Suurvaltojen geopolitiikan laineiden iskiessä kauas mantereelle on aika turhanpäiväistä etsiä ja nimetä syyllisiä kulloiseenkin tilanteen muutokseen. Politiikassa moralisoiva syyllisten nimeäminen ja “tuomitseminen” on kuitenkin arkipäivää.
Suurissa kriiseissä, jollaisesta tällä hetkellä on kysymys, saatetaan perustaa vartavasten jopa uusi kansainvälinen oikeuskin, joka harjoitetun politiikan pyhittämiseksi antaa omia tuomioitaan vastapuolen kärsittäväksi.
Tekopyhä hurskastelu nousee maan tavaksi yksisilmäisen ja -mielisen median päivittäessä viholliskuvaansa tilanteen mukaiseksi aina, kun jotain merkittävää tapahtuu. Suomen politiikassa ilmiö on hallinnut kuukausikaupalla ja noussut kukkaansa, kun valtaapitävät on ruuvanneet kaulaansa Yhdysvaltojen presidentin tahdon mukaiseen kippuraan.
Pitäisi tietysti nähdä maailma sellaisena kuin se on, eikä sellaisena, kuin hurskaasti toivotaan. Mutta moralisointi ja poliittinen taivastelu on keskeinen osa henkistä varustautumista, niin, valmistautumista sotaan.
Rauha on sana, joka on jo pitkään ollut vain sana. Totta kai moraalisesti luja ja kristillinen kansainvälinen yhteisö rauhaa haluaa. Sillä on resepti, jolla rauha saadaan, tai väärin sanottu, rauhaan pakotetaan. Se on tietysti Venäjä, joka pakotetaan mobilisoimalla kaikki vähänkin halulliset valtiot aseistautumaan – niin pitkälle, että Venäjä – tai tarkemmin sanoen presidentti Putin, astelee neuvottelupöytään sopimaan halullisten liittokunnan hänelle suunnittelemastaan rauhasta.
Kuka tämän uskoo? Nähtävästi lähes koko läntinen poliittis-taloudellinen eliitti. Otsalohkonsa takana jokainen ajattelukykyinen henkilö kuitenkin käsittää, ettei tämä näin toimi. Mutta käsittäminen edellyttää poliittista muistia, joka kantaa paljon kauemmaksi kuin vain se tuttu kolmen kuukauden muisti, jonka varaan politiikkaa rakennetaan.
Tarkkaavainen henkilö muistaa, ettei Venäjän rauhalle asettamisssa perustavan laatuisissa ehdoissa ole mitään uutta, vaikka harpattaisiin ajassa kymmenen vuotta tai enemmänkin taaksepäin. Ukraina on ja pysyy Venäjän naapurina. Venäjä ei missään oloissa tule hyväksymään Ukrainaan NATOn tukikohtia. Mutta tarkkaavaisten henkilöiden joukko hupenee päivä päivältä.
Ja nyt ollaankin Suomessa. Miten Venäjä voi toimetta hyväksyä pohjoisen naapurinsa ja rehentelevän NATO-maan eli Suomen varustautumisen vieraiden valtojen tukikohtineen? Ei mitenkään. Kivi on pantu pyörimään ja sillä on seurauksensa.
Mutta ajatellaan kuitenkin hetki rauhaa, ihan oikeasti, jos sellainen vaikka ihmeen kaupalla tulisi. Läntinen, USA-vetoinen teollinen maailma on käynnistänyt suurimman varusteluprosessin sitten kylmän sodan päättymisen eli 1990-luvun alun jälkeen.
Jos jonkinlainen tynkärauha saataisiin Ukrainan ja Venäjän välille aikaan, ei ole mitään syytä olettaa, että läntinen varustelukierre haluttaisiin lopettaa. Kuten aina, sodalla ja jo sodan uhkalla on hyötyjänsä ja rahastajansa. Yhdysvaltojen uuskonservatiivinen valtayhmittymä ja EU:n liberaalit globalistit näkevät Venäjän yhtä kaikki kilpailijana, jota tulee hillitä ja mieluiten silpoa palasiksi, kuten EU:n korkea viranomainen Kaja Kallas on korostanut. Keinot vaihtelevat ja sota on niistä tehokkain, mutta ainakin toistaiseksi myös pelottavin.
Käynnissä onkin teknologinen ja kauppapoliittinen sota, tekoälyn roolin kasvaessa. Elämme itseohjautuvien systeemien aikaa. Siinä länsi ainakin toistaiseksi pitää kärkisijaa. Jos tällä alueella saadaan lopullinen kuristusote, niin Venäjä syöksyy lopulta taloudelliseen umpikujaan ja maassa alkaa poliittisen epävakauden aika. Ensioireina nähtäisiin värivallankumouksia kotimaassa ja naapureissa, terrorismia ja johtavan eliitin sisäisiä valtataisteluita. Näin toivotaan ja tähän tähdätään.
Venäjän vakauden ulkoisten uhkaajien työnjako näyttää viime kuukausina selkiintyneen. Yhdysvallat johtaa edelleen tarjoamalla tukea eurooppalaisille kumppaneilleen samalla, kun se itse keskittyy yhä voimallisemmin Kiinan hillitsemiseen. Pääministeri Starmerin Iso-Britannia haluaa ikioman vaikutuspiirin Arktiksella ja Itämerellä, Saksa näyttää ainakin toistaiseksi tyytyvän Itämeren piirin hallintaan Baltian maiden tukemana. Mutta myös Puolalla on intressejä Keski- ja Itä-Euroopassa, kuten Ranskalla Romaniassa ja Moldovassa.
Omaa imperiumia halajavan EU:n 800 miljardin euron Re-Arm Europe -suunnitelmaa perustellaan demokratian puolustuksena. Todellisuudessa kyseessä on Euroopan komission maaliskuussa 2025 esittelemä kunnianhimoinen varusteluprojekti. Sen tavoitteena on vahvistaa EU:n puolustuskykyä ja strategista autonomiaa. Suunnitelma on edennyt jo pitkälle rahoituskaavailuineen ja myös Suomen hallitus on sen kiirehtinyt hyväksymään. Meillähän reusursseja riittää.
Ei tietenkään voida unohtaa hybridisotaan keskeisesti liityvää taistelua ihmisten mielistä ja mielikuvista. Ne sodat länsi on aina voittanut. Hybridisodan tuorein lohko Venäjää vastaan keskittyy tekoälyn avustuksella luotaviin Venäjän-vastaisiin infotaisteluihin, joiden tarkoituksena on sekä demoralisoida venäläisiä, että nostaa länsimaalaisten omaa moraalia.
Tekoäly kirjoittaa artikkeleita, se hallitsee realistisia botteja sosiaalisessa mediassa, se luo todentuntuisia videoita ja naamioi sotapolitiikan asiantuntijoiksi myös työelämän professoreita, jotka eivät erota linkoa singosta. Kun tätä tehdään kuukaudesta toiseen myös ns. vaihtoehtoisen median alustoilla YouTube ja vastaavat mukaan lukien, reaaliaailma ja historia katoaa. Lööpit kertovat päivittäin, missä mennään ja mikä on oikein.
Digitaalisen viestinnän alueen hallinta ei rajoitu vain riittävän rahoituksen luomaan tekniseen ja semioottiseen ylivoimaan. EU:n oma digiviestintälainsäädäntö tekee mahdolliseksi myrkyllisten rikkaruohojen kitkennän hyvissä ajoin ennen niiden nousua laajemman yleisön aistittavaksi. Varhainen esimerkki oli Romanian presidentinvaalien yhteydessä toteutettu “väärän” ehdokkaan pelaaminen ulos kentältä. Ja se oli vasta alkua.
Olisi houkuttelevaa lopettaa tämä purkaus ylevästi ajatuksiin, joissa hyvä voittaa ja rauha siintää ainakin jossain kauempana tulevaisuudessa. Mutta ympäröivä arki ja jonkinlainen historian aavistus eivät ollenkaan tue optimistisia kaavailuja. On vaikeaa, ellei mahdotonta löytää historiasta sellaisia esimerkkejä joissa hegemonistiset valtiot olisivat luopuneet valtakamppailuista ilman laajalle levinnyttä tuhoisaa sotaa. Olen iloinen, jos mahdollinen lukija voi osoittaa ajatukseni perin juurin virheellisksi.
18 kommenttia julkaisuun “NIINKUIN SEN NÄEN”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Pienenä lukijahuomiona, että silmäilin Arvolan kolumnin aluksi varmaan kiireessä jossain aivosumussa, kun en pitänyt sitä kovin onnistuneena. Nyt vasta kun luin sen toiseen kertaan paremmin ajatuksen kanssa, huomasin sen ansiokkuuden. Naapuriseuran Sanomissa on tosi tarpeellisia ja laadukkaita kirjoituksia, kiitos niistä kaikista! Melkein kaikesta olen jopa samaa mieltäkin. Ihan kaikesta ei varmaan kukaan ole täysin samaa mieltä, mikä lienee positiivinen merkki kiitettävän rohkeasta kirjoittelusta ja lukijoiden itsenäisestä ajattelukyvystä.
Ukrainan sota on maailmanhistorian suurin pyramidihuijaus, sen avulla ovat ukrainan natsit käärineet liiveihinsä jopa satoja miljardeja euroja ja dollareita tyhmien eurooppalaisten ja amerikkalaisten antamia avustusrahoja joilla on tarkoitus jatkaa sotaa viimeiseen ukrainalaiseen asti. Zelenskiä on sanottu kerjäläisten kuninkaaksi, mutta taitaa hän, sekä natsi kaverinsa rypeä rahoissa.
Minäkin uskon heidän vaurastuneen upporikkaiksi korruption ja muun viranomaisten ”valvoman” rikollisen toiminnan seurauksena. Jos näin on, niin mitä se mahtaa vaikuttaa Ukrainan lähitulevaisuuteen. Melko varmasti Ukrainan rikkaat – varsinkin Venäjä-vastaiseen toimintaan näkyvästi osallistuneet – etsivät (tai ovat jo etsineet) Ukrainan romahduksen varalta ulkomailta paikkaa, mihin mennä rahojensa perään tai niiden kanssa.
Heidän joukkopakonsa – etenkin Zelenskyin – arvatenkin helpottaisi rauhanneuvotteluja ja Ukrainan asioiden uudelleenjärjestelyjä. Rikastumisessaan epäonnistuneet natsit jäisivät maahan paitsi jos pakenisivat pelätessään henkensä menettämistä, kun aletaan muistella noin 15 vuoden aikaisia tapahtumia.
On kuitenkin syntynyt mielikuva Ukrainassa vallitsevasta erittäin vahvasta venäläisvastaisuudesta vaikutusvaltaisine organisaatioineen (mm. SBU). Jos Ukrainan valtio jää olemaan ”itsenäisenä”, niin voisi melkein veikata Venäjä- ja venäläisvastaisen toiminnan sieltä käsin jatkuvan riippumatta rauhanehdoista – varsinkin mikäli USA-Nato ei peräänny tavoitteestaan nujertaa Venäjä. Tilannetta helpottaisi demokratian, ihmisoikeuksien ja sananvapauden palauttaminen Ukrainaan, mutta silti.
Toisin sanoen rauhoittaakseen Ukrainan olemasta itselleen ja kansalaisilleen uhkatekijä Venäjän pitäisi valloittaa se tai tehdä siitä riittävän pieni, mikä olisi kaikkea muuta kuin helppoa ottaen huomioon länsimaiden Venäjä-vihan. Toivottavasti olen väärässä ja Ukraina rauhoittuu Venäjän saavutettua operaationsa tavoitteet – edes samaan tapaan kuin Suomi viime sotien jälkeen.
Kiitos vaikuttavasta ja laajasti haarukoivasta analyysistäsi. Arviosi geopoliittisesta kehityksestä ja erityisesti lännen strategisista pyrkimyksistä on vakuuttava ja hyvin argumentoitu. Kuitenkin haluaisin nostaa esiin näkökulman, joka tekstissäsi jäi vähemmälle huomiolle: Venäjän sisäinen dynamiikka.
On selvää, että jatkuva ulkoinen sotilaallinen uhka vahvistaa Venäjän kansallista koheesiota. Tällainen paine pakottaa pitämään rivit tiiviinä, mikä ei ole pelkästään puolustuksellinen reaktio, vaan se alkaa vaikuttaa myös sisäiseen järjestelmään – erityisesti sen moraaliseen ja organisatoriseen kestävyyteen.
Erityisen kiinnostava on se, miten tämä tilanne heijastuu korruptionvastaiseen toimintaan. Kriisin keskellä yhä useammat tahot ymmärtävät, että korruptio ei ole pelkkä sisäinen vitsaus, vaan eksistentiaalinen uhka valtion elinvoimalle ja toimintakyvylle. Tällöin valtaa keskittävät ns. silovikit eivät ainoastaan lujita asemaansa, vaan he voivat myös käyttää sitä valtaa hyväkseen puhdistaakseen rivejä väärinkäytöksistä, ainakin valikoivasti mutta mahdollisesti yhä järjestelmällisemmin.
Jos tämä puhdistus onnistuu – ja siinä missä lännessä puhdistetaan sanoja, Venäjällä saatetaan puhdistaa käytäntöjä – seurauksena voi olla entistä tehokkaampi, sisäisesti yhtenäisempi ja henkisesti vahvempi Venäjä, jonka sotilaallinen ja yhteiskunnallinen kyvykkyys voi jopa kasvaa uhkakuvien paineessa.
Toisin sanoen: ulkoinen paine ei välttämättä mädä järjestelmää sisältä – se voi myös lujittaa sitä.
Mahdollinen lukija täällä, kiitos kirjoituksesta. Samantyyppinen käsitys on myös tämän lukijan päässä syntynyt siitä, että tämä ”läntisen poliittis-taloudellisen eliitin” poliittiset tavoitteet ovat tällä hetkellä kieroutuneita: Positiiviiset tavoitteet ja suunnitelmat omien kansalaisten ja yhteiskuntien hyvinvoinnin lisäämiseksi ovat vaihtuneet negatiivisiin: miten parhaiten voitaisiin tuottaa vahinkoa niiden valtioiden johtajille, jotka pyrkivät ajamaan ennen kaikkea omien kansalaistensa etua.
Kun kirjoituksen lopulla pyydettiin kuitenkin osoittamaan kohtia, joista lukija voisi olla eri mieltä, niin itselleni tuli niitä sentään pari mieleen: Ajatus siitä, että propagandasota on voitettu on Eurooppa-keskeinen. Täältä Itämeren laitamilta katsottuna voi tietysti vaikuttaa siltä, että happi mediakuplan sisällä on käynyt jo niin vähiin, että ihmiset ovat enemmän tai vähemmän tainnuksissa.
Vaikka jaan kanssasi huolen siitä, että myös tekoälyä ollaan yhä tehokkaammin valjastamassa sotapropagandan aseeksi niin ei ehkä sittenkään ole selvää, että ”länsi” tulee lopulta voittamaan tämän taistelun. EU:n tarve tarttua sensuuriin ja muihin pakkokeinoihin hallitakseen sitä mistä ”demokratiassa” saa puhua, kertoo nähdäkseni kuitenkin enemmänkin siitä, että he ovat tässä tappiolla: Heidän valtansa omien kansalaistensa mielenmaisemaan voi olla vahva, mutta maailman mittakaavassa se ei sitä ole. Ajatus siitä, että propagandasota on voitettu on Eurooppa-keskeinen. Jonkinlainen toivon pilkahdus liittyy siis siihen, että läntisen eliitin haaveilema ilmatiivis ajatusten hallinta tekoälyboteista huolimatta tulee tuskin ainakaan maailman mittakaavassa onnistumaan.
Mutta läntisen propagandan kohteena onkin ennen kaikkea sen oma väestö, jonka velkataakkaa nyt kasvatetaan ja jonka taloussotien näivettämät verovarat halutaan ohjata sotateollisuuden tarpeisiin.
”On vaikeaa, ellei mahdotonta löytää historiasta sellaisia esimerkkejä joissa hegemonistiset valtiot olisivat luopuneet valtakamppailuista ilman laajalle levinnyttä tuhoisaa sotaa.” – No, yhtenä esimerkkinä rauhanomaisesta hegemonian purkamisesta tulee lähihistoriasta tietysti mieleen Neuvostoliiton purkaminen, joka tapahtui vapaaehtoisesti ja ilman suurempaa maailmansotaa. Ehkä siinä kaivattu pienen pieni toivon kipinä?
Alaotsikkoon viitaten pari ajatusta. Kristillisyys on todellakin luonut länsimaihin suureen osaan väestöstä lujaa moraalia Venäjä mukaan lukien. Nyt kristillisyydestä on pitkälti luovuttu. Heitänpä veikkauksen, että yksi prosentti ottaa kristillisyyden tosissaan ja kannattaa aina rauhaa vakaumuksensa vuoksi. Yhdeksän prosenttia on sen verran uskonnollista väkeä, että toivoo siltä pohjalta rauhaa. Loppu 90 % ei välitä kristillisyydestä pätkääkään, mutta saattaa toivoa rauhaa tai sotaa riippuen siitä, miten ymmärtää oman etunsa ja millainen maailmankuva hänelle on muodostunut (syötetty).
