Olen koonnut tähän kirjoitukseen havaintoja Matti Klingen teoksesta ”Napoleonin varjo”, joka on julkaistu v. 2009, siis kaksisataa vuotta sen jälkeen kun Suomi siirtyi Ruotsin alaisuudesta Venäjän alaisuuteen.
Matti Klinge lienee ollut Suomen historian paras asiantuntija Venäjän vallan kauden osalta. Klingeä lukiessa käy ilmeiseksi, että nyt häntä kaivattaisiin. Mutta teoksensa ovat käytettävissä ja Sisko Akanvirta on niistä useasti muistuttanut, kiitokset hänelle.
Pitäkää hatustanne kiinni, sillä kontrasti nykypäivään on hurja, valitettavasti kuitenkin epäsuotuisalla tavalla. Kahdessa sadassa vuodessa Suomen virkamies- ja professorikunta on kylläkin kehittynyt – mutta takaperoisesti. Kaksisataa vuotta sitten professorit olivat ennakkoluulottomampia, avarakatseisempia, viisaampia ja oman maansa edut ymmärtäviä, sekä paljon muuta.
Mieluisia muistoja
Klinge: ”Suomen säätyläistö otti Venäjän armeijan vastaan erittäin hyvin. Pohjanmaan tanssiaisista ja niiden seurauksista syntyneistä avioliitoistakin kirjoitettiin jo varhain…Hyvin mieluisat muistot jäivät venäläisille upseereille myös Turusta. Sittemmin kenraaliksi ylennyt keisarillisen armeijan saksalaissyntyinen upseeri Franz von Schubert kirjoitti muistiin:
”Talvi Turussa (1808-09) sujui mitä miellyttävimmin. Siellä oleskeli useita kenraaleja rouvineen ja myös meidän entinen Tukholman-lähettiläämme Alopeus kauniine rouvineen, minkä vuoksi harvoin kului viikkoa ilman, että joku heistä tai ruhtinas Bagration olisi järjestänyt tanssiaisia. Turku oli Suomen hallinnon sijaintipaikka ja siellä oli suuri yliopisto. Kaikki virkamiehet ja professorit olivat hyvissä suhteissa venäläisten kanssa. Heidän vaimonsa ja tyttärensä olivat enimmäkseen sieviä ja tanssivat varsin hyvin, ja niinpä nämä tanssiaiset olivat hyvin hauskoja ja innoittavia…”
”von Schubert vietti usein iltaa kenraali van Suhtelenin luona jonne kokoontui valikoitu seurue sotilaita ja ”ruotsalaisia oppineita yliopistosta… Nämä illat olivat hyvin viihtyisiä; luettiin, piirrettiin, tehtiin karikatyyreja, katseltiin harvinaisia kirjoja. Siellä ei pelattu koskaan..”
”Ratsuväen upseeri Denis Davydov kirjoitti myöhemmin ”Saavuin Turkuun täyttämään velvollisuuksiani, mutta jouduinkin tanssiaisiin ja huvitilaisuuksiin. Ruhtinas Bagration ilmoitti meille, ettei 21 divisioonalla ole muuta tekemistä kuin huvitella, koska sotatoimet Etelä-Suomessa ovat päättyneet ja tuskinpa ne alkavat uudestaan..”
Klinge: ”keisari (Klinge käyttää termiä keisari, ei tsaari, JN) selvästikin teki papistosta ja yliopistosta Suomen-politiikkansa avaimen. Aleksanteri oli aidosti kiinnostunut kansan moraalisen ja tiedollisen tason nostamisesta ja uskonto oli paras ase vallankumousideoita vastaan. Papisto sitoisi suomalaiset uskollisuuteen monarkkia kohtaan. Siksi papistoa suosittiin alusta pitäen kaikin tavoin piispoista alkaen.”
