Voiton päivä 9. toukokuuta 1945

Johdannoksi

Historiaa on tulkittava. Historiasta tiedetään asiasta riippuen satoja tai tuhansia yksityiskohtia, mutta miten näistä saadaan laadittua kertomus, joka on looginen ja yhtäpitävä tapahtuneen kanssa? Heikki Ylikangas on ymmärtänyt tämän hyvin ja on polemisoinut monen kolleegansa kanssa siitä, että he eivät vie työtään loppuun saakka. Niinpä häneltä on ilmestynyt kokonainen kirja, joka on otsikoitu ”Tulkintani” eli ”Tulkintani talvisodasta”.

Allaoleva teksti toisesta maailmansodasta perustuu pääosin belgialais-kanadalaisen historioitsijan Jacques R. Pauwelsin tulkintaan. Pauwelsin teos on koostava ja tiivistävä, mutta se perustuu viimeisimpään perustutkimukseen, eli sellaiseen joka keskittyy yksittäisten osatekijöiden selvittämiseen. Pauwelsin kirja on ilmestynyt v. 2022 nimellä ”Myths of Modern History”.

Mikä tulkinta sitten on oikea ? Tähän on vastattava, että jokainen tulkinta on jossain määrin subjektiivinen ja että historioitsijat eivät tule koskaan pääsemään täyteen yhteisymmärrykseen. Mutta aika seuloo tulkintoja ja ajan myötä toivottavasti parhaat tulkinnat säilyttävät asemansa ja vahvistuvat. Pauwelsin tulkinta miellyttää tämän tekstin kirjoittajaa siinä, että hän mielestäni antaa sen kunnian Voiton päivän saavuttaneille eli Neuvostoliiton puna-armeijalle, jolle se kuuluu. Se, että Hollywoodin elokuvateollisuus ei tätä tee, on ymmärrettävää useastakin syystä, mutta ei se, että läntinen historiankirjoitus laajalti on epäonnistunut tehtävässään ideologisista syistä. Siksi Pauwels on antanut kirjalleen otsikon ”myytit”. 

Myös EU on alkanut tulkita historiaa, lähinnä revisionistisessa eli tarkoitushakuisessa valkopesun hengessä. EU:n mielestä toinen maailmansota sai alkunsa Hitlerin ja Stalinin tekemästä hyökkäämättömyyssopimuksesta v. 1939. EU:n projektin Pauwels kuittaa toteamalla, että ”väite, että Hitlerin ja Stalinin välinen pakti laukaisi toisen maailmansodan on kehnompi kuin myytti: se on häpeämätön valhe. Totuus on päinvastainen: Pakti oli sine qua non eli välttämätön ehto sille, että vuosien 1939-45 Armageddon sai onnellisen lopun eli päättyi Natsi-Saksan tappioon.”

Pyrkimys kohti liittoutumaa

Seuraavassa onkin perusteltua katsoa enemmän siihen aikaan, joka edelsi kesää 1939 kuin mitä sen jälkeen seurasi. Sodan asetelmat rakennettiin koko sen jakson ajan jona Hitler oli Saksan johtajana tai osittain jopa ennen sitä. Tämän ymmärtäminen on jälkipolville itse asiassa tärkeämpää kuin se, mitä taistelukentillä tapahtui sen jälkeen kun sota oli alkanut. Sotatapahtumien kuvaus on annettava alan ammattilaisille, jotka ovat koulutettuja arvioimaan eri aselajien merkitystä ja yhteistoimintaa, strategian ja taktiikan yhteispeliä sekä tässä tapauksessa liikkuvan ja mekanisoidun taistelutavan uusia vaatimuksia ja siinä korostuvan logistiikan merkitystä.

