Lähes 50 vuoden ajan toiminut Keravan ooppera on taas järjestänyt ilonaiheen operetin ystäville. Johann Strauss nuoremman (1825–1899) ”Mustalaisparoni” eli Der Zigeunerbaron (1885) on säveltäjänsä onnistuneimpia ja teoksia värikkään henkilögalleriansa ja tyylien moninaisuuden suhteen. Juoni ei tosin ole niitä helpoimpia seurattavia. ”Mustalaisparonin” saattavat jättää jälkeensä suosiossa vain ”Lepakko” (1874) ja ”Yö Venetsiassa” (1883).
Keravalaisproduktio on sitäkin onnellistuttavampi, kun kansallisnäyttämömme on lähes täysin väistänyt vastuunsa tämän hienon lajin esilläpidon suhteen ”Lepakon” ja Franz Lehárin ”Iloisen lesken” (1905) – Hitlerin lempioperetin – säännöllisen epäsäännöllisiä esityksiä lukuun ottamatta.
Syitä operetin orpopojan asemaan on monia: 1960–70-lukujen vasemmistolaiset kriitikot pitivät lajia lähinnä (poro)porvariston kepeänä viihteenä. Lisäksi oopperaelämämme monet kellokkaat tuomitsivat operetin, koska Mozart, Verdi ja Wagner olivat niitä ”oikeita” ja hyviä, esittämisen arvoisia säveltäjiä. Ehkäpä myös luterilais-kansallinen eetos on ollut osatekijä operetin hylkimisessä.
Operetin tilalle tulivat kotoiset ”karvalakkioopperat” sekä musikaalit. Eihän näissä vikaa välttämättä ole, mutta kun operetin perinne saatiin katkeamaan, sen elvyttäminen ei ole ihan helppoa. Laji vaatii nimittäin laulavia ja puhetaitoisia näyttelijöitä, jollaisia ei tahdo löytyä aina kotimaisista näytelmistä tai elokuvistakaan.
Operetin ystävälle varaventtiileitä on ollut kaksi: Tallinnan ja Berliinin, joskus myös Wienin ja Pariisin, operettianti sekä kotimaiset kiertävät teatteriryhmät ja maakuntanäyttämöt. Mutta kun tietää, miten vaativasta lajista on kysymys ja miten paljon se kysyy resursseja näyttämöllisyyden suhteen, olisikin mainiota, jos Kansallisoopperamme tekisi vuosittain loikkauksen valtavan laajaan ja monipuoliseen operettiohjelmistoon.
Entä sitten se viihteellisyys ja vain yksinkertaista, ajattelemisen tuolla puolen olevaa halpaa nautintoa tarjoava keveys, joillekin jopa vanhanaikainen, lähinnä aristokratiaa kuvannut ja eriarvoisuutta pönkittänyt koristeellisuus?
Moinen ajattelu on täysin harhaista. Jos tuntee operetin historiaa ja ohjelmistoa, sieltä voi löytyä jopa yhteiskuntaan liittyvää sosiaalikritiikkiä, avointa poliittista sisältöä, militarismin varjolla nauramista, tavallisten ihmisten ja työn kuvausta, sukupuolten tasa-arvon käsittelyä, säätytietoisuuden ja -ylpeyden pilkkaa, vallankumouksiin läheisesti liittyviä juonteita. Toisaalta sotilaallisuuden ja isänmaallisuuden ihailua.
Totta kai operettiin kuuluu myös silkkaa sosiaalis-yhteiskunnallisista tosiasioista piittaamatonta yläluokan juhlintaa, alkoholin ja erotiikan kyllästämää nautinnon kulttuuria sekä flirttailua säädyttömän käytöksen, uskaliaisuuden ja hekumallisuuden rajoilla, lähes vapaan rakkauden ja aviorikoksen ihannointia, mutta toisaalta kullekin ajalle ominaisen moraali- ja seksuaalikoodiston tutkailua – arkaluontoisen aihepiirin käsittelyä harkitun ja vapaasti pohtivan otteen kautta.
Lajin motto voisi olla: ”Freuet des Lebens!” (”Iloitkaa elämästä”) – kaikesta huolimatta. Niinpä Jacques Offenbachin 1850-luvun Pariisissa luoman lajin juovuttavuudesta pitävät huolen hemaisevat melodiat ja monenlaiset tanssirytmit: galoppi, polkka, valssi, masurkka, verbunkos ja csárdás, kupletti, foxtrot ja tietenkin marssi. Operetti saapui 1860-luvulla Wieniin ensin Franz von Suppén toimesta ja saavutti siellä ensikukoistuksensa Strauss-dynastian käsissä.
”Mustalaisparonille” oli olemassa tavallaan yhteiskunnallinen tilaus. Keisari Franz Josef/Frans Joosef I:n (1848–1916) pitkällä hallituskaudella, kun saatiin aikaiseksi Itävallan ja Unkarin kaksoismonarkia (1867), oli tarve lieventää eri kansallisuuksien – itävaltalaisten, unkarilaisten ja mustalaisten – välisiä jännitteitä. Tästä ”Mustalaisparoni” paljossa kertoo, ja se onkin ensimmäinen operetti unkarilaismiljöössä. Siinä tehdäänkin lopulta sovinto eri ryhmien, tilanomistajien, husaarien ja talonpoikien, välille. Sikäli operetti on ylistys kaksoismonarkialle.
Operetti tapahtuu Unkarin Temesvarissa ja Wienissä 1741–1743/4 Maria Teresian hallituskaudella. Lyhytjuoni on seuraavanlainen.
Sandor Barinkay ja kreivi Carnero palaavat pitkän maastapaon jälkeen kotisedulleen vain havaitakseen, että ”sikaruhtinas” Zsupán on ottanut haltuunsa Sandorin kartanon ja mustalaiset ovat vallanneet hänen raunioituneen sukulinnansa. Saadakseen omaisuutensa takaisin Sandor kosii Zsupánin Arsena-tytärtä, joka torjuu kuitenkin ”rikkaana, nuorena ja kauniina” miehen itseään alempiarvoisena, tämä kun ei ole paroni. Lisäksi neito rakastaa Ottokaria, joka paljastuu Carneron pojaksi ja jonka oli kasvattanut 24 vuotta aiemmin Belgradin taistelun 1718 melskeissä kadonnut Carneron puoliso Mirabella.
Mustalaiset tunnistavat Sandorin entisen tilanherran pojaksi ja valitsevat hänet uudeksi vojvodiksi nimellä ”Mustalaisparoni”. Vanha mustalaisnainen ja povari Czipra on puolestaan kasvattanut Saffin, jota pidetään siispä mustalaistyttönä. Sandor rakastuu Saffiin, mutta hän joutuu tämän kanssa ilman avioliittoa vietetyn yön vuoksi kuninkaallisen siveellisyyskomissaari Carneron puhutteluun, josta hänet vapauttaa husaarikomentaja Homonay. Kun Czipra kertoo, ettei Saffi ole hänen tyttärensä, vaan Unkarin viimeisen pashan tytär, Sandor lähtee husaarina ilmoituksesta aiheutuneen alemmuuden tunteen vuoksi ns. ”Espanjan perimyssotaan”; tekstissä mainitaan Tajo-joki. Siellä hän kunnostautuu ja saa sankarina palkinnoksi aatelisarvon, jolloin mikään ei ole enää Sandorin ja Saffin onnen esteenä. Myös Arsena ja Ottokar saavat toisensa.
Operetti on luonteeltaan romanttinen ja seikkailukas, väärinkäsityksiä sisältävä, juoneltaan jännittävä, sillä siihen sisältyy myös sukukartanon mailla olevan aarteen etsiminen ja myös löytäminen Czipran enneunen ansiosta, mistä kuullaan tunnettu ”Aarrevalssi”. Vaikka oopperan keskeissanomana on eri ryhmien välisen epäsovun poistuminen, kliseemäiset perustotuudet ovat yhä voimassa: säätyrajojen ylittäminen on vaikeaa, jollei mahdotonta, ja sotilasvelvoitetta isänmaan puolustamiseksi ei kyseenalaisteta – kuten ei nykyäänkään.
Noin 140 musiikkidramaattisen teoksen ohjaaja Ville Saukkonen oli laajan työryhmänsä kanssa tehnyt jälleen ihmeitä: voisi puhua jopa täysosumasta, etenkin näyttämötapahtumien ja -kuvien suhteen. Saimme korkeatasoista, kekseliästä viihdettä, hauskoja päähänpistoja ja fantastisia joukkokohtauksia. Oli hieno ja jotenkin itsestään selvä idea, kun yhtenä päähenkilönä on siankasvattaja Zsupán, panna näyttämölle tuon tuosta possukuoro. Riia Lampinen oli onneksi puettanut esiintyjät melko lähelle unkarilais- ja mustalaistyyppisiin asuihin, viimeisessä Wienin näytöksessä neitokaiset itävaltalaisiin dirndl-mekkoihin.
Vain 11-henkinen orkesteri soitti loppua kohden yllättävän hyvin ja tarjoili lähes loputtomalta tuntuvat valssit ja muut numerot vetävästi Tomas Takolanderin johdolla. Keravan Oopperan kuoro näytti voimansa ja osaamisensa läpi operetin, ja kuusi tanssija tarjosivat tarvittavan väriläiskän asuillaan ja Osku Heiskasen laatimilla koreografioilla. Korrepetiittorina ja pikku orkesterin jäsenenä toimi ansiokkaasti Jussi Miilunpalo.
Kun laulajat ovat osin harrastelija, joskin osaavia sellaisia, tason vaihtelulta ei voi välttyä. Silti solisteissa oli monia ilonaiheita. Casper Lamberg mustalaisparoni Sándor Barinkayn osassa oli ilahduttanut tasokas tenori, jonka kauniissa äänessä oli sekä vaihtelukykyä että riittävää pontevuutta. Näyttämön eräs voimahahmo oli mezzosopraano Ann-Marie Walsh vahvalla laulullaan ja eläytymisellään vanhan mustalaisnaisen Czipran rooliin.
Ari Hosio on jo kokenut oopperakettu, joten hän saattoi viihdyttää yleisöä komiikallaan Zsupánin roolissa. Kari Storckovius antoi hienon panoksen kokonaisuuteen Carneron roolissa, kuten Antti Tuomaala hänen Ottokar-poikanaan ja Minna Ropanen edellisten vaimona ja äitinä. Petter Korkman oli komea ilmestys Husaarikomentaja Homonayna.
Sopraanoroolit ovat aina mielenkiinnon erityiskohteena. Mustalais- tai aatelistyttö Saffin roolissa mezzosopraano Fanny Henn osoitti merkittävää laulullista ja näyttämöllistä osaamista, joskin äänenkäyttöä olisi voinut hieman keventää. Henrietta Grünn Zsupánin Arsena-tyttären roolissa omasi kauniin ja kirkkaan sopraanon, joskin se tarvitsee vielä kypsymistä. Timo Salminen tuon tuosta vilahtavana Hanhena tarjosi mukavaa silmänruokaa.
Keravan oopperan ”Mustalaisparoni” viihdyttää ja lumoaa. Se on kaikkinensa niin hykerryttävän pirskahteleva ja värikylläinen aikaansaannos, että sitä voi suositella kaikille, yhtä hyvin operetin kuin oopperankin ystävälle.
Arvio perustuu ensi-iltaesitykseen 10.10. Seuraavat esitykset ovat su 18.10. klo 15, su 25.10. klo 15, su 1.11. klo 15, su 8.11. klo 15, la 14.11. klo 17, su 15.11. klo 15, la 21.11. klo 17.
Kuvat: Veijo Murtomäki