Jos Venäjä ei olisi vballannut Suomea…
Klinge: ”Aina silloin tällöin on esitetty spekulaatioita siitä, millainen Suomen historia olisi, jos maa olisi 1809 jäänyt Ruotsin yhteyteen ja pysynyt siinä…Vuoden 1809 jälkeinen Ruotsi oli koko vuosisadan ensi sijassa köyhä ja konservatiivinen. Suomi taas rikastui Venäjän markkinoiden avulla ja oli eräissä suhteissa liberaalisempi. Mutta tässä resonemangissa ei ole ollenkaan otettu lukuun ulko- ja sotilaspoliittista tekijää. Niin kauan kuin Viapori oli uhkaamassa, Venäjä ei voinut tuntea oloaan turvalliseksi. Suomi olisi muuten voinut orientoitua pääkaupunkinsa Tukholman suuntaan miten paljon vain ja esimerkiksi ruotsinkielistyä lähes kokonaan (Irlannin tapaisella tavalla), mutta sodan uhka olisi koko ajan säilynyt ja se olisi aktualisoitunut viimeistään Krimin sodassa…”
”Jos Venäjä ei olisi vallannut Suomea mitään erillistä Suomen valtiota ja Suomen valtiollista kansakuntaa ei olisi syntynyt. Ruotsin valtakunta olisi jatkanut olemassaoloaan, Suomen maakunnat ja läänit olisivat kukin hoitaneet yhteyksiään pääkaupunkiin Tukholmaan, mitään hallinnollista saati valtiollista Suomi-kokonaisuutta ei olisi tarvittu eikä kaivattu…””
”Venäjä siis valtasi Viaporin takia Suomen, piti sen eikä enää palauttanut, muodosti siitä erillisen suuriruhtinaskunnan, ja tälle Suomelle perustettiin oma pääkaupunki – tietenkin juuri Viaporin vieressä oleva oleva Helsinki rakennettiin uudestaan tähän tarkoitukseen…”
”Kun Venäjä oli vuonna 1808 noin kuukaudessa valloittanut koko Etelä-Suomen, Ranskan lähettiläs Caulaincourt jo raportoi Pariisiin Pietarissa kuulemaansa: ”Kas tässä toteutuu yksi Katariinan unelmista! – Sen suojan lisäksi, jonka nyt hankittu alue antaa pääkaupungille (siis Pietarille, huom JN) se tarjoaa paljon etua laivastolle…”
Näin siis Klinge sekä hänen siteeraamansa aikalaiset. Muun muassa seuraavia asioita on syytä korostaa: Suomen johtavat piirit vaikka olivatkin ruotsinkielisiä eivät nähneet vallan siirtymisessä Venäjälle mitään uhkaa vaan uusia mahdollisuuksia. Heidän on täytynyt ajatella, että on parempi, että Suomi – jollaista kokonaisuutta ei hallinnollisesti edes ollut olemassakaan vaan ainoastaan maantieteellisesti – hyötyisi siitä, että sitä voisi alkaa hallinnoida omana kokonaisuutenaan ja omiensa johdolla koska kokemukset edellisten vuosikymmenten Ruotsin hallinnosta olivat huonoja. Ruotsi oli heikkenevä suurvalta kun Venäjä oli nouseva. Liittyminen Venäjän alaisuuteen ei myöskään estänyt kaupankäyntiä Ruotsin kanssa, valittavana ei ollut joko tai – kuten Nato-Suomessa – vaan sekä että.
Klinge: ”Aleksanteri valloitti Suomen Tilsitin sopimuksen (Napoleonin kanssa, huom. JN) velvoittamana ja Venäjän Suomenlahtea koskevien geostrategisten intressien vuoksi. Mutta hän teki Suomesta myös sisäisesti itsenäisen uuden valtion. Varsin vähäisten alkuvaikeuksien jälkeen ja valistuneiden suomalaisten johtomiesten avulla uusi valtiomuodostus alkoi pian toimia ja vahvistua erilaisin tavoin omaksi kokonaisuudekseen.”