Saksa pyrki sotaan, jonka avulla se olisi voinut laajentua itään ja sieltä vallata itselleen oman ”intiansa” eli alueen joka tarjoaisi sille oman siirtomaamahdin aineellisen perustan öljyn, teollisuuden raaka-aineiden ja elintarvikkeiden muodossa. Tämä tavoite väikkyi Saksan eliitin mielessä jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kirjassaan ”Taisteluni” Hitler kirjoitti mm, että ”juutalaisvallan loppu Venäjällä tulee myös merkitsemään jälkikirjoitusta Venäjälle valtiona” sekä ”jos halutaan maata Euroopasta tämä voidaan saavuttaa vain Venäjän kustannuksella”. Tällaisen politiikan liittolaiseksi Hitler näki tuolloin Iso-Britannian. Eikä aivan väärin. Eräs tunnettu yläluokan edustaja Britanniassa kirjoitti v.1934, että ”Annamme Japanille vapaat kädet Venäjän suhteen.. Avaamme tien itään Saksalle antaen sille laajenemismahdollisuuden”. Kirjoittaja oli Lord George Lloyd (eri henkilö kuin entinen pääministeri Lloyd George).

Miksi muu Eurooppa ei ajoissa pyrkinyt estämään Saksan yritystä realisoida tavoitteitaan? Olihan Neuvostoliiton ulkopolitiikka alusta pitäen varoittanut muita länsimaita. Tämä oli 1930-luvun jälkipuoliskon keskeinen kansainvälinen kysymys, johon Pauwels vastaa kuten edellä jo viitattiin, että länsi useastakin syystä päinvastoin työnsi laajentumishaluista Saksaa kohti itää eikä suinkaan pyrkinyt sitä pysäyttämään. Kun Anthony Eden kävi Moskovassa v. 1935 ulkoministeri Litvinov varoitti, että ”painottaessaan ekspansiotaa itään Hitler yrittää itse asiassa huijata länsivaltoja saadakseen ne hyväksymään hänen varustautumissuunnitelmansa. Kun uudelleen varustautuminen on saavuttanut tason, jonka Hitler pitää toivottavana, voivat tykit alkaa ampua aivan toiseen suuntaan.” Kuinka oikeassa Litvinov olikaan. Hitler päättikin raivata läntisen uhan pois alta, ennen kuin kääntyi kohti Neuvostoliittoa.

Neuvostoliitto teki esityksiä toinen toisensa perään, joihin Britannia ja varsinkin Ranska reagoivat, mutta mitään pysyvää ratkaisua ei saatu aikaan. Etenkin Ranskan politiikan osalta tulkintoja on useita, jotka voidaan tiivistää käsitteillä sisäpoliittinen eripura ja sekaannus, sekä ulkopolitiikassa alistuminen seuraamaan Iso-Britannian linjaa.

Ei rohkeaa eikä nerokasta

Britanniassa oli selkeämpi kanta haluttomuudesta. Siellä vain Winston Churchill ja Lloyd George varoittivat valitun linjan vaaroista. Pauwelsin kertomuksen punainen lanka tässä asiassa on, että saamattomuus oli tarkoituksellista, eikä vain poliittisten konjunktuurien tuotos. Saman kannan on esittänyt venäläinen historioitsija Nikolai Starikov. Hänen mukaansa Hitler alkoi pala palalta murtaa Versaillesin rauhansopimusta, joka rajoitti Saksan asevoimien laatua ja määrää, länsivaltojen hyväksynnällä. Starikov on sitä mieltä, että Hitler oli jokaisen siirron osalta epävirallisten kanavien kautta varmistanut, ettei puuttumista tapahtuisi. Yllätykselliset vedot jotka jälkeenpäin leimattiin rohkeiksi ja nerokkaiksi, eivät olleet kumpaakaan. Hänelle oli etukäteen kerrottu, ettei niille ole estettä.

Uhkaavaksi tilanne alkoi muodostua sen jälkeen, kun Itävalta oli liitetty Saksaan ja Hitlerin huomio kiinnittyi Tsekkoslovakiaan. Tsekkoslovakian hylkäämisessä Münchenin sopimuksen kautta v. 1938, jossa Neuvostoliitto ei ollut mukana ja josta Tsekkoslovakiakin pidettiin ulkona, oli kyseessä enemmän kuin petos yhtä maata kohtaan. Siinä samalla murrettiin Euroopan itäsuunnan puolustuksen viimeinen linnake, joka säilyessään olisi voinut tarjota ylipääsemättömän esteen ja olisi hidastanut Saksan sotahanketta jopa ratkaisevasti. Tsekkoslovakia oli nimittäin vahvasti linnoittautunut ja varustautunut oman aseteollisuuden avulla. Mutta kun sudeettialue luovutettiin Saksalle, mitätöitiin samalla sinne luotu vahva linnoitusalue, joka olisi ollut vaikeasti läpäistävissä Tsekkoslovakian armeijan ollessa vahvasti aseistettu.

Kun Tsekkoslovakia seuraavana keväänä 1939 miehitettiin kokonaisuudessaan, pyörähti Neuvostoliiton diplomatia uusille kierroksille. Tästä kampanjasta Suomikin pääsi osalliseksi, mutta kuten Suomessa, niin myöskään Euroopassa tuloksia ei saavutettu muussa suhteessa kuin yleisön voittamisessa, Suomessa ei sitäkään.

Sekä Ranskassa että Britanniassa julkinen mielipide oli vahvasti puolustusliiton solmimisen kannalla, liiton joka olisi kohdistunut Saksan laajentumispyrkimyksiä vastaan. Tämä julkinen asenne pakotti maiden johtajat liikkeelle. Mutta kun neuvottelut etenivät kovin hitaasti, Saksalle tarjoutui tilaisuus vastavetoon. Nähdessään, että Moskova, Lontoo ja Pariisi sittenkin saattaisivat päästä sopimukseen, Saksa päätti ehtiä ensin ja näin estää joutumisen kahden rintaman väliin.

Saksa teki tarjouksen Neuvostoliitolle hyökkäämättömyyssopimuksesta, johon jälkimmäinen pitkään emmittyään tarttui ja vasta siinä vaiheessa, kun sille selvisi, että Moskovaan etanavauhtia tulossa ollut Britannian neuvotteluryhmä ei ollut täysivaltaisesti valtuutettu. Toteutui lopulta asetelma, josta Britannian sisäinen oppositio oli varoittanut ja johon Neuvostoliitto ei missään vaiheessa aiemmin ollut pyrkinyt. Mutta sekä Moskova että Berliini kävivät kukin omaa kamppailuaan kelloa vastaan pyrkiessään varustautumaan välttämättömäksi katsomalleen tasolle ja näkivät tässä kohtaa olevan etua siitä, että sotaa lykättäisiin.

Sota alkaa

Toinen maailmansota oli nyt syttymispisteessään – ellei lasketa mukaan Aasian sotaa, jossa Japani oli jo aloittanut laajentumisensa. Mukana oli niin monta toimijaa, että mahdollisuudet odottamattomille käänteille olivat suuret.

Ja Puola oli oleva se maa, joka ratkaisevasti muutti sodan alkuvaiheen asetelmia. Puola oli muodollisesti Ranskan liittolainen, mutta samalla se piti Neuvostoliittoa vihollisenaan, eikä halunnut olla mukana järjestelyissä jotka olisivat eristäneet Saksan. Päinvastoin, Puola oli niin hyvissä väleissä Saksan kanssa, että se kaavaili itselleen omaa roolia jos ja kun itään päin hyökättäisiin.

Puolan eliitti havitteli itselleen alueita Ukrainasta aina Mustallemerelle saakka, eikä näitä alueita olisi ollut tarjolla ilman yhteistyötä Saksan kanssa. Ottamalla itselleen palan Tsekkoslovakiaa Puola osoitti kenen rinnalla se mieluusti seisoisi. Mutta Puolalla oli oma ylpeytensä sekä usko omiin aseisiinsa samalla, kun Saksalla oli pinttymä siitä, että Danzigin hallinta sekä maayhteys sinne ratkaistaisiin sen haluamalla tavalla.

Tässä kohtaa nämä kaksi maata törmäsivätkin toisiinsa samalla, kun Britannia oli kotiyleisön painostamana yllättäen tarjonnut Puolalle turvatakuut. Kun Puola ei suostunut Saksan vaatimuksiin, Saksa päätti hyökätä odottaen kenties, että länsivallat Britannia ja Ranska vielä kerran pysyisivät passiivisina. Mutta tällä kertaa ne reagoivatkin julistamalla Saksalle sodan. Saksa vuorostaan viimeistään tässä vaiheessa päätti, että ennen sotaa sen pääkohdetta Neuvostoliittoa vastaan, se ensin raivaisi läntisen uhan pois tieltään. Niinpä salamasota kohdistui Ranskaan ja sen avuksi tulleisiin Britannian joukkoihin jotka suuressa kiireessä joutuivat perääntymään kanaalin yli takaisin saarilleen samalla kun Ranska taipui ennätysajassa. 

Ranskan antautumisen jälkeen perustettiin maahan Vichyn yhteistyöhallinto, joka omalta osaltaan kuvasti sitä, että johtavat piirit Ranskassa pitivät Saksaa siedettävänä kumppanina näinä vaikeina aikoina. Samalla Saksassa alkoi idän sotaretken yksityiskohtainen valmistelu ja varsinainen käsky siitä annettiin joulukuussa 1940.

Kesäkuun 22 päivän aamuna 1941 kaikki oli valmiina hyökkäyksen alkamiseksi. Kuudessa viikossa salamasodan piti olla pääosin ratkaistu. Tämä vahva voitonvarmuus oli kantautunut aina Suomeen asti, jossa puhuttiin paluusta sadonkorjuuseen sodan ollessa ohi. Toisin kuitenkin kävi.  Jälkikäteen on havahduttavaa huomata, kuinka nopeasti myös hyökkääjien piirissä alettiin ymmärtää, että kaikki ei sujunut kuten oli suunniteltu. Jo kesän lopulla alettiin tajuta, että sodasta tulisi vaikea. Pauwels kirjoittaa aivan kuten moni muu myöhäisemmän kauden historioitsija, että jo taistelu Moskovan porteilla oli sodan merkittävä käännekohta, jonka merkitys nähtiin Hitlerin päämajaa myöten. Saksa pääsi Moskovan laidoille joulukuun alussa, mutta sitä ei ainoastaan torjuttu, vaan sen joukkoihin kohdistui voimakas vastahyökkäys, jota ei ollut osattu odottaa. Moskovan taistelun merkitys jäi aikalaisille epäselväksi ja laajempi odotus Saksan tulevasta tappiosta tuli vasta runsas vuosi myöhemmin Stalingradin taisteluiden jälkeen.

Moskovan valtaamisen epäonnistuminen sai Hitlerin hätiköimään, ja niinpä Saksa julisti Yhdysvalloille sodan samaan aikaan, kun Japani oli hyökännyt Pearl Harboriin. Tarkoituksena ilmeisesti oli saada Japani avaamaan rintaman idässä niin, että Neuvostoliitto olisi joutunut kahden rintaman sotaan. Japani ei kuitenkaan tarttunut tarjoukseen, koska oli jo kärsinyt kirvelevän tappion puna-armeijalle vähän aiemmin. Japani päätti tämän tappion jälkeen kääntää imperialistiset tavoitteensa kohti Kauko-Itää jättäen Venäjän alueet sikseen.

Churchill jyrisee

Kun sota oli kääntynyt niihin asetelmiin, joista Churchill oli varoittanut, oli loogista, että hän nousisi maansa johtoon. Heti Saksan hyökkäyksen alettua Churchill piti jyrisevän radiopuheen jossa Saksalle luettiin madonluvut. ”Olemme päättäneet tuhota Hitlerin ja natsihalinnon  jokaisen ulokkeen… tässä tarkoituksessa tulemme antamaan kaiken avun minkä pystymme Venäjälle ja Venäjän kansalle… hänen hyökkäyksensä Venäjälle ei ole kuin esinäytös pyrkimykselle vallata Brittein saaret.”

Britannia asettui varauksetta Neuvostoliiton puolelle – ei siksi että Churchill olisi pitänyt maasta yhtään enemmän kuin edeltäjänsä Chamberlain, vaan koska hän ajatteli britti-imperiumin etuja toisista lähtökohdista ja siksi piti Saksaa päävastustajana. Churchillin ja Stalinin välille kehittyi vähitellen arvostava kumppanuus, josta Geoffrey Roberts on kirjoittanut kirjan ”Comrades in Arms”. Sodan jälkeen Churchill taas kääntyi nopeasti liittolaistaan vastaan, mutta Robertsin mukaan hän säilytti kunnioituksensa Stalinia kohtaan. Yhdysvallat puolestaan piti puoluettomuutensa aina Saksan sodanjulistukseen asti ja Saksalle tärkeä Standard Oilin öljy virtasi tämän jakson ajan Espanjan kautta Saksaan.

Myönnetyt ja kätketyt hirmuteot

Neuvostoliiton siviiliväestölle suurimmat tragediat koettiin Valko-Venäjän alueella sodan alussa sekä Leningradin saarrossa ja Ukrainan miehityksessä. Saksalainen historioitsija Christian Gerlach on tutkimuksissaan selvittänyt, että ensimmäinen suunniteltu kansanmurha ei kohdistunut juutalaisiin vaan valkovenäläisiin, koska hyökkäävä Saksa halusi itselleen ja joukoilleen kaikki saatavissa olevat elintarvikkeet ja surmasi siviiliväestöä siinä tarkoituksessa (Kalkulierte Morde, v.2000).

Kymmenestä miljoonasta asukkaasta surmattiin sotavuosien aikana 1,7 miljonaa Valko-Venäjällä ja 400 000 lähetettiin Saksaan pakkotyöhön. Saksa on joutunut myöntämään juutalaisiin kohdistuneet hirmuteot, mutta muut siviiliväestöjen surmat se on kätkenyt pois näkyvistä. Niinpä Gerlach on joutunut muuttamaan pois maastaan Sveitsiin, koska hänen tutkimuksistaan ei haluta tietää. Erityisen kiusalliseksi saatetaan kokea Saksan suuryritysten mukanaolo ja koordinoiva toiminta Valkovenäjällä.

Myös serbien, romaanien ja muiden vähemmistöjen julmasta kohtalosta on vaiettu, eikä Leningradia enää muistella muualla kuin Venäjällä ja sen läheisimmissä liittolaismaissa. Ukrainassa joukkosurmat kohdistuivat juutalaisiin, venäläisiin ja muihin alueen vähemmistöihin mm. puolalaisiin.

Saksan menetykset Stalingradissa v. 1943 alussa muodostuivat käännekohdaksi, jonka jälkeen maailmalla laajemmin alettiin ymmärtää, että Saksaa odotti tappio suursodassa.

Hyvähenkinen kokous Teheranissa

Tämä johtopäätös sai myös liittoutuneet kokoontumaan huippukokoukseen 28 marraskuuta – 1. joulukuuta Teheranissa, jossa alettiin kaavailla sodan saattamista voitolliseen päätökseen.

Teheranissa tapasivat Churchill, Roosevelt ja Stalin. Tapaaminen sujui hyvässä hengessä ja siellä tehdyt päätökset jäivät pääpiirteissään voimaan viitoittamaan sodan päättämistä ja myös sodan jälkeistä aikaa.  Stalinin osalta tärkeimmät kysymykset liittyivät länsirintaman avaamiseen sekä Saksan asemaan sodan jälkeen. Viimeksimainitusta kysymyksestä vallitsi periaatteellinen yhteisymmärrys, mutta yksityiskohdiltaan se ei toteutunut sodan jälkeen. Stalin pelkäsi ennen kaikkea saksalaisen revansisimin nousua. Lisäksi sovittiin mm. Puolan sodanjälkeisistä rajoista, Suomen itsenäisyyden säilyttämisestä ja uuden YK:n luomisen tarpeesta.

Puna-armeija vyöryy

Sotakentillä Neuvostoliiton voitot seurasivat toisiaan joskin raskaiden taisteluiden jälkeen. Leningradin saarto murrettiin 27 tammikuuta 1944. Kurskissa käytiin suuri ja voitokas panssarivaunujen taistelu kesällä 1943 ja varsinainen jättiläisoperaatio ”Bagration” toteutettiin seuraavana kesänä 1944 tarkoituksena samalla tukea lännessä alkanutta maihinnousua. Bagrationin offensiivi tuntui aina Kannakselle asti. Bagrationin läpiviennin jälkeen alkoi laajalla rintamalla eteneminen kohti Saksan ydinalueita.

Tammikuun puolenvälin jälkeen 1945 puna-armeijan yksiköt lähestyivät Auschwitzin keskitysleirikompleksia. Sitä ennen ne olivat jo vapauttaneet Majdanekin leirin lähellä Lublinin kaupunkia Puolasssa heinäkuussa 1944. Majdanekin vapautus tapahtui yllättäen nopean etenemisen seurauksena. Auschwitzissa sen sijaan SS-joukot alkoivat evakuoida sitä ja sen alaleirejä jo elokuussa 1944. Lisäksi 60 000 vankia pakotettiin marssille kohti länttä ennen vapauttajien tuloa ja tuhansia oli surmattu edeltävinä päivinä.

Auschwitz-Birkenau oli leirikompleksien surmakeskus, jossa leirin viranomaiset arvioiden mukaan surmasivat 1,1 miljoonaa ihmistä. Koska tämä leiri toimi kuolemanleirinä, johon muualta tuotiin ihmisiä surmattaviksi sen tyhjentämiseen ja todisteiden hävittämiseen käytettiin paljon vaivaa ja toimenpiteet käynnistettiin hyvissä ajoin. Krematorioita räjäytettiin tammikuussa ja poltettiin varastoja, joissa säilytettiin vankien omaisuutta.

27 päivänä tammikuuta 1945 ensimmäiset puna-armeijan joukot saapuivat paikalle. Siellä ne kohtasivat jonkin verran aseellista vastarintaa ennen kuin paikka saatiin hallintaan. Olot olivat katastrofaaliset myös muilla keskitysleireillä lännempänä varsinaisen Saksan alueella, mutta niissä oli vähemmän tarvetta hävittää todisteita vaikkakin tauteihin kuolleita oli ympäriinsä. Britannian joukot vapauttivat mm. Bergen-Belsenin 15 huhtikuuta 1945. Siellä riehuva lavantauti oli pääasiallinen surman lähde. (Imperial War Museums, Auschwitz.org, Holocaust Encyclopedia).

Voiton päivä 9.5.1945

Sota Euroopassa oli kulkemassa kohti loppuaan. Puna-armeija valloitti Berliinin ja voiton symboli punalippu nostettiin valtiopäivätalon katolle 30.4.1945. Liittoutuneiden joukot kohtasivat Elbe-joella 25 huhtikuuta. Saksa antautui 7 toukokuuta.

Siitä lähtien Voiton päivää on vietetty Venäjällä 9. toukokuuta ja länsivalloissa 8. päivänä johtuen erilaisesta katsannosta siihen, mikä edusti sodan päätepistettä.

Neuvostoliitto oli kantanut ylivertaisesti suurimman taakan Natsi-Saksan lyömiseksi, tämän tunnusti myös Churchill varauksetta. Euroopan kaupungeissa, niissä jotka eivät olleet kokeneet suurta tuhoa, vallitsi karnevaalitunnelma. Punaisella torilla arviodaan olleen kahdesta kolmeen miljoonaa juhlijaa. Pitkä ja synkkä sotien jakso oli tullut päätökseensä ja saatettiin katsoa toiveikkaina eteenpäin.

Jos sodassa olisi käynyt toisin

Pauwels kirjoittaa, että jos Saksa olisi päässyt tavoitteisiinsa ja saanut valtaansa Kaukasuksen öljykentät ja Ukrainan viljavat maat sekä Venäjän muut luonnonvarat, siitä olisi tullut voittamaton suurvalta joka olisi kyennyt käymään sotaa ketä tahansa vastaan – myös Britanniaa ja Yhdysvaltoja. Saksasta olisi tullut hegemoninen valta Euroopassa, eikä mantereen toinen kieli tänäkään päivänä olisi englanti vaan saksan kieli. Eurooppaa ei olisi kyetty vapauttamaan länsivaltojen toimesta eikä Puolaa olisi olemassa.

Pauwelsin mielestä Neuvostoliitto sai ratkaisevan edun itselleen sinä aikana, kun sillä ja Saksalla oli voimassa hyökkäämättömyyssopimus. Se hyötyi sopimuksesta eniten ja kykeni valmistautumaan tulevaan taistoon. Näiden Pauwelsin johtopäätösten pitäisi herättää erityistä nöyryyttä suomalaisten piirissä, koska Heikki Ylikangas katsoo arviossaan kirjassaan Tulkintani talvisodasta, että Suomi talvella v. 1940 ei hakenut apua länsivalloilta, koska se arvioi Saksan eikä länsivaltojen voittavan suursodan – jonka Suomen johtokin tiesi olevan tulossa – ja Suomi halusi liittyä yhteen voittajan puolelle, Euroopan uuden hegemonin puolelle.

Idässä sota vielä jatkui ja siellä se päättyi pahaenteisesti atomiaseen käyttöön. Sitä seuraten sodanjälkeinen aika ei alkanutkaan niin suotuisissa merkeissä kuin oli kaavailtu. Roosevelt kuoli keväällä 13 huhtikuuta 1945 ja hänen yhteistyöhakuiselle politiikalleen ei löytynyt jatkajaa. Olisiko hän pystynyt valitsemaan toisen tien, sitä emme voi tietää. Nyt Yhdysvallat Britannian tukemana ja Trumanin johtamana valitsi vastakkainasettelun sosialistisen leirin Neuvostoliiton ja Kiinan kanssa. Maailmassa alkoi kausi, joka sai nimekseen kylmän sodan aika. Sodassa kärsineet Neuvostoliitto ja Kiina eivät selvästikään olisi halunneet syntyneitä asetelmia vaan maidensa jälleenrakentamista yhteistyön merkeissä.

Oliko toinen maailmansota Euroopan osalta Hitlerin sota ? Pauwels toteaa, että se oli myös sitä, mutta samalla myös Saksan yläluokan sota, missä Hitler toimi heidän halukkaana välikätenään kunnes Saksa joutui tappiolle. Vasta sen jälkeen Hitleriin alettiin ottaa etäisyyttä, jotta selviydyttäisiin sodan jälkipyykistä. Vuoden 1939 tapahtumista ennen sotaa merkittävän tutkielman tehnyt kanadalainen historioitsija Michael Jabara Carley toteaa johtopäätöksenään, että pääsyy siihen, ettei vuoden 1939 aikana eikä sitä edeltävinä vuosina saatu luotua liittoa Saksaa vastaan oli antikommunismi Länsi-Euroopassa ja Puolassa.

Merkittävä osa näiden maiden valtapiireistä pitivät Neuvostoliittoa suurempana uhkana kuin Saksaa, tuskin kuitenkaan ulkoisen valtauksen pelossa, vaan oman maansa vasemmiston voimistumisen pelossa. Espanjan sisällissota oli enteellinen, koska Saksa ja Italia asettuivat tukemaan kenraalien vallankaappausta ja Ranska ja Britannia pysyivät passiivisina. Chamberlainen johtama ja Ranskan tukema länsi pitivät parempana, että vasemmiston omassa maassaan murskannut Saksa sai vahvistua ja näin estäisi, ettei vasemmisto vahvistuisi heidän omissa maissaan. Lisäksi olisi ollut eduksi, jos Saksa lopettaisi Venäjän sosialismin kokonaan. Nämä asenteet selittänevät paljolti myös, miksi Ranskan vastarinta sodassa muodostui niin heikoksi, joskin osaselityksenä oli vanhentunut sotastrategia.

Lähteitä: Michael Jabara Carley: 1939 – The Alliance That Never Was, 1999, Christian Gerlach: Kalkulierte Morde, 2000, Stefan Lindgren: Vitare kan tvätten inte bli, 2021, Jacques R. Pauwels: Myths of Modern History, 2022, Geoffrey Roberts: Stalin’s Wars, 2006, Nikolay Starikov: Wer hat Hitler gezwungen Stalin zu überfallen?, 2008, Heikki Ylikangas: Tulkintani talvisodasta, 2001.