Marinin ja Stubbin kirjat – Narsismia tihkuvien fraasien luettelo

Kielentutkija, esseisti Janne Saarikivi on kirjoittanut terävän sarkastisen analyysin Suomen ja Euroopan poliittisen eliitin supertähtien ex-pääministeri Sanna Marinin ja presidentti Alexander Stubbin syksyllä 2025 ilmestyneiden kirjojen poliittisesta retoriikasta.

Saarikivi on rohkea mies, sillä jo esseen nimi ”Muovisia lauseita ja narsistisia sankaritarinoita poliittisten johtajien uutuusteoksissa” esseen sisällöstä puhumattakaan takaa sen, että mitään kehuja Janne Saarikiven on turha odottaa.

Saarikivi kertoo kritisoineensa eri poliitikkoja eri medioissa jo toistakymmentä vuotta, mutta kenenkään muun poliitikon kritisointi ei ole herättänyt yhtä paljon vihaa ja vastalauseita kuin Sanna Marinin kritisointi.

Valtamediaan marssitettiin muutama vuosi sitten ”asiantuntijoita” ja dosentteja hokemaan, että ”media kohteli Sanna Marinia huonosti, koska hän oli nuori nainen” ja niin edelleen.

Saarikiven mukaan tätä väitettä Marin itsekin toistelee tiuhaan tahtiin myös kirjassaan.

Saarikivi ei näytä pelkäävän vihaa ja vastalauseita nytkään. Eikä hän olekaan mikään sen kaltainen Firenzen ”professori”, kuin esimerkiksi Alexander Stubb esittää olleensa. Saarikivi on intellektuelli Georg Henrik von Wrightin määrittelemässä mielessä. Tämä tarkoittaa sitä, että Saarikivi pysyy suhteellisen tiukasti oman osaamisalueensa, kielen piirissä.

Saarikivi itse kirjoittaa, että ”politiikkahan on ensi sijassa kieltä ja kommunikaatiota”. Saarikivi myös kysyy, mihin poliittinen retoriikka pyrkii.  ”Tietenkin vaikuttamaan, luomaan mielikuvia ja saamaan aikaan yhteiskunnallisia muutoksia”, hän vastaa.

Mitä merkitystä sittem on sillä, jos poliittiset johtajat puhuvat pelkillä itsestäänselvyyksillä ja fraaseilla?

Kysymys on tärkeä, sillä näin surkeasti näyttää olevan asian laita ex-pääministeri Sanna Marinin teoksen Toivo on tekoja (Gummerus, 2025) ja presidentti Alexander Stubbin teoksen Vallan kolmio (Otava, 2025) kohdalla.

Amerikkalaisia ajatuksia kirjoitetaan englanniksi

Saarikivi tarttuu esseessään ensimmäisenä kiinni kieleen, nyt englannin kieleen, jolla sekä Marinin että Stubbin teokset on alun perin kirjoitettu.

Kustannusyhtiö Gummerus maksoi Saarikiven mukaan maamme historian suurimman käännösoikeudesta maksetun palkkion Sanna Marinin kirjasta, siitä huolimatta, että sen kirjoittaja osaisi todennäköisesti itsekin suomea.

Epäilemättä tämä raha on pois monien muiden teosten käännösoikeuksiin varatuista varoista.

Saarikivi pohtii, miksi ”maamme asioita ohjaava eliitti tuottaa ajatuksensa mieluiten englannin kielellä”. Ehkä heillä on mielessä enemmänkin kansainvälinen asema ja ehkä he siksi suuntaavat ajatuksensa muualle kuin suomalaisille.

Saarikiven mukaan Marinin ja Stubbin kielivalinta kertoo heidän luku- ja ajattelutottumuksistