Euroopan johtajat ovat yksimielisiä vain yhdestä asiasta: Venäjä uhkaa valloittaa Euroopan. Venäjän uhasta on puhuttu aiemminkin, mutta enemmän siinä sävyssä, että Putin on arvaamaton diktaattori, joka täysin provosoimatta hyökkäsi Ukrainaan, ja sama voi toistua.
Tämän väitteen uskottavuus on kuitenkin rapistunut pahasti, kun hyökkäyksen aikainen Englannin pääministeri Boris Johnson ja USA:n valtiosihteeri Marco Rubio ovat julkisesti ilmoittaneet, että Ukrainassa on todellisuudessa käynnissä ”Lännen” ja Venäjän välinen sota, jota Ukraina on pantu käymään ”Lännen” puolesta. Aivan viime aikoina sävy onkin muuttunut, ja nyt teemana on, että Venäjä haluaa vallata Euroopan, ja tämä saattaa tapahtua aivan lähitulevaisuudessa, kuten seuraavissa lausunnoissa.
Kallas: ”Venäjä saattaa hyökätä EU:hun jo 2028, jos puolustusta ei panna kuntoon.” Von der Leyden: ”Venäjä on suurin uhka EU:n turvallisuudelle. Sen sotilaalliset investoinnit ruokkivat aggressiivista sotaa Ukrainassa ja valmistavat Venäjää tulevaan yhteenottoon Europan demokratioiden kanssa.” Starmer: ”Venäjä on valmis ja kykenevä pyyhkäisemään Länsi-Euroopan läpi milloin vain.” Mistä tämä muutos puheitten sävyssä johtuu, ja onko Venäjästä todella tullut uhka Euroopalle?
Chicagon yliopiston professori Mearsheimer antoi muutama viikko sitten Iltalehdelle haastattelun, jossa hän totesi Suomen tehneen todella pahan virheen luopuessaan puolueettomuudesta. Iltalehden toimitus ei lainkaan pitänyt tästä arviosta, ja koetti vähätellä hänen meriittejään. Mearsheimer on pitkän linjan kansainvälisen politiikan tutkija ja kommentoija. Hän edustaa ”realistiseksi” kutsuttua linjaa, jota voisi myös kutsua ”machiavelliläiseksi”: idealismilla ei kansainvälisessä politiikassa ole sijaa, vaan valtiot ovat itsekkäitä toimijoita, ja käyttävät voimaa puolustaakseen etujaan. Kun aiemmin viittaamani prof. Sachs sijoittuu USA:n politiikassa sotaa vastustaviin ”kyyhkyihin”, on Mearsheimer aina edustanut ”haukkoja”, jotka hyväksyvät sodan käytön.
Se, että hän vastustaa sotia niin Ukrainassa kuin Lähi-Idässäkin, johtuu siitä, että hänen mielestään ne ovat USA:n kannalta tarpeettomia ja haitallisia estäessään kaikkien voimien keskittämistä torjumaan päävastustaja Kiinaa. Mearsheimer on kuitenkin vakavasti otettava ja paljon lainattu tutkija, joka esimerkiksi ennusti jo 1990-luvulla, että USA:n Itä-Euroopan politiikka voi johtaa aseelliseen konfliktiin, ja kaikkein todennäköisimmin juuri Ukrainassa.
Mearsheimerin mukaan tulevaisuuden tapahtumia kannattaa arvioida kolmesta näkökulmasta: onko näyttöä siitä, että jokin toimija aikoo tehdä jotakin, onko tuo toiminta mahdollista toteuttaa, ja tuottaako tuo toiminta toimijalle haluttuja tuloksia. Tarkastellaan Venäjän uhkaa näistä kulmista.
Onko näyttöä?
