti luulee SDPn olevan työläisten ja ns. köyhien puolella. Mutta kokemuksesta Työväen urheiluliikkeessä ja Pääluottamusmiehenä metalliliitossa eli ay liikkeessä, voin sanoa että jopa kokoomusta pahempi!
Varmaan Venäjä toivoisi (vaatisi?) Suomelta Ukrainan sotilaallisen avustamisen lopettamista sekä solvaavien ja kansaa erehdyttävien puheiden lopettamista Venäjästä ja Ukrainan kriisistä. Näitäkin isompi kysymys on Venäjän suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen ja muihin Venäjää vastaan tarkoitettuihin sotilaallisiin sopimuksiin sekä näihin liittyen siihen konkreettiseen (aseelliseen) uhkaan, joka saattaa kohdistua Suomen maaperältä käsin Venäjälle päin.
Ainakin Suomen pitäisi sitoutua luopumaan vakavan aseellisen uhkan tulemisesta Suomen maaperälle (toinen asia sitten, riittääkö Suomen sitoutuminen, jos sopimukset jäävät voimaan). Järkevintä tietysti olisi lakkauttaa kaikki viime vuosina solmitut sotilaalliset sopimukset Nato-jäsenyys mukaan lukien sekä palata ystävällisen kanssakäymisen linjalle. Se olisi kaiken muun hyvän lisäksi myös paras rauhan tae Suomelle.
Tärkeä näkökulma: katse pitäisi suunnata tulevaisuuteen. Sota Ukrainassa päättyy jonain päivänä, ja se päättyy, kun Venäjä katsoo saavuttaneensa tavoitteensa oman turvallisuutensa suhteen. Jos Suomen ulkopoliittisella johdolla on rohkeutta ajatella itsenäisesti Suomen etua, niin viisas teko olisi juuri alkaa kuunnella Venäjän näkemyksiä. Suomi on kuitenkin ainakin julkisesti kuuliainen EUn alamainen, mutta diplomatiaa on aina tehty myös ei-julkisesti. Jos ehdokasta haetaan, minulle tulee mieleen Heikki Talvitie.
Suurin ongelma on se, että EUn militantin johdon skenaarioissa tulevaisuudessa odottaa väistämätön sota Venäjän ja EUn välillä. Siihen suunnitellaan varauduttavan 800 miljardin euron budjetilla. Ja siksi nykyistä sotaa pitää jatkaa Venäjän heikentämiseksi niin kauan kuin mahdollista. Tämän harhakuvitelman parantamiseen keskustelu Venäjän johdon kanssa olisi paras lääke, mutta ilmeisesti siihen vaaditaan, että EUn omat resurssit on syöty ja on otettu kunnolla turpaan. Suuntahan on se, että Venäjä vahvistuu ja EU rapistuu. Siinä Sachsin loistavassa esitelmätilaisuudessa ei valitettavasti näkynyt von Leyeniä tai Kallasta. Ajattelumallin muutos on vaikeaa, kun media vaikenee näistä. Mutta siksi Kari Kuutin kolumnin kaltaisia järkeviä puheenvuoroja tarvitaan yhä lisää.
Erinomainen analyysi. Juurikin näin ja suomen pitäisi nopeasti pyrkiä neuvotteluihin, koska mitä pidempään viivytellään sen enemmän menetetään. Löytyykö meiltä kykeneviä henkilöitä hoitamaan asiaa? Toki löytyy muutamia, mutta heidät on jo etukäteen teilattu. Väyrynen on vanhan hyvän ajan poliitikko ja Yrttiaho on viisas mies. Mutta ikävä kyllä vähissä he ovat.