Diplomatian mestari Ivan Maiskin päiväkirjat: Suomi olisi voinut väistää sodan Churchillin ratkaisulla

”Teillä (Neuvostoliitolla) on kaikki oikeus vaatia, että Suomi tarkistaa rajansa Karjalan kannaksella ja luovuttaa teille muutamia saaria Suomenlahdelta.”

Neuvostoliiton Iso-Britannan suurlähettiläs Ivan Maiski merkitsee päiväkirjaansa tämän Winston Churchillin vuonna 1939 esittämän käsityksen.

Churchillin ajatus olisi toteutuessaan tarjonnut Suomelle mahdollisuuden väistää sota, kirjoittaa Jan Nybondas.

Brittiläinen historioitsija Paul Kennedy luonnehtii Neuvostoliiton Lontoon suurlähettilään Ivan Maiskin teosta 1900-luvun merkittävimmäksi poliittiseksi päiväkirjaksi. Päiväkirjat on toimitettu ja julkaistu englannin kielellä vuonna 2015. Kennedyn luonnehdintaa on vaikea kiistää, semminkin kun briteillä ei ole tapana kehua ketään Moskovasta saapunutta vierasta.

Vaan kuinka Maiski päätyikään Lontooseen, jossa hän vietti vuodet 1932-1943? Sinne hän päätyi Helsingin russofobian ja yleisen tympeyden piiristä! Maiskin asemapaikkana oli nimittäin Helsinki ennen Lontoota. Perin juurin kyllästyneenä täkäläiseen nurkkakuntaisuuteen ja russofobiaan hän vetosi esimieheensä Maksim Litvinoviin, että tämä vapauttaisi hänet kärsimyksestä.

Niin Litvinov teki. Mutta Maiski ei voinut uneksiakaan, että hänet lähetettäisiin Lontooseen, joka oli diplomaatin kannalta keskeisin näyttämö siihen aikaan. Litvinov ilmeisesti näki Maiskin potentiaalin, ja lisäksi tällä oli valmiina hyvä englannin kielen taito, koska oli oleskellut maassa viisi vuotta poliittisena pakolaisena tsaarinvallan vuosina.

Diplomatiaa kiristyvässä ilmapiirissä

Kun nykyajalle on leimallista, että länsivallat ovat luopuneet diplomatiasta ja korvanneet sen sanelullaan, Maiskin tallentama ajankuva nousee arvoon arvaamattomaan.Tapa jolla hänet otetaan vastaan ja hänen vaiheittainen luottamuksen rakentaminen isäntämaansa päättäjiin ja yleisöön olisi ennenkuulumatonta tämän päivän länsimaissa.Aluksi isännät ovat varauksellisia mutta silti kohteliaita. Brittien omanarvon tunto oli korkealla ja se salli myös suopeuden toisenlaisia kohtaan.

Kerronnan taustalla on 1930-luvun poliittisen ilmapiirin kiristyminen Saksan kehityksen takia. Britanniassa tähän yritetään vastata myöntyvyyspolitiikalla, jolla Saksalle annettaisiin mitä se vaatii uskoen, että vaatimusten täyttäminen saisi sen asettumaan aloilleen. Tämän linjan pääarkkitehtina oli pääministeri Neville Chamberlain.

Samaan aikaan Moskovassa Maiskin esimies Litvinov teki itsensä tunnetuksi päinvastaisella linjalla: hän yritti saada aikaan Saksan vastaista liittoumaa jonka kulmakivinä olisivat hänen oman maansa lisäksi Britannia ja Ranska. Nämä kysymykset kulkevat punaisena lankana läpi päiväkohtaisten tapahtumien kerronnan. Ymmärrettävää on, että Britannian ulkopoliittinen oppositio lähestyy Maiskia ja päinvastoin. Aluksi oppositio on harvalukuinen ja vailla vaikutusvaltaa, mutta tapahtumien kulku ja kärjistyminen sodaksi asti vie lopulta opposition maan johtoon Winston Churchillin pääministeriyden myötä.

Politiikan ulkopuolella Maiskin läheisimmät ystävät olivat yhteiskunnan monitasoista uudistamista ajaneet sosiologi Beatrice Webb ja hänen miehensä Sidney Webb sekä kirjailija George Bernard Shaw. Maiski ja hänen vaimonsa Agnija olivat perivenäläiseen tapaan kirjallisesti sivistyneitä ja kulttuurista kiinnostuneita. Kutsut Lontoon salonkeihin eivät olleet harvinaisia.

Maiskin mieluisin keskustelukumppani politiikan saralla oli entinen pääministeri ja politiikan veteraani Lloyd George. Heidän vilkkaat luonteensa sopivat yhteen ja Lloyd George oli se joka alusta pitäen ja äänekkäimmin varoitti myöntyvyyspolitiikan umpikujasta sekä tarpeesta lähentyä Neuvosto-Venäjää, jolla oli Saksaan nähden yhteneväiset intressit Britannian kanssa.

Tähän suhteiden paranemisen nousevaan kaareen mahtuu kaksivaiheinen notkahdus. Se tapahtui ensin lievemmin Neuvosto-Venäjän Saksan kanssa tekemän hyökkäämättömyyssopimuksen takia, ja seuraavassa vaiheessa voimallisesti Suomen takia. Sopimus Saksan kanssa v. 1939 yllätti enemmän julkisen mielipiteen, jossa se aiheutti myrskyn. Etenkin työväenliikkeen edustajat olivat hämillään koska eivät ymmärtäneet Moskovan vaikuttimia.

Britannian johdossa ärtymys oli näkyvä mutta hillitympi. Monet tajusivat, että heidän oma vuosia jatkunut vitkuttelunsa oli saanut Moskovan tarttumaan Saksan tarjoukseen voittaakseen aikaa sotaan valmistautumisessa.

”Nuo suomalaiset – politiikan todelliset provinsialistit”

Suomea koskevassa asiassa Maiskin päiväkirjat esittävät mielenkiintoisen ja kenties tähän saakka tuntemattoman keskustelun Maiskin ja Churchillin välillä. Sitä on syytä selostaa sanatarkasti.

Neuvostoliitto oli esittänyt Suomelle aluevaihdoksia ja tukikohtaa Hangon suunnalta joihin vaatimuksiin Suomi ei suostunut. Maiski on tuohtunut ja tivaa Churchillilta vastausta kysymyksiinsä (Churchill ei vielä ollut maansa johtaja).

“Moitin häntä taas kerran brittidiplomaattien toimista: he yllyttävät suomalaisia vastustamaan luvaten heille Britannian “moraalista tukea”, ja suomalaiset – nuo politiikan todelliset provinsialistit – kuvittelevat, että tämä moraalinen tuki saa Neuvosto-Jerikon muurit sortumaan ja he itsepintaisesti kieltäytyvät huomioimasta meidän erittäin lailliset vaatimuksemme. Lontoon sekaantumisen takia näkymät sopimuksen aikaansaamiseksi Moskovan ja Helsingin välillä ovat heikentyneet. Miksi brittidiplomatia toimii näin ?”

Churchill: alueita ja saaria pitäisi luovuttaa

Ja Churchill vastaa toteamalla, että on parempi että Neuvostoliitto eikä Saksa hallitsee Baltian alueita:

“Pidän vaatimuksianne Suomea kohtaan luonnollisina ja normaaleina. On täysin nurinkurista, että Leningrad sijaitsisi pitkän kantaman aseiden tulilinjalla Suomen rajalla tai että suomalaiset saaret sulkisivat pääsyn Suomenlahdelle. Teillä on kaikki oikeus vaatia, että Suomi tarkistaa rajansa Karjalan kannaksella ja luovuttaa teille muutamia saaria Suomenlahdelta.”

Ja myöhemmin samassa yhteydessä: “Suomen ei pitäisi asettaa esteitä Britannian ja Neuvostoliiton lähentymiselle, mikä on minun tärkein poliittinen päämääräni.”

Samalla Churchill myös varoittaa: “Toivoisin kuitenkin, että Neuvostoliitto ei käyttäisi voimakeinoja kiistansa ratkaisemiseksi Suomen kanssa… tämä aiheuttaisi hyvin ikävän vaikutelman täällä Englannissa ja tekisi suhteidemme parantamisen mahdottomaksi pitkäksi ajaksi.”

Siinä se on: Churchillin ratkaisu jota noudattaen Suomi olisi Ruotsin lailla voinut väistää sodan. Mutta Churchill ei ollut vielä maansa johtaja vaan vähemmistöääni, jota ei ollut edes Britanniassa kuunneltu Suomesta puhumattakaan. Siinä on myös Maiskin kuvaus siitä miksi neuvottelutulosta ei syntynyt. Suomea houkuteltiin olemaan sopimatta ja Suomi oli – silloinkin – varsin helppo saalis seireenien laululle.

Maiski protestoi houkuttelua eikä ensimmäisen kerran kuten hän sanoo. Churchillin ratkaisu olisi myös edellyttänyt maltillisia päättäjiä Suomessa. Niitä ei ollut – silloinkaan – ja ne muutamat jotka olivat eivät hekään olleet vallassa. Kun tähän vielä lisätään ulkoministeri Eljas Erkon suhteet vaimonsa kautta brittien piireihin, lienee houkutteljoita ollut yllin kyllin.

Suomessa ei ymmärretty, sitten tieto katosi

Britannian osalta on muistettava, että myöntyvyyspolitiikkaa oli noudatettu pitkään ja sillä oli laaja kannatus joko sellaisenaan tai vielä pahemmin, että Saksaa todellakin ohjattiin laajentamaan valtaansa Neuvostoliiton kustannuksella. Näille vaikutusvaltaisille piireille kaikkinainen sopiminen Moskovan kanssa oli tuomittavaa, ja he osasivat brittiläisellä kaunopuheisuudella vakuuttaa Suomen “provinsialistit” kuten Maiskin sanonta kuului.

Näistä asioista on tiedetty vain Suomen valtapiireissä. Sodan jälkeen tieto on kätketty jos sitä kirjallisena edes on ollut. Tässä ollaan historiankirjoituksen perimmäisten ongelmien äärellä. Historioitsijat vaativat dokumentteja, ja kun niitä ei löydy, tullaan liian helposti johtopäätökseen, ettei koko ilmiötä ollutkaan.

Miksi Suomi toimi niin yksioikoisesti? Että täällä ei ymmärretty Churchillin esittämää laajempaa tilannearviota, on asia, jota ei voitu auttaa. Mutta Suomi olisi edes voinut lähettää vastuulliset päättäjänsä Moskovaan, eikä sen missään nimessä olisi pitänyt antaa neuvottelujen katketa ja ylimielisesti ohjeistaa, ettei Neuvostoliitto ole suurvalta. Se sutkautus on hyvinkin voinut olla brittiläistä alkuperää. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Eikä näitä kenties ratkaisevia päätelmiä löydy pöytäkirjoista.

Syvimmät motiivit salataan ja neuvot annetaan suullisina ilman dokumentaatiota.

Stalin ei kuitenkaan noudattanut Churchillin vetoomusta vaan aloitti sodan Suomea vastaan.

Maiskin suosio nousee korkeuksiin

Lontoossa Maiski joutui eristetyksi, ja siellä vallitsi hapan ilmapiiri. Sitä kesti kuitenkin lyhyemmän aikaa kuin edes Churchill oli uumoillut. Saksa hyökkäsi länteen keväällä 1940 ja eteni ennätysvauhtia Ranskan kaatuessa aina Pariisiin asti, ja brittien joukot joutuivat kaoottisissa oloissa perääntymään takaisin kanaalin yli. Lontoon ovet aukesivat taas Maiskille ja hänen vaimolleen.

“Pariisi on vallattu. Saksan joukot marssivat paraatissa Champs-Élysées’tä pitkin... Agnija ja minä menimme Keynesien luo lounaalle. Keynes itse yritti suhtautua asiaan kuten taloustieteilijälle ja filosofille sopii mutta hän myönsi näkevänsä tulevaisuuden hyvin synkkänä.”

Kun Saksa vuotta myöhemmin aloittaa hyökkäyksensä kohti Moskovaa ja muita Venäjän ydinalueita, Maiskin suosio Lontoossa nousee uusiin korkeuksiin. Britanniassa ymmärretään vihdoinkin, miten paljon on pelissä ja miten heikkoja he itse ovat ilman Neuvostoliiton sotapanosta.

“Kaikki” pyrkivät Maiskin puheille ja hän kiertää tapaamisesta tapaamiseen. Kun Maiski astuu saliin, yleisö hurraa hänelle kovemmin kuin omille johtajilleen. Maiski pitää puheita parlamentissa ja Churchill on hänen vakituinen keskustelukumppaninsa samoin kuin ulkoministeri R.A. Eden. Churchillin poika Randolph vierailee usein ja Maiski käy Churchillin kartanolla tämän vieraana. Ulkoministeri Eden tulee niin tuttavalliseksi, että hän ja Maiski yhdessä lukevat Churchillin sähkeitä hänen matkaltaan Turkkiin ja nauravat päälle.

Ei pelätty Neuvostoliittoa vaan työväenliikettä

Ensin Lontoossa pelättiin miten Neuvostoliiton käy. Saksa torjuttiin Moskovan porteilla ja senostatti tunnelmaa ja sai aikaan Edenin vierailun Moskovaan tykkien jylinän vielä kuuluessa kaupunkiin. Maiski on itselleen ja isännilleen melko realistinen selostaessaan tietojaan sodan kulusta. Alussa kaikki on epävarmaa mutta vuoden 1942 jälkipuoliskolla alkaa näkyä yhä selvempiä merkkejä Saksan heikkenemisestä. Uudeksi pääaiheeksi nousee kysymys toisen rintaman avaamisesta Eurooppaan.

Britannia ja Yhdysvallat lykkäävät maihinnousuaan yhä edemmäs ja se aiheuttaa Moskovassa suurta ärtymystä. Vuoroin Britannia ja vuoroin Yhdysvallat ovat jarrumiehenä. Tapahtumasarjalla on puolensa. Maihinnousu oli vaikea operaatio ja länsivaltojen valmius ei ollut paras mahdollinen. Samalla lienee niin, että enemmän olisi voitu tehdä ja nopeammin.

Sotaa siirrettiin Pohjois-Afrikkaan, joka oli Churchillille mieluisin areena. Monessa paikassa kuitenkin kesti ennen kuin menestystä saavutettiin. Kun siirryttiin Eurooppaan, mentiin ensiksi Italiaan, joka oli helpompi mutta Saksan vastarintaa vähemmän kuormittava tie. Maihinnoususta oli ollut puhe jo v. 1942, mutta se toteutui vasta kesällä 1944.

Maiskin teoksesta välittyy selkeä vaikutelma siitä, että Britannian ja Ranskan hallitsevat piirit eivät pelänneet Neuvostoliittoa sinänsä vaan oman maansa voimistuvaa työväenliikettä. Neuvostoliiton inspiroiva vaikutus oli tällä kaudella sellainen, että nykyaikana sen voi ymmärtää vain kauden aikakirjoja tutkimalla. Se selittää myös sodanjälkeisten sosiaalisten reformien laajuuden, koska niillä pyrittiin neutraloimaan työväenliikkeen radikalismia.

Neuvostoliitossa Stalin oli jo varhain asettunut kansallisen sosialismin linjalle. Stalinin vastustaja Trotski oli sen kauden globalisti, jonka mielestä vallankumous oli vientitavaraa.

Stalin vakuutti sodanaikaisille liittolaisilleen, ettei hän ole viemässä sosialismia heidän maihinsa. Jo varhain sodan kestäessä hän totesi Ranskan säilyvän porvarillisena valtiona.

Se oli realismia, joka otti huomioon maan poliittiset voimasuhteet.

Sivistyneitä valtionjohtajia – silloin joskus

Oi niitä aikoja! Valtioiden johtajat olivat sivistyneitä ja osasivat käyttäytyä arvokkaasti poliittisista erimielisyyksistä huolimatta. Monet olivat kohtuullisen lukeneita ja kykeneviä laajempien yhteyksien ymmärtämiseen.

Britannian johtajille imperiumin säilyminen oli tärkein tavoite vaikka aavistettiin muutosten tuulten puhaltavan. Toiset heistä halusivat käyttää Saksaa välikappaleenaan, toiset taas näkivät Saksan suurimpana uhkana imperiumilleen.

Sodan jälkeen asetelmat muuttuivat monelta osin uuden vastakkainasettelun suuntaan.

Tämän suunnan määritteli uudeksi imperialistiksi pyrkivä Yhdysvallat, joka otti toisen kurssin kuin sen sodanaikainen johtaja Roosevelt.

Lähde: The Maisky Diaries, Red Ambassador to the Court of St James 1932-1943. (2015).