”Omaa imperiumia halajavan EU:n 800 miljardin euron Re-Arm Europe -suunnitelmaa perustellaan demokratian puolustuksena. Todellisuudessa kyseessä on Euroopan komission maaliskuussa 2025 esittelemä kunnianhimoinen varusteluprojekti. Sen tavoitteena on vahvistaa EU:n puolustuskykyä ja strategista autonomiaa”.
Sen tarkoituksena on valmistautua NATOn kumppanina hyökkäämään kymmenen vuoden sisällä Venäjän kimppuun. Sen on julkituonut ”EU:n korkea edustaja” Kaija Kallas, kuin myös NATOn pääsihteeri Mark Rutte.
”Sen tarkoituksena on valmistautua NATOn kumppanina hyökkäämään kymmenen vuoden sisällä Venäjän kimppuun.”
Se tarkoitus on ollut ”Tähtiin kirjoitettu” jo iät ja ajat. Yrityksiä on ajan saatossa ollut useampiakin. Viimeisin laajamittaisin yritys jossa oli ukkoja liikkeellä miljoonatolkulla, ja myöskin saksalaista teknologiaa, jolle tasolle anglomaailma ei periaatteessa vieläkään ole kyennyt, meni kuitenkin sekin nk. poskelleen, käyttääkseni ainakin joidenkin ymmärtämää terminologiaa.”
Maailmassa on muutama maa, joissa ymmärretään, mitä sana ”Quality” tarkoittaa.
Saksassa se oli joskus sisäsyntyistä, pragmaattisistä syistä johtuen. Japanissa ainakin ”samurai-aikoihin” viimeisen päälle vietyä. Asiaan liittyvien indikaatoiden perusteella ruotsalaisten osalta se laatutietoisuus perustuu niihin vaatimuksiin, jota tavaratoimitukset AH:n sotakoneistolle toisen maailmansodan aikana edellyttivät. Kannattaa muistaa, että Kiirunan kaivosten tuotanto Ruotsissa pyöri täyttä häkää kun piti saada esim. SKF:n laakeritehtaalle tavaraa, joka sitten jatkojalostettiin saksalaisten panssarivaunuihin. Anglomaailman laatutaso on laajemmissa puitteissa pääasiassa siinä mitä tuuteista tuotetaan materiaaliin assosioituvana, -ja ajatuksiin littyvänä hypetyksenä sanoisiko nk. kuplan puhaltamisena.
Jos nyt halutaan olla realisteja, niin missä on Suomen valtiollinen ja poliittinen laatutaso?.
Se ”laatutaso” huitelee suunnilleen siellä, missä ennen II maailmansotaakin. Neuvosto-Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton kanssa ei ollut juuri minkäänlaista kanssakäymistä virallisten diplomaattisuhteiden (lähetystöt) lisäksi. Se poliittinen suuntaus johti vääjäämättä Suomen sotaan Neuvostoliittos vastaan. Oleellista ei ole se kuka ampui ensimmäiset laukaukset vaan se miksi Suomessa ei haluttu toimia niin kuin olisi pitanyt ja ollut mahdollista välttää koko sota (Erkon sota).
”Jatkosotaa” tuskin olisi ollut mahdollista välttää, vaikka Neuvostoliiton kanssa välit olisivatkin olleet kunnossa. Kas kun pienet valtiot kuten Suomi, eivät koskaan ole täysin suvereeneja. Suurvallat lopulta päättävät asioista. Pienen valtion tuleekin aina keskittyä pitämään hyvät välit kaikkiin suuntiin.
Jos Suomi olisi vältänyt Talvisodan ja pidättäytynyt hyökkäämästä Neuvostoliittoon 1941, olisi natsi-Saksa mitä todennäköisemmin hyökännyt Suomeen ja sen kautta Neuvostoliittoon eli täsmälleen kuten Neuvostoliitossa tiedettiin jo 1930-luvulla. No tämä on siis pelkkää jossittelua, sillä tiedämmehän hyvin miten oikeistolainen ja natsihenkinen (tarkoittaa saksalaissuuntausta) Suomi oli jo sisällisodasta lähtien. IK-älläkkeet ja sun muut Suomen natsit suorastaan hinkuivat halusta lähteä tappamaan venäläisiä.
Maassa oli ennen sotaakin lukuisia puolueita, mutta suhteessa Neuvostoliittoon ”uniparty” eli yksi ainoa linja (kuten nytkin suhteessa Venäjään). Ainoa todellinen oppositio olivat kommunisitit, jotka joutuivat toimimaan ”maan alla”. Julkisuus tuotti heille aina pitkän linnatuomion.
Tarvittiin ”maata kääntävä” shokki ennen kuin naapurivihamielisen (ja itse asiassa Suomi-vihamielisenkin) politiikan suunta muuttui. Sellainen oli tappio sodassa 1944. Sen kautta poliittiseen valtaan pääsivät rauhanvoimat, jotka Kekkosen johdolla nostivat Suomen valtiollisen ja poliittisen laadun tappiin. Sen seurauksena myös muu kehitys maassa muuttui ja Suomesta tuli vähitellen maailman mitassakin huippuelintason maa.
Kun Kokoomus päästettiin taas vallan kahvaan 1980-luvun loppupuoliskolta lähtien, kehityksen suunta muuttui 180-astetta ja vähitellen oltiin taas siinä missä nyt olemme eli kovasti 1930-lukua muistuttavassa tilanteessa naapurissa sijaitsevan suurvallan kanssa. Ei hyvältä näytä. Sota ja sen väistämätön lopputulos näyttävät ilmeiseltä.
”Pienen valtion tuleekin aina keskittyä pitämään hyvät välit kaikkiin suuntiin.”
Olen täysin samaa mieltä, vielä sillä lisäyksellä, että lähinaapureihin on syytä yrittää ylläpitää parempia suhteita kuin etäämpänä oleviin.
Asioiden hoitamiseen menestyksellisesti tarvitaan sekä älliä ja apuneuvoja, -olivat ne sitten pätäkkää, voimaa tai mitä hyvänsä aviisia, jonka käyttöä ohjaillaan järkeä hyväksikäyttäen. Suomen poliittiselta hallinnolta puuttuvat tässä mielessä molemmat, – siis älli ja tarvittavat aviisit, -valitettavasti. Mistä sen sitten havaitsee?
Sen havaitsee siitä henkisestä ja taloudellisesta rappiotilasta jonka Suomi on lyhyessä ajassa johtajiensa ansiokkaalla työllä ja vaivannäöllä ulkopuolisten vaikuttajiensa hyväksi onnistunut saavuttamaan.
Vielä jatkoksi eräs näkökohta:
”Kas kun pienet valtiot kuten Suomi, eivät koskaan ole täysin suvereeneja. Suurvallat lopulta päättävät asioista.”. Kyllä näin varmaankin on.
Euroopanssa suurin sotakapasiteetti lienee Turkissa. Tasavaltamme keulakuvana toimiva TP hehkuttaa maailman turuilla, kuinka täältäkin pesee lähes miljoonan reserviläisen voimalla. Edellinen TP:kin hihkui innoissaan, että kyllä ”sillä kalustollakin jälkeä syntyy”, kun lahjoitettiin tavaraa pois, ei nyt aivan näillä sanoilla, mutta ajatuksellisesti kylläkin.
No nyt tietysti on kysyttävä, että mihin tätä kapasiteettia käytetään, tai on käytetty. Näillä ”hehkutetuilla resursseilla” kansakunnan olisi pitänyt kyetä säilyttämään suvereniteettinsa ratifioimiensa kansainvälisten sopimusten kontekstissa missä oloissa hyvänsä, mutta mitä on tapahtunut? Kansakunta on antanut vedättää itsensä typerien ja lyhtytnäköisten johtajiensa avulla tavoitteisiin, josta hyötyvät vain muut tahot.
Käyttääksesi useimpien kalloon menevää ilmaisua, -niin ”Nuijia on kirjaimellisesti kusetettu, -ts. porukka on mennyt nk. halpaan”. Missään ei ole ilmaistu niitä tavoitteita, joiden vuoksi tällaiseen vedätykseen realistisilla perusteilla olisi pitänyt ryhtyä jo vallinneen asiantilan muuttamiseksi.
Jotain meni vikaan edellisen kommentin yhteydessä.. Karin ansiokkaaseen kirjoitukseen ei juurikaan ole lisättävää. Mutta eräs näkökulma kuitenkin tulee mieleen havaintojeni mukaan muillekin kuin minulle.
”Rauha on sana, joka on jo pitkään ollut vain sana.” Kyllä ja ei.
Kyllä se on myös tila, joka joidenkin mielestä on hyvä silloin, kuin se sallii toisten kuppaamisen stabiileissa olosuhteissa..
Silloin rauha toimii fyysisenä ja henkisenä tilana. Kun kuppaamiselle tulee esteitä, siirrytään suunnitelmaan B. Sitä edustaa konfliktien kehittäminen, ja omien intressien ajaminen muissa kuin rauhanomaisissa olosuhteissa. Tätä tällä hetkellä vallitsevat maailmanpoliittiset olosuhteet nk. ”Lännen” ylläpitämänä edustavat parhaimmillaan. Tosi aggressiivista. NATO on tästä paras organisatoorinen esimerkki.
Kun nyt tähän suhteutetaan pienen Suomen viimeaikainen käyttäytyminen, niin on pakko kysyä, mitä sillä oikein kuvitellaan saavutettavan, ja millä eväillä. Mikä panisi ajattelemaan, että Suuren Lännen valloitusretkien saanto-odotuksista jotain murusia tippuisi myös Pohjolan perukoilla kaiken ytimessä, mutta kuitenkin periferiassa sijaitsevaan konkurssipesään. Tätä taustaa vasten tulisi nyt ajatella poliittisen hallintomme tekemisiä. En olisi kovin optimistinen. Esimerkiksi ja johdatukseksi tässä suhteessa käy hyvin Euroopan Unioniin liittäminen seurannaisvakutuksineen myös taloudellisessa mielessä.
Jotenkin alkaa tuntua, että tämä maapallo pahanen alkaa käydä liian pieneksi rikkaille ihmisille. Ongelma tuntuu olevan se, että jatkuvaa kasvua ei meinaa saada millään, ellei sitä saa ryövättyä joltain toiselta. Lisäksi eri valtioiden rajat aikaansaavat sen, että vaikka vielä olisi jossain lisärikastumisen mahdollisuus, niin kun se ei sattumalta ole sen valtion sisällä, minne pääsisi, niin sitten on aikaansaatava vaikka sotia ja yritettävä päästä ryöväämään haluttua ainesta. On se uskomatonta, minkälaisia meistä ihmisistä on kehittynyt, osalle riittää keittolautanen päivässä ja osalle taas ei riitä mikään. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikki ihmiset ovat yhtä olemattomia viime henkäyksen jälkeen.
Me näemme läntisen maailman vallanpitäjien ja valtamedian valheellisuuden ja kauhistumme sitä, miten nuo tarinat uppoavat massojen tajuntaan. Läntinen demokratia ei ole kansanvaltaa vaan kansojen hallitsemista hallitsemalla niiden ajatusmaailmaa. Mutta tarina menettää lopulta uskottavuutensa, kun suuri osa ihmistä havahtuu siihen, että ”keisarilla ei ole vaatteita” eikä minullakaan ole päällä kuin kuluneet lumput.
Lännen tarinan heikko kohta on uskomus, että raha ratkaisee. Ratkaisevaa ovat kuitenkin todelliset resurssit, luonnonvarat ja ihmisten kyky rakentaa elämisen olosuhteet. Lännen päättäjät ovat ymmällään siitä, miksi Venäjään kohdistetut talouspakotteet eivät ole purreet. Tai ovat ne purreet länsimaihin, joiden talous on syöksykierteessä. Venäjä on löytänyt omat voimavaransa, maan antimet ja omat kyvykkyytensä, sekä kumppanit, jotka eivät halua elää läntisessä satumaailmassa.
On toimintaa, joka johtaa rauhan säilymiseen tai rauhan saavuttamiseen ja tekoja sekä käyttäytymistä, jotka johtavat konflikteihin ja sotiin. Suomalainen ”demokraattinen” järjestelmä on yksiselitteisesti viime vuodet tehnyt työtä sodan aikaansaamiseksi.
USA:lla vasalleineen on ollut omat tavoitteensa Ukrainan ja Venäjän suhteen, se on selvää, ja koko vastenmielinen esitys hyvän taistelusta pahaa vastaan on välttämätöntä ylimäärää, jotta voidaan edelleen teeskennellä moraalista ja demokraattista jne. Mutta mitä jää jäljelle sellaisen moraalista, joka tuolla tavalla käyttää sitä väärin? Ihmishenget eivät heille merkitse mitään, vaan ovat uhrattavissa omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Sen kai ne merkitsee ja sitä on ns. ”Ukrainan auttaminen”.
Kun melkeinpä muulloin tunnustetaan tieteen auktoriteetti ja vaaditaan kansalaisiakin se hyväksymään, niin Ukrainan ja Venäjän asiassa sellaista periaatetta, että määrätyllä teolla on ennalta tiedetty seuraus ei haluttukaan ottaa todesta, vaan ripustauduttiin uskonkappaleeseen, ”suvereenin valtion oikeuteen” tehdä tai olla tekemättä, liittoutua tai olla liittoutumatta. Tietenkään kysymys ei ollut Ukrainan tahdosta, kuten ei Suomenkaan kohdalla ole ollut kysymys Suomen tahdosta. Ainakin kuvittelen, että jos valtiolla on suvereniteetti, niin se ei käytä sitä viedäkseen itsensä perikatoon.
Täydellinen Venäjän eristäminen tai eristäytyminen Venäjästä aseita kalistellen ja sotapropagandaa viljellen ei ole järkevä tai mukava näkymä, mutta paljon parempi sekin kuin ”tuhoisa sota”. Jos tuosta asetelmasta hakee jotain optimistista, niin olisiko se esimerkiksi Yhdysvaltojen hegemonia-aseman katoaminen, minkä jälkeen Venäjän ja Kiinan ahdistelu jää vähemmälle ja järki palailee pätkittäin Venäjän naapurimaihin, jopa Suomeen.
Sota on miehiä (edelleenkin) ja aseita. Rauha saattaa tulla kun näitä ei yllättäen ole läheskään tarpeeksi. Ensin hämmästyttivät Jemenin houthit ja sitten Iran. Heidän ylitseen kun oli tarkoitus kävellä vaan sitten ei käveltykään. Sota saattaa tietysti tulla kuten monasti ennenkin niin, että oman puolen voima yliarvioidaan. Mutta kun Europpaa ja Yhdysvaltoja katsoo hyväkuntoisista miehistä alkaa olla pulaa. Afganistanissa näkyi, että raskas mies on hidas, jäntevä on se joka jaksaa. Mutta vielä tärkeämmäksi on muodostumassa teollinen tuotantovoima tai sen puute. Kun EU epädiplomaattiseen tapaansa moitti Kiinaa sen antamasta tuesta Venäjälle, Kiina vastasi, että ”jos me olisimme tukeneet sota olisi jo ohi. Emme toisaalta myöskään halua, että Venäjä häviää koska sitten olemme itse seuraavana tulilinjalla.” Mitä Kiina ei erikseen ilmoittanut EU:lle oli, että sen tehtaat tuottavat ohjuksia vuorokauden ympäri. Ei kuitenkaan kolmessa eri vuorossa vaan yhteen putkeen. Kiinan työntekijät eivät näet tarvitse lepotaukoja, robotteja kun ovat ne painavat mukisematta kellon ympäri eikä hiki nouse otsalle. Teollisessa tuotantovoimassa länsi on ratakierroksen perässä eikä ero kutistu vaan kasvaa. Kiinalla on lisäksi käytössään mineraaleja joita länsi tarvitsee mutta ei saa jos uhoaminen ei lopu. Lusikka on otettava kauniiseen käteen, muu ei auta.
No, typeryyttä ei sovi aliarvioida ja pienempiä kahakoita varmasti saadaan aikaan. Näyttäisi olevan kampanja käynnissä synnyttää tulipesäkkeitä Venäjän etelärajoille. Georgia on torjunut yritykset joita syntyy siellä sun täällä. Mutta se, että välikäsien avulla soditaan osoittaa myös sen, että itse ei kyetä. Pariisissa ja Berliinissä on helppo huudella mutta sitten kun miehet kutsutaan aseisiin voikin olla värivallankumous omassa maassa: Emme lähde.
Ehkä paras rauhaa ylläpitävä suurvoima tällä hetkellä on Hegemonian kyvyttömyys luoda mitään uutta tai innostavaa ihmiskunnalle. Uutta ovat viime vuosina luoneet Kiina ja BRICS maat, mutta Yhdysvaltain luovuus on tukehtunut mittaviin sosiaalisiin ongelmiin ja pankkimaailman utulinnoituksiin, ja Yhdysvallat on ongelmiensa edessä ollut hiljalleen vetäytyvä mahti.
Hieman tämäntyylisiin ongelmiinhan kaatui myös Hegemonian sotilaallinen monikymmenvuotinen retki Afganistaniin: Yhdysvallat liittolaisineen ei kyennyt luomaan tuohan perinteitä kunnioittavaan maahan mitään uutta eikä edes aloittamaan minkäänsuuntaista kehitystä sikäläisessä yhteiskunnassa.
Eikö tämä kyvyttömyys ole kaikille päivänselvää, ja eiköhän vain tälläisestä kyvyttömyyden hirmuvallasta pyrikin ihminen eroon kaikin elämänsä voimin? – Minä kysyn vain.