Avarakatseisuutta
Keisarille oli tärkeää, että etenkin Pietarin kaupungin puolustaminen kävisi helpommaksi ja hän ymmärsi, että Venäjälle oli parempi, että edistämällä Suomen taloudellista ja sivistyksellistä kehitystä tämä uusi alue hoitaisi tehtävänsä paremmin jos sen annettaisiin se tehdä mieluummin vapaasti kuin pakkokeinoin. Keisari tukeutui kuten Klinge mainitsee myös papistoon mutta antoi sen toimia oman oppinsa mukaisesti eikä vaatinut Venäjän kirkkoon mukautumista. Siis hän toimi avarakatseisemmin kuin nykypäivän arvoliberaalit jotka ajattelevat arvonsa olevan muiden yläpuolella ja siksi voitavan vaatia niihin mukautumista.
Klinge käsittelee Viaporin asemaa laajasti ja muistuttaa siitä, että vaikka sitä markkinoitiin Suomen puolustuksen linnakkeena sen tärkein rooli Tukholman näkökulmasta oli offensiivinen. Viaporin tarkoituksena oli mahdollistaa Pietariin kohdistuvat operaatiot, ei niinkään Suomen puolustaminen. Sitä varten linnoitus olisi tarvinnut mantereen puoliset varusteet eikä sellaisia koskaan toteutettu. Talvella Viapori oli avoin valloitettavaksi jäiden yli ja siksi se myös luovutettiin enemmän puhumalla kuin taistelemalla koska linnoituksen komendantti ymmärsi kokonaistilanteen jossa uhraukset eivät olisi voineet muuttaa sodan kulkua. Ja koska Viapori voisi toimia tukikohtana sodassa kohti Venäjää, Venäjä halusi tämän uhan poistaa.
Kuten edellä olevista lainauksista voi päätellä Suomi siirtyi Venäjän alaisuuteen varsin vähäisin sotilaallisin menetyksin. Se, että Suomessa vallitsee toisenlainen kuva johtunee pääasiassa Runebergin sota-aiheisesta runoudesta. Runeberg kirjoitti kuitenkin aiheesta paljon myöhemmin, eli 1846 alkaen, ja hänen tavoitteensa oli toisaalla kuin sodan kokonaiskuvauksen luomisessa. Runeberg halusi kuvata suomalaista kansanluonnetta ja siinä tarkoituksessa hän päätyi luomaan sankarihahmoja. Sodan myytit antoivat tähän sopivaa ainesta mutta kuvauksilla ei ole liiemmin katetta sodan todellisuudessa. Klingen mukaan: ”Runeberg jätti mainitsematta sen, että suurin osa Suomea oli välittömästi ja ongelmattomasti alistunut venäläisille, ja kiinnitti koko huomion niihin sotatapauksiin, jotka ajan johtavien suomalaisten mielestä olivat mitättömiä ja jotka todellisuudessakin olivat yleensä hyvin pienten joukkojen taisteluita.”
Matti Klinge: Napoleonin varjo, 2009.
19 kommenttia julkaisuun “KUN VENÄJÄ OTETTIIN VASTAAN TANSSIEN”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Sveitsiläinen lehtimies/poliitikko Guy Mettan on kirjoittanurt kirjan eurooppalaisen ryssävihan syntyhistoriasta. Hänen keskustelunsa Pascal Lottaz`in kanssa läytyy allaolevan linkin takaa..
https://www.youtube.com/watch?v=v3wXDgnB-nY
Sallittanee pari kommenttia.”Kunnia sille, kelle kunnia kuuluu”-sanontaa voi käyttää Matti Klingen yhteydessä. Toisaalta syntyperäänsä ei voi valita. Tarkoitan tällä sitä, että Klinge itse kuului taustaltaan entisen ”Itämaan” eliittiin, joten hanelle ei nähtävästi tuottanut vaikeuksia kuvailla tuon ajan eliitin sutjakkaa siirtymistä uuden hallitsijan alamaisuuteen. Miten lienee, pohtiikohan hän kirjoituksissaan tavallisen rahvaan suhtautumista uuteen isäntäänsä, joka edusti entistä ”vainulaista” ikävine muistoineen..
Klinge oli suvultaan baltiansaksalainen, ei ruotsalainen.
Häntä kyllä arvosteltiin jo elinaikanaan eliitin elämän tutkimisesta, kuten kartanoiden kirjastojen ja pappiloiden elämän. Hän perusteli tutkimuksiaan muun muassa sillä, että kartanot ja pappilat levittivät kulttuuria ympäristöönsä, esim. uudet viljelykasvit levisivät pappiloiden puutarhoista muuallekin.
Klingeä kiinnostivat myös aateliston hierarkiat, sukututkimus ja valtiolliset symbolit.
Kiitos tarkennuksesta!
Klingen vanhan esseen mukaan ryssäviha syntyi ja synnytettiin Suomen itsenäistyessä ja ajanjaksona siitä eteenpäin, jolloin sitä tarkoituksella Suomessa levitettiin(AKS, Vihan veljet). Sitä ennen, jos sitä ilmeni, oli se tuontiaatetta Ruotsista.
Timo Vihavainen blogissaan ajattelee seuraavasti:
”Suomalaisen yhteiskunnan erikoisuuksiin kuuluu jakolinja, joka periytyy vuoden 1918 punakapinan ajoilta ja jossa toiselle puolelle sijoittuvat Venäjä-mieliset ja toiselle puolelle ne, joita voisi nimittää suomenmielisiksi.”
”Varsinainen suomalainen erikoisuus on sentään se, että vaikka Venäjä on jo sukupolvi sitten lakannut tunnustamasta marxilaista sosialismia…ei venäjämielisyys ole meiltä minnekään hävinnyt ja kukoistaa nimenomaan äärivasemmiston perinteessä. ”
”Kyseessä on erikoinen, nimenomaisesti suomalainen versio tunnetusta oikofobisesta eli oman kodin vihaamiselle omistautuneesta mentaliteetista, joka on koko läntisessä maailmassa merkittävä ilmiö. Sitä voi pitää massaregressiona.”
Jos ajattelee viime vuosien ”Venäjä-mielisyyttä” so. haluttomuutta uskoa meille syötettyä pajunköyttä sekä haluttomuutta omaksua Venäjä-vastaisia asenteita perusteetta, kysymys ei kyllä ole massailmiöstä sen paremmin kuin regressiostakaan. Regressiota ja massailmiötä edustaa antautuminen angloamerikkalaisen massakulttuurin kaikkialle kurkottavan vaikutuksen edessä. Regressiota on mielestäni tuo pakonomainen tarve ”kuulua länteen”.
Vielä 2016 Vihavainen kirjoitti informaatiosodasta: ”Olemmeko me tuossa mahdollisessa sodassa omalla puolellamme vaiko sittenkin vaarassa lipsahtaa palvelemaan vieraita intressejä ja nielemään tahallista valhetta, jota varmasti käytetään niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi meiltä kysymättä? ”
….
”Tuntuu aika säälittävältä, että valtionhallinnon sadalle virkamiehelle kustannetaan amerikkalaisten järjestämät kurssit informaatiosodassa. Eikö omalla maallamme ole tähän kapasiteettia vai eikö sillä ole omaa agendaa? Miten on mahdollista, että jokin ulkomainen taho otetaan tällaiseen rooliin?”
No, ajat muuttuvat ja me niiden mukana. Vihavainen pohtii tuolloin 2016 myös sitä, että jos informaatiosodassa kerran ollaan, eikö silloin olisi järjestettävä jotain viime sodan aikana käytetyn ”SAT-VIA-järjestelmän tyyppistä toimintaa, jonka avulla sekä puolustus että hyökkäys ovat mahdollisia.” Nythän näin selvästi on tehty, on järjestetty.
Kun miettii, kuinka venäläisistä on viime vuosina julkisuudessa puhuttu valtion johtoa myöten, tuntuu se käsittämättömältä. Heikki Patomäen blogista löytynyt käsite ”overtonin ikkuna” ilahdutti, en oikein tiedä miksi: ”aallon harjalla ratsastavat poliitikot, tutkijat ja journalistit kokeilevat hyväksyttävyyden rajoja. Niin tehdessään he muokkaavat asteittain niin sanottua Overtonin ikkunaa, joka kertoo legitiimin ja hyväksyttävän siirtyvistä rajoista.” Poliitikot ja lehtimiehet normalisoivat vihapuheen ja rasismin kun se kohdistuu venäläisiin. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä.
Pitäisi ensin määritellä ”Venäjä-mielisyys”. Sanaa käytetään varsin huolettomasti ja epämääräisesti.
Onko se nykyisen Venäjän federaation poliittista kannattamista? Neuvostoliiton aikaan 1970-luvulla Venäjästä pitäminen Suomessa tarkoitti usein sosialistisen systeemin pitämistä parempana kuin kapitalistista. Neuvostoliitosta pitävillä oli siis ideologinen syy ”Venäjä-mielisyyteensä”.
Mutta silloin ei tunnettu ”Neuvostoliitto-mielisyys” -sanaa. Puhuttiin kommunisteista. Neuvostoliiton systeemin vastustajille sen sijaan oli oma sana: ”neuvostovastainen”. Se antoi vähän samanlaisen epämääräisen kielteisen leiman kuin tämä uudissana ”Venäjä-mielinen”. 70-luvulla sosialistit olivat ”edistyksellisiä”, oikeistolaiset ”taantumuksellisia”.
Vai tarkoittaako ”venäjämielisyys” venäläisen kulttuurin ja venäjän kielen rakastamista? Omat vanhempani olivat russofiileja tässä mielessä, eivät poliittisesti. Onhan olemassa myös anglofiliaa tai frankofiliaa. Mutta Vihavainen puhuu Venäjästä pitämisestä kuin sairaudesta:
”Kyseessä on erikoinen, nimenomaisesti suomalainen versio tunnetusta oikofobisesta eli oman kodin vihaamiselle omistautuneesta mentaliteetista, joka on koko läntisessä maailmassa merkittävä ilmiö. Sitä voi pitää massaregressiona.”
En tunne kontekstia, josta katkelma on, mutta huomautan, että useimmat venäläisestä kulttuurista ja kansasta viehättyneet tavalliset ihmiset eivät vihaa Suomea. Nuorvasemmistolaisista en mene takuuseen.
Venäjä-mielisyys on sikäli ongelmallinen sana, että se antaa ihmisestä kuvan kuin koko mieli olisi ”kaapattu” eikä omaa ajattelua enää tapahtuisi. Venäjä-mielisiksi leimattujen argumentteja ei haluta kuulla mediassa.
Mutta ketkä kaivautuvat nykyään pintaa syvemmälle tiedonhankinnassaan, ohi Iltalehden, Hesarin ja Ylen uutisoinnin? Ne jotka leimataan Venäjä-mielisiksi. Kuten Jacques Baud, joka ei käytä venäläisiä lähteitä lainkaan juuri siksi, ettei leimattaisi.
”Regressiota ja massailmiötä edustaa antautuminen angloamerikkalaisen massakulttuurin kaikkialle kurkottavan vaikutuksen edessä.” Juuri niin! Amerikkalainen viihteellinen propaganda on kuin ilma jota hengitämme.
Vihavaiselle ”venäjämielinen” tarkoittaa henkilöä, joka suhtautuu Venäjään (NL/-) ymmärtäväisesti (, kuten Jaques Baud).
Olen lukenut Vihavaisen russofobiaa käsittelevän kirjan joskus monta vuotta sitten. Siinä oli muistaakseni paljon (luultavasti oikeaa) asiaa, mutta siinä paistoi mielestäni myös Vihavaisen oma jonkinasteinen russofobia. Ehkä samaan tapaan kuin Arvo Tuomisella.
Venäjä-mielisyys on tärkeä asia pohdittavaksi. Mielestäni (ja itselläni) se on sitä, että suhtautuu Venäjään ja venäläisiin sekä venäläiseen kulttuuriin samalla tavalla kuin muihin maihin ja kansoihin eli lähtökohtaisesti ystävällisesti ja hyväksyvästi ymmärtäen. Ymmärtäen myös sen, että kaikkialla – myös Venäjällä – on sekä ihania että ilkeitä ihmisiä, rikollisuutta, monia ongelmia, jne.
Jos mm. Suomessa ei vallitsisi näin voimakas russofobia (mikä mielestäni vain tuli pintaan ja valtiollisellakin tasolla hyväksytyksi sen vääristelyn myötä, jota Venäjään ja Ukrainan kriisiin liittyen on viime vuodet harjoitettu), ei mistään Venäjä-mielisyydestä edes puhuttaisi. Tai jos puhuttaisiin, termi tarkoittaisi ilman tunnelatauksia niitä ihmisiä, joita kiehtoo venäläinen kulttuuri, jotka tykkäävät matkailla Venäjällä, jne. Nyt siitä on sen sijaan tehty haukkumasana, jonka saamiseksi riittää se, että haluaa katsoa ja ymmärtää asioita myös Venäjän ja venäläisten näkökulmasta.
Ihminen, erityisesti vihatilassa oleva, näkee rikan vain toisen silmässä. Suomessa on kuitenkin aina, ja viime vuosikymmeninä yhä kasvavasti, muhinut toinen jakomieli: amerikkamielisyys. Tämän uskonlahkon edustajat jakavat sekä valtiosalaisuuksia että kansallista omaisuutta ei edes ilmaiseksi vaan vieläpä maksavat siitä.
”Klingen vanhan esseen mukaan ryssäviha syntyi ja synnytettiin Suomen itsenäistyessä ja ajanjaksona siitä eteenpäin, jolloin sitä tarkoituksella Suomessa levitettiin(AKS, Vihan veljet)”
Olen muodostanut sellaisen käsityksen, että venäjävihamielisyyden siemen kylvettiin Suuren pohjansodan (Isoviha) aikana seurauksena venäläissotilaiden suorittamista tihutöistä. Se pysyi ”maton alla” Suomen suuriruhtinaskunta-ajan, mutta sisällissodan lopputuleman johdosta se pullahti pidäkkeettömästi esiin. Siitä lähtien se on ollut käyttökelpoinen ”vallan väline” yhteiskunnallisessa hegemoniakamppailussa.
Etenkin ylempää keskiluokkaa on aina kiinnostanut oma sosieetin kehittäminen. Suuremmat ympyrät lisäsivät mahdollisuuksia. Erikoisia ilmiöitä hallitsijan vaihtumisen jälkeen olivat mm Vaasan nimittäminen Nikolainkaupungiksi. Asukkaiden toiveen mukaisesti. 1858-1917. Sekä Nikolainpäivän julistaminen ikkunalle asetettujen kahden kynttilän muodossa,6.12. Nikolain,nykyisin Niilon päivänä.
”Keisarille oli tärkeää, että etenkin Pietarin kaupungin puolustaminen kävisi helpommaksi ja hän ymmärsi, että Venäjälle oli parempi, että edistämällä Suomen taloudellista ja sivistyksellistä kehitystä tämä uusi alue hoitaisi tehtävänsä paremmin jos sen annettaisiin se tehdä mieluummin vapaasti kuin pakkokeinoin. Keisari tukeutui kuten Klinge mainitsee myös papistoon mutta antoi sen toimia oman oppinsa mukaisesti eikä vaatinut Venäjän kirkkoon mukautumista. Siis hän toimi avarakatseisemmin kuin nykypäivän arvoliberaalit jotka ajattelevat arvonsa olevan muiden yläpuolella ja siksi voitavan vaatia niihin mukautumista.”
Oliko tässä jotain tärkeätä? Mielestäni oli, koska siinä tarjottiin vapautta, jota nykyajan arvoliberaalit eivät halua. He haluavat riippuvuutta, ja sen tunnustamisen yhteydessä saavutettuja etuisuuksia läntisen hegemoonin siipien suojassa.
Henkinen ja aatteellinen vapaus ovat siitä kaukana. Esimerkkinä voidaan mainita papiston edustajina mm. Helsingin piispana toimnut Huovinen, ja muina nk. intelligentsian edustajana nykyinen eduskunnan puhemies puolueineen. Yhteinen nimittäjä on Venäjän nk. ”hyökkäyssota”, jolle ilmaisulle mediapoolin kehyksissä haetaan samanlaista hokemastatusta kuin Suomelle maailman onnellisimpana kansana, ”Pohjolan Japanina”, jne. Niitä nyt nuijille tarjotaan, jotta ”kupla” menisi perille.
Papistonkin osalta voisi kysyä, että mikä oikein on heidän ”Jumalansa”. Aikakausi Ruotsin vallan aikana oli katastrofaalista kansakunnan kehityksen kannalta. Ruotsin degeneroituneiden kunkkujen typeriin sotiin pitkin Euroopan mannerta otettiin ”kruunun palveluksiin” terveimmät miehet taloista, parhaat hevoset, jne. Äidit ja alaikäiset lapset jätettiin selviytymään edessä olevaan tulevaisuuteensa jäljellejääneiden ”raakkien” kanssa. Tätä kaiketi jostain ihmeen syystyä kansallisrunoilijaksi nimitetty porvoolainen Runeberg, yritti omalla tavallaan romantisoida kirjallisessa tuotannossaan.
Kehitys euroopan Unionin puitteissa muistuttaa suuresti tätä nk. Ruotsi-Suomen kukoistuskautta, jossa Suomen kantaväestö köyhtyy. Hiellä ja uhrauksin suota kuokkimalla jne. saavutettu varallisuus ja usko tulevaisuuteen kupataan nk. eliitin harhakuvitelmiin omasta aatteellsesta ylivertaisuudestaan, tai korruptoituneisuudestaan. Euroopan Unioniin vippaskonsteilla liitetyn Suomen menestys ja kehitys on kulkenut rataa: ”Sentti eteenpäin, -tuuma taaksepäin”. Tyhmemmänkin sen pitäisi huomata kansantalouden, ja myös muusta kansakunnassa vallitsevastya kehitystilasta. Tässä valossa ”Keisarin” aikoinaan osoittama avarakatseisuus olisi kyllä ymmärryksen arvoista tänäkin päivänä, -erityisesti jos verrataan tilannetta nk Unionistikeisareiden tai keisarinnojen päivittäisiin hengentuotteisiin.
”Kansallisrunoilija”, joka ei edes osannut kansansa kieltä suomea (kuin auttavasti). Äidinkielensä eli senaikaisen Suomen eliitin kielen ruotsin hän toki osasi hyvin. Ruotsinkielisen eliitin hegemoniasta jotain kertoo sekin, että suomen kieli vakiintui yliopistojen opetuskieleksi vasta 1900-luvun alussa ja sai virallisen aseman (ruotsin kielen rinnalla) niinkin myöhään kuin 1919.
Edelleenkään ei pääse ylioppilaaksi, jos ei ole suorittanut kaikkia kuutta ruotsin kurssia lukiossa, mikä tarkoittaa sitä, että ei pääse yliopistoon ainakaan normaalia tietä haun kautta, vaan mutkikkaammalla poikkeusmenettelyllä. Vain 3-5 % opiskelijoista on mennyt sisään yliopistoon tätä tietä.
Tämä kolonialistinen jäänne häiritsee edelleen nuorten elämää esim. siten, että huono ruotsin päättönumero laskee yläkoulun päättötodistuksen keskiarvoa monella suomenkielisellä nuorella, erityisesti amikseen menevillä pojilla, joiden on vaikea motivoitua ruotsin opiskeluun. (Amiksenkin hauissa keskiarvolla on merkitystä, esim. vaativalle sähköpuolelle.) Mutta missä kuopiolaisteini kuulee ruotsin kieltä? Lähinnä ruotsin tunneilla.
Sen sijaan suomenruotsalaisilla nuorilla toinen kotimainen, suomi, on paljon paremmin hallussa, koska he asuvat suomenkielisessä maassa ja ovat usein käytännössä kaksikielisiä.
Toisin sanoen ruotsinkieliset nuoret saavat helpommin parempia numeroita toisesta kotimaisestaan, suomen kielestä, kuin suomenkieliset nuoret ruotsin kielestä. Tämä on epäyhdenvertaista, ja ihmettelen, että tätä ei ole tilastollisesti tutkittu.
Mielestäni sekä ruotsi että suomi toisena kielenä pitäisikin arvioida ”suoritettu”-merkinnällä, ei numeroilla. Se lopettaisi suomenruotsalaisten nuorten saaman vetoavun jatko-opintoihin hakeutumisessa.
”Kehitys euroopan Unionin puitteissa muistuttaa suuresti tätä nk. Ruotsi-Suomen kukoistuskautta, jossa Suomen kantaväestö köyhtyy.”
EU:ssa näytään mentävän pidemmällekin…Jaques Baud kertoo saamastaan sanctiosta Daniel Davis`in haastattelussa
https://www.youtube.com/watch?v=VwNH3FLeZLA
Kiitos mieltä virkistävistä otteista! Yllättävää, että ruotsinkielinen eliitti suhtautui noin mukautuvasti vallan vaihtoon.
Ymmärrykseni mukaan tuo suhtautuminen on ollut ”kansaivälinen ilmiö” kautta historian…
Eli Venäjää on kiinnostanut Suomessa aina lähinnä oma turvallisuutensa. Toisena on tullut kanssakäyminen ja kauppa. Jos Venäjä on hyötynyt Suomesta, se on ollut ikään kuin kylkiäisenä tullutta plussaa. Olettaisin, että historian saatossa Suomi on hyötynyt Venäjästä paljon enemmän kuin Venäjä Suomesta.
En tietysti tarkoita sota-aikoja ja niiden välittömiä seurauksia, joilla on ollut omat syynsä ja taustansa.
Nyt Suomi on kääntänyt mm. Ukrainan kriisin vääristelyä hyväksi käyttäen – omaksi tappiokseen – päälaelleen Venäjän turvallisuusodotukset Suomea kohtaan. Suomalaiset ovat halunneet lopettaa myös kanssakäymisen ja kaupan Venäjän ja venäläisten kanssa – nekin Suomen omaksi tappioksi.
On vaikea ymmärtää, mitä päättäjiemme mielessä on liikkunut. Onko tosiaan satsattu täysillä siihen, että Venäjän karhu onnistutaan kellistämään? Virhearvio tietysti, mutta vaikka olisi onnistuttukin, niin olisiko laittoman ja häikäilemättömän jahdin hedelmistä pystytty nauttimaan? Ikävä kyllä, veikkaan russofobiansa olevan sellaisella tasolla, että mitä pahemmin Venäjälle ja venäläisille olisi käynyt, sitä onnellisempia olisivat olleet.
Muistelen todennäköisesti Veijo Meren kirjoittamaa, että Suomen ja Venäjän suhde on muistuttanut kaupan osalta emä- ja siirtomaan suhdetta. Venäjältä, myös Neuvostoliitosta ,on tuotu raaka-aineita ja sinne päin viety jalosteita. Autonomian aikana, ainakin jonain ajanjaksona, Suomesta Venäjälle päin ei ollut tullirajaa, mutta Venäjältä tänne oli.
Nyt voimme lukea otsikoita, kuten ”Venäjän hyökkäyssota tuplasi koivukuitupuun tuontihinnan”, vaikka ei sitä mikään sota ole tuplannut, vaan Suomen ryhtyminen Venäjän vastaiseen projektiin vastoin omaa etuaan ja suomalaisille vieraiden päämäärien hyväksi.