Kuinka pelätä ja pettää itseään

Meitä varoitetaan usein itsepetoksista, kun puhutaan vaikkapa roikkumisesta huonoissa parisuhteissa. Vaikka tiedämme, että jokin asia on meille haitaksi, sivuutamme sen ja uskottelemme itsellemme, että oikeasti kaikki on kunnossa. Tämä sama ajatusmalli on vallalla Euroopan unionissa.

Euroopan unionin budjetti on vuositasolla noin 200 miljardia euroa. Nettomaksajamaita, joihin Suomikin kuuluu, oli vuonna 2024 kymmenen, loput 17 olivat nettosaajia. Suomalaisille uskotellaan, että hyödymme, kun nettomaksamme ja nettosaajat ovat toki samaa mieltä. Mutta entä, jos nettosaajille kerrottaisiin, että he hyötyvät siitä, jos ryhtyvät maksamaan? Uskoisivatko he tämän?

Toinen, paljon kouriintuntuvampi esimerkki on Ukraina. Jos monikymmenmiljoonainen Ukraina liittyisi unioniin, puhuttaisiin kymmenien, jopa satojen miljardien kustannuksista. Maatalous- ja aluepolitiikka (sekä niihin liittyvät tuet) menisivät aivan uusiksi, latteasti ilmaisten. Silti Suomen ja EU:n virallinen kanta on, että Ukraina tulee saada jäseneksi.

Kyseessä on itsepetos, sillä kustannukset ja vaikutukset olisivat niin massiivisia, että EU hajoaisi. Sitä Suomi ei tietenkään halua. Juuri siksi EU:lle onkin tärkeää jatkaa sotaa kaikin keinoin, jotta tilanne ei missään vaiheessa tasaantuisi.

Yhdysvalloille ja Britannialle on edullisinta, että se usuttaa EU-maita sotaan, jotta Saksan asema olisi mahdollisimman heikko. Koska yhä useampi EU-maa epäilee niin Venäjä-pakotteiden kuin Ukrainan tuen mielekkyyttä, on nimenomaan suurvaltojen intressissä, että Brysselin vallanpitäjien paniikkiratkaisut ”EU:n yhtenäisyyden” kovenevat. Laskelma on, että EU:n isot maat joutuvat investoimaan jatkuvasti suurempia summia erilaisiin hankkeisiin kriisiyttäen omaa tilaansa.

Ensimmäinen lohkeama nähtiin, kun Espanja asettui poikkiteloin Naton Haagin huippukokouksessa eikä voi hyväksyä viiden prosentin tavoitetta BKT:stä puolustusmenoihin. Saksassa osa sosiaalidemokraateista on avoimesti Merzin Venäjä-politiikkaa vastaan.

EU on mantrojensa vanki, pysyvästi. Unionin palatsien käytävillä on kuitenkin toiveita siitä, että Ukrainan kriisi ratkeaisi Yhdysvaltain avun loppumiseen ja näin ollen EU voisi kunniallisesti perääntyä mahdottoman tavoitteen edessä.

On geopoliittinen tosiasia, että isoilla mailla on sananvaltaa siihen, millaisia ratkaisuja niiden läheisyydessä tehdään. Siinä missä Yhdysvaltoja kiinnostaa Meksiko, on Venäjälle tärkeää se, millaiseksi tilanne kehittyy sen strategisten alueiden (Leningradin oblasti) ja Muurmansk lähellä. Valitettavasti Suomesta on tullut ajopuu, joka joutuu nyt pelkäämään, minne virta seuraavaksi vie.

Yhdysvaltojen Iraniin tekemiä kansainvälisen oikeuden vastaisia iskuja Suomi ei tuomitse, vaikka muutoin se innokkaasti heristelee sormeaan milloin kenellekin. Ei ole vain mahdollista vaan suorastaan todennäköistä, että Yhdysvaltain harjoittama transaktionaalisuus ulottuu koskemaan myös sen Suomeen tekemiä rakenteita, jolloin edessä on miljardilasku veronmaksajille.

Mikäli tilanne Iranin lähialueilla kiristyy, on edessä mahdollinen öljy- ja eurokriisi, kun öljyn hinta pomppaa ja inflaatio lähtee laukkaamaan. Saksa ja Ranska haluavat julkisesti pitää kiinni imperiumisuunnitelmistaan, mutta kulisseissa eräät EU-maat tähyilevät jo muihinkin suuntiin;

Itävallan ja Kiinan välinen aktiviteetti on kasvanut paljon, Unkarille tai Slovakialle BRICS-jäsenyys ei ole ollenkaan poissuljettua. Suomi sen sijaan on sulkenut itsensä pois moninapaisesta maailmasta ja laskee nyt kaikki sellaisten rakenteiden varaan, joiden kulta-aika alkaa olla ohi. Mikäli Yhdysvaltoihin valitaan demokraattipresidentti vuonna 2028, alkaa olla selvää, että Suomi ei enää hävitykseltä voi välttyä.