Onko näyttöä siitä, että Venäjä aikoisi hyökätä Eurooppaan? Mikään Putinin tai muiden venäläisten poliittisten johtajien puheissa, niin sodan aikana kuin sitä ennenkään, ei anna tälle mitään perustetta, päinvastoin. Putinin sanoin: ”Se, että tulisimme hyökkäämään Ukrainan jälkeen Eurooppaan, on täysin järjetöntä. Sillä pyritään vain pelottelemaan omia kansalaisia rahan saamiseksi heiltä.” Kaikki esitetyt tavoitteet liittyvät ainoastaan Venäjän länsirajan turvallisuuden varmistamiseen. Venäjä ei ole missään vaiheessa ole esittänyt suunnitelmaa edes koko Ukrainan valtaamiseksi, vaan tavoitteena on ollut itä-Ukrainan venäläisten alueiden liittäminen Venäjään ja muun Ukrainan palauttaminen puolueettomaksi valtioksi, joka tunnustaa venäläisen vähemmistönsä kielelliset ja kulttuuriset oikeudet.
Ukrainan kaikkein läntisin osa, entisen Itävalta-Unkarin keisarikunnan Galitsian ja Volyhymnian alueet keskuspaikkanaan Lviv, entinen Lemberg, koostuu monesta valtiosta lohkaistuista palasista ja monesta kansallisuudesta ja kulttuuripohjasta. Tämä alue on myös Ukrainan kaikkein länsimielisin ja venäläisvastaisin osa, ja tällä hetkellä Ukrainassa valtaa pitävän äärinationalistisen liikkeen keskuspaikka. Venäjän entinen presidentti ja pääministeri Dmitri Medeved esitteli viime vuonna karttaa, jossa Länsi-Ukraina oli pilkottu osiin ja palaset liitetty takaisin aikaisempiin kotivaltioihin: Karpaattien lounaispuoli Unkariin, etelälaidan palaset Romaniaan ja loput Puolaan. Medeved on tunnettu räväköistä lausunnoistaan, eikä hän esittänyt mitään virallista kantaa, vaan kyseessä lienee ollut enemmänkin psykologinen koepallo Ukrainan rajanaapureille.
Venäjän kannalta tällainen ratkaisu olisi kuitenkin kiinnostava, sillä poistettaisiin kaikkein Venäjä-vastaisin alue myrkyttämästä tulevan tynkä-Ukrainan ilmapiiriä, ja äärinationalistien myöhempi kurissa pitäminen siirtyisi muiden huoleksi. Kaikkein länsimielisimmät ukrainalaiset vieläpä pääsisivät samalla sekä NATO:on että EU:hun, vaikkakaan eivät Ukrainan lipun alla. Tämäntapaisen tulevaisuuden luonnostelu ei myöskään lainkaan istu yhteen valloitussodan jatkamisen kanssa.
Kyvyt ja hyödyt
Kykenisikö Venäjä sitten hyökkäämään Eurooppaan, ja valloittamaan huomattavia osia siitä? Sillä on Ukrainassa merkittävä armeija, 800-900 000 sotilasta, ja se kykenee varmaankin voittamaan käynnissä olevan sodan, ja voisi tarvittaessa vallata Ukrainan kokonaankin. Vakava hyökkäys Eurooppaan – Starmerin ”pyyhkäisy Länsi-Euroopan läpi” – vaatisi kuitenkin aivan toisenlaista panostusta. Mittatikkuna voidaan käyttää Hitlerin hyökkäystä päinvastaiseen suuntaan Venäjälle: Saksa varasi siihen tarkoitukseen 3,5 miljoonaa sotilasta. Näin suurta armeijaa Venäjä ei kykene kokoamaan, eikä suunnitelmia armeijan laajentamiseksi moninkertaiseksi myöskään ole olemassa. Joten hyökkäys Eurooppaan vaikuttaa epärealistiselta.
Entä mitä hyötyä Venäjälle olisi hyökkäyksestä Eurooppaan? Tästä Venäjällä uhkailijat eivät sano mitään – Stubbin näkemyksen siitä, että Venäjä vain on aina laajentumishaluinen, voi jättää omaan arvoonsa. Tosiasiassa hyökkäyksellä Eurooppaan ei voisi saavuttaa mitään hyödyllistä, kun sen sijaan kolhu Venäjän maineelle maailmalla olisi massiivinen. Venäjä ei välttämättä tarvitse Euroopasta mitään, ja on kääntynyt paremminkin katsomaan Aasiaan päin.
Uusrikkaat hankkivat toki vielä Mercedes-, BMW- ja Audi-autoja Kazakstanin kautta kierrättämällä, mutta Kiinan autoteollisuus on kuromassa tätäkin statuskuilua umpeen. Venäjän uhkalla pelottelussa on myös mukana annos tyhjää itsetehostusta, ikään kuin Eurooppa/Suomi olisi ilman muuta sellainen palkinto, jota pitää vaikka sodalla tavoitella, vaikka totuus voi olla toinen. Lavrovin lohkaisuna: ”Kuka järjissään oleva valtiomies ottaisi niskoilleen konkurssikypsän ja riitaisen Euroopan?” Suomalaisten kannattaa muistaa Venäjän yleisesikunnan 1800-luvun loppupuolen arvio Suomesta: köyhä ja karu maa, pussinperä, jonka kautta ei pääse minnekään, asukkaat uppiniskaisia ja riitaisia, kelpaa vain puskurivyöhykkeeksi…
Käännös Aasiaan
Venäjän kiinnostusta sodan laajentamiseen voi tarkastella myös ”käännöksen Aasiaan” näkökulmasta, strategisesta taloudellisten suhteiden kehittämisestä Aasian maiden kanssa. Tähän liittyen se on yhdessä Kiinan kanssa ja kiinalaisella rahoituksella sopinut jättimäisistä Siperian kehitysprojekteista: investointi Siperian kehittämiseen hyödyntää suoraan Kiinaa, joka myös aikoo kehittää omia pohjoisia alueitaan. Suunnitelmat ovat suuria ja ulottuvat parikymmentä vuotta eteenpäin: rakennetaan öljy- ja kaasujohtoja, rautateitä, maanteitä, laivaväyliä ja satamia, voimalaitoksia ja voimalinjoja, kaivoksia, tehtaita, ja jopa uusia kaupunkeja.
Hankkeiden tarkoituksena on nousta Venäjän talouskehityksen lähitulevaisuuden moottoriksi, ja Siperiasta on tarkoitus kehittää ponnahduslauta ei vain Kiinaan, vaan koko Itä-Aasiaan. Hankkeita toteuttamaan pitää värvätä Venäjältä satoja tuhansia työntekijöitä, ja merkittävä osa teollisuutta tulee tuottamaan koneita ja tarvikkeita eri projektien käyttöön. Osa hankkeista on jo rakenteilla, kuten Habarovskin sekä Siperiaa että Kiinaa palveleva uusi konttisatama ja logistiikkakeskus, mutta suurin osa niistä on kuitenkin jouduttu panemaan jäihin Ukrainan sodan vuoksi: sotilaat ovat juuri sitä osaa kansasta, josta uudet työntekijät voitaisiin värvätä, ja myös teollisuus on valjastettu sodan tarpeisiin. Putin onkin eri talousfoorumeilla pitämissään puheissa valitellut tätä asiaa.
Joten Venäjällä olisi kovastikin kiinnostusta sekä pienentää armeijaa että vapauttaa teollisuuden kapasiteettia. Ukrainan konfliktin Venäjä tulee varmasti viemään loppuun, mutta ajatus siitä, että sotimista haluttaisiin edelleen jatkaa ja laajentaa sen jälkeen, kuulostaa tätäkin taustaa vasten järjenvastaiselta.
Venäjän uhka Euroopalle ei mistään Mearsheimerin ehdottamasta näkökulmasta vaikuta uskottavalta. Mearsheimer itse on todennut: ”Euroopan poliitikot eivät voi olla vakavissaan siitä, että Venäjä todella uhkaisi sotilaallisesti Eurooppaa. En näe, että Venäjällä olisi mitään kiinnostusta sellaiseen, eikä sillä ole sotilaallista voimaa, joita tarvittaisiin sellaiseen hyökkäykseen. Jos Euroopassa todella ajatellaan niin, he ovat aivan harhaisia.” Sachs säestää häntä: ”Idea että Putin olisi rakentamassa uudelleen Neuvostoliiton imperiumia, on aivan lapsellinen. Venäjää ei kiinnosta hyökätä Eurooppaan. Se saattaa edetä Dnjeprille saakka, mutta ei edemmäs.”
Miksi valtava asevarustelu?
Kun Venäjän hyökkäyksen pelolla ei siis ole pohjaa, miksi Euroopan johtavat poliitikot kuitenkin ajavat valtavaa asevarustelun lisäystä? Muutoksen ajoitus kertoo syyn: Venäjän hyökkäyksestä ryhdyttiin puhumaan sen jälkeen, kun Trump uhkasi vetää USA:n NATO:sta, koska Eurooppa ei maksa tarpeeksi sen kustannuksista. Euroopan johtajat koettavat nyt paniikissa tehdä Trumpin mieliksi, ja kasvattaa sotilasmenoja. NATO:n pääsihteeri Rutte myönsikin suoraan lisäpanostuksen syynä olevan toivomuksen, että USA kuitenkin pysyisi mukana NATO:ssa. Sotilasmenojen äkillistä kasvattamista – joka on väistämättä pois muusta yhteiskuntien toiminnasta – on kuitenkin mahdotonta perustella asiasyillä, joten on ollut pakko maalata seinälle Venäjä-mörkö pelotteeksi.
Lähtevätkö kaikki Euroopan maat mukaan tähän NATO-huijaukseen – vai hajoaako NATO?
Väliotsikot toimitus.
12 kommenttia julkaisuun “Uhkaako Venäjä Eurooppaa?”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Vai uhkaako Eurooppa Venäjää? Sekä Lavrov, että Putin ovat viimeaikoina esittäneet väitteen, rettä Eurooppa uhkaa Venäjää. Perustelevat väitettään Kaja Kallaksen, Keir Starmerin, Emmanuel Macronin, sekä Ursula von der Leyenin julkisuudessa esittämiin uhitteluihin….
En halua puuttua hyvän kirjoituksen sisältöön muutoin, kuin seuraavan lauseen osalta:
”Läntisten sotilasmenojen äkillistä kasvattamista on mahdotonta perustella asiasyillä”.
—-
Perustelut riippuvat siitä, kenen asioista ja niihin liittyvistä asiasyistä on kysymys.
Lyhyesti, -liikaa yksityiskohtiin menemättä, kaikki maailmantalouden velat ovat nk. ”lännessä”, ja kaikki varallisuus, erityisesti luonnonvarat etc. ovat nk. ”Idässä” tai muualla kuin nk. ”Lännessä”.
Siinä ne syyt. Tilannetta lännen osalta ratkotaan jälleen samalla ”chabluunalla”, kuin pari kertaa aikaisemminkin, samoin keinoin. Sama intressiryhmä on edelleenkin puikoissa ja asemissaan, ja voi hyvin. Erityisesti Suomen osalta on tapahtuneiden valossa sanottava, että ”voi tätä nuijalaumaa.”
Ehkä se todella on kohtalonsa ansainnut.
Sitten ei kannata ruikuttaa. Taskut on jo käännetty nurin ulkopuolisten intressipiirien hyväksi. Lisäksi persaukisten sotauho saavuttaa päivä päivältä yhä uskomattomampia muotoja.
Suomen nykyinen poliittinen johto uskoo vakaasti, että tuhoamansa onni ja autuus Suomessa saavutetaan yhteishyökkäyksellä operaatio Barbarossan kaltaisella Hitlerin strategisen suunitelman päivityksellä, jota on vuosikausia rakennettu nk. Natoyhteisön puitteissa, johon Suomikin on nyt typerien poliitikkojensa myötävaikutuksella saatu mukaan.
Peruskysymys, mikä tähän kuuluu on seuraava:
”Mitä tällä toiminnalla odotetaan Suomen hyväksi saavutettavan, -millä tavoin ja millä panostuksilla?”
Erinomainen yhteenveto Kari Kuutilta, eipä siihen paljon lisättävää ole.
Yhden lisänäkökulman mainitsen. On ollut aika, jolloin EU:n ääneen lausuttu tavoite oli kilpailla taloudellisesti Yhdysvaltain kanssa. Tuolloin oli lähtökohtana rauha, jonka EU on tuonut Eurooppaan ja joka mahdollistaa taloudelliseksi suurvallaksi nousun. Yhtenä keskeisenä nousun polttoaineena oli Venäjältä saatu halpa energia. Sotilaallista varustautumista ei pidetty taloudellisista syistä tärkeänä, vaikka omia hävittäjälentokoneita suunniteltiin ja rakennettiin. Tämä linja haastettiin Ukrainassa. EU:n johtajat luopuivat rauhan ja kaupallisen toimeliaisuuden linjasta, valitsivat – ehkä pienellä patistelulla, joka tuhosi fyysisesti Nord Stream -kaasuputket – sotilaallisen varustautumisen ja alistumisen USA:n hegemonialle.
Muutos oli valtava, mutta sitä ei haluta tässä päivässä muistaa saati muistella, vaikka Trumpin ulkopolitiikka tavallaan mitätöi Euroopan uhraukset sodan ja sotateollisuuden alttarille. Propaganda Venäjän hyökkäyksen uhasta pitää ajatukset olennaisessa eli virheellisen politiikan unohtamisessa. Asevarustelun tie pitää Euroopan köyhänä ja transatlanttisesti alistettuna. Tulevat historiantutkijat ehkä summaavat 2020-luvun Euroopan historian suurimpien kollektiivisten harha-askelten joukkoon. Suomi kuuluu suurimpien häviäjien joukkoon. Menetimme sekä puolueettomuuden että valtavan markkina-alueen maantieteellisesti aivan läheltä.
Hyvä kirjoitus. Harmi että Naapuriseuran Sanomilla ei ole päivittäistavarakauppojen kassojen läheisyydessä hyllyä, jossa aina ajankohtainen paperiversio olisi tarjolla ”IltaSonnan” ja ”IltaLannan” vastapainoksi.
Voi olla että suurin osa ei silti ymmärtäisi lukemaansa, ja oma rooliansa asioiden kehityksessä.
Tämänhetkisistä uhka-asetelmista, väkisinkin tulee mieleen asiakirja nimeltä ”Red House Report”. Ja IV:s valtakunta. EU:ssa uhoaa muuan Ursula hännystelijöineen ja Pfizer kytkyntöineen, saksalainen tietysti. Tulisiko koronarokotuksista Mengele mieleen? Suomessa meuhkaavat Stubbin lisäksi Elina Valtonen, joka on oppinsa saanut Helsingin saksalaisessa koulussa. Sotavoimien ja varustelun ryhmitykset ovat lähes identtiset Hitlerin ”Operaatio Barbarossan” kanssa, mutta ”Deutschland Uber Alles”, on vaihtunut Natoksi, ”Up to the Last Finn”. Romanian tilalla on Ukraina jossa jo käydään sotaa, Ruotsikaan ei ole enää esteenä Natsien tavaratoimituksille itärajalle. Missä oikein mennään?, -vaivihkaa tietysti, askel kerrallaan sopivaa hetkeä odottaen, mutta päämäärätietoisesti edeten, kuten Natoon liittäminenkin, pidemmän ajan saatossa.
Yhteenvetona tästä voidaan todeta, että pahin uhka mikä Suomen kansa uhkaa, tulee sisältäpäin, ei siis idästä vaan niiden typerien poliitikkojen toimesta, joiden myötävaikutuksella tilanne on saatettu sellaineksi kuin se nyt on.
Hyvä yhteenveto, mutta miten me saisimme tilanteen muuttumaan? Täällä kirjoittelu ei johda paljon mihinkään, koska lukijoita on vähän, valitettavasti.
Tarvitaan runsaita ulostuloja, näkyvyyttä, mekkaloita, mellakoita, vastalauseita. Pitää perustaa liike, joka näkyvästi ja jatkuvasti on esillä milloin milläkin tavalla. Tarvitaan nuoria ja energisiä miehiä ja naisia, jotka meuhkaavat ja näkyvät joka puolella kunnes asiat korjaantuvat. VIEKÄÄ ASIAA ETEENPÄIN.
Tietenkin Venäjällä pelottelu on pelkkää propagandaa. Ei Nato-Eurooppa Venäjän hyökkäyksen pelossa varustaudu, mutta sen oma tavoite on edelleen kaataa Venäjä. Aluksi aseita tarvitaan edelleen Ukrainaan. Epäilemättä monien tavoite on saada sota laajenemaan muuallekin, jolloin aseita tarvitaan yhä enemmän. Ikävää, ettei USA-Nato halua ylimielisyytensä ja ahneutensa vuoksi elää sovussa muun maailman kanssa.
Eversti Lawrence Wilkerson antaa vastauksen kirjoituksen lopussa esitettyyn kysymykseen:
https://www.youtube.com/watch?v=bGEE0O6PM1Q
Kuka uhkaa Eurooppaa? Eurooppaa uhkaa EU. Brysselin palatsissa olevat lahopäät taistelevat vallasta keskenään ja meuhkaavat saadakseen oman aseman mahdollisimman korkealle.
Nämä EUn lahopäät eivät ymmärrä, että ne maat, jotka tekevät kauppaa ja yhteistyötä Venäjän, Kiinan, Intian ja muiden Brics-maiden kanssa pärjäävät parhaiten. Mihinkähän porukkaan Suomi kuuluu ?
EU on itse rakentamassaan noidankehässä josta ei ole pääsyä ulos ennenkuin joku osa kehästä murtuu. EU on Maastrichtista asti keskittänyt yhä enemmän epädemokraattista valtaa Brysseliin ja on saanut jäsenmaiden poliittiset eliitit tukemaan tätä keskittymistä. ”Kaikkiin ytimiin” lausui Paavo Lipponen vaikka pöydän alle jouduttiin. Ukraina on ollut lännen päähänpinttymä Zbigniew Brzezinskin teesien kautta mutta jo paljon ennen sitä, jo maailmansodan lopusta lähtien. Venäjän haavoittuvan alavatsan läntinen alue josta voidaan uhata Venäjän keskusta. Strategisen tappion aiheuttaminen Venäjälle jo pelkästään sijoittamalla Yhdysvaltain ohjusjärjestelmät Ukrainaan josta on vain minuuttien matka Moskovaan.
EU kiinnosti Venäjää mutta vain taloudellisesti, nyt ei enää sitäkään. Omapa on valintanne. Toista oli Neuvostoliiton aikana. Ei Neuvostoliittokaan aikonut länteen hyökätä mutta se ylivarustautui pelätessään joutumista itse hyökkäyksen kohteeksi. Kun brittisotilaiden kaarti Naton sotaharjoituksissa sai vain kolmen päivän muonavarat toimiessaan Saksan keskiosien ns. Fuldan lukkona ja ryhmä ihmetteli, että ”miksi näin vähän muonaa” kolkko vastaus oli, että ”sen jälkeen teidät on jyrätty”.
Vallasta on pidettävä kiinni ja se tietää EU:n kansalaisille ankeita aikoja. Rahat aseisiin eikä koulutukseen ja tutkimukseen kuten pitäisi. Sensuuri ja autoritäärinen vallankäyttö voimistuu. Briteissä näytetään jo esimerkkiä hakemalla eläkeläisiä säilöön kun he ovat uskaltaneet arvostella esivaltaa.
Kun nyrkin puimisesta ei ole apua pitää käyttää huumoria. Viime viikkoina on Shanghain autonäyttely ollut YouTubessa vahvasti esillä. Amerikkalaisten vapaiden toimittajien kertomukset ovat havahduttavia. Kiina on jo eri ratakierroksella ja kaula vain kasvaa. Jenkeissä tulee vallankumous jos he eivät saa ostaa kiinalaisia autoja jotka saavat kotimaiset vastineensa näyttämään museoesineiltä. Viimeistely, mukavuus, kekseliäisyys, hinta ja tulossa oleva uusi akkuteknologia, natriumakut.
Taloudellisen kehityksen tulevaisuus on idässä, Yhdysvallat vielä sinnittelee mutta Eurooppa on väliinputoaja.
Hyvää analyysia jälleen kerran. Jos ja kun Länsi-Euroopan johtajat eivät todellisuudessa pelkää Venäjän hyökkäystä, niin pelottelun syyt ovat sisäpoliittisia ja EUn oman laajentumishalun projisointia Venäjään. Lännen liberaali eliitti haluaa pysyä vallassa ja käyttää vanhaa hyvää keinoa puhumalla ulkoisesta uhkasta. Suomessa tämä on toiminut. EU ja Nato sementoivat Suomen poliittisen linjan. Suomen turvallisuutta ne eivät edistä.
Jos uhkaa ei ole, EU ei tarvitse Yhdysvaltoja Naton tukipilariksi. Sen sijaan kauppasuhteet sinne ovat elintärkeitä. Niistä ollaan valmiit maksamaan ostamalla kallista energiaa ja aseita. Halvalle venäläiselle energialla on laitettu sulku. Venäjän luonnonvaroja ei kuitenkaan ole unohdettu vaan mielissä kytee unelma Venäjän hajoittamiseksi osiin ja rikkauksien saaminen finanssijättien sijoituskohteiksi. Ennusteet Venäjän hyökkäyksestä voi kääntää päälaelleen: EU ja USAn deep state havittelevat Venäjän sotilaallista murskaamista. Tähän EU tarvitsee Yhdysvaltoja. Sekin on mieletön ajatus ja mahdollista vain, jos Venäjän talous ja poliittinen järjestelmä horjuvat. Kuutin kolumnissa on hyvät perusteet sille, että näin ei tule käymään. Lännen talous romahtaa sitä ennen.
Venäjän vaikutusyritykset Euroopassa ennen 2014 olivat ennen kaikkea taloudellisia ja poliittisia, ei sotilaallisia. Oligarkkien investoinnit olivat osa laajempaa strategiaa, jolla pyrittiin luomaan vaikutusvaltaa ilman aseita. Tämä uhka – hiljainen riippuvuuden ja vaikutusvallan rakentaminen – voi olla jopa tehokkaampaa kuin avoin sota. Vuoden 2014 jälkeen länsi ryhtyi purkamaan tätä sidosta pakotteiden ja rahoitusrajoitusten kautta.
Eli Ukrainan vallankaappaus oli toteutettu Venäjän geopoliitista heikentämistä varten.Johtavat EU-poliitikot ja heidän taustavoimansa tietävät, mitä tekevät. Tavoitteena on aiheuttaa Venäjän federaation sisällä sellaisia pyörremyrskyjä, jotka repivät maan osiin – kuten tapahtui jo vuosina 1917 ja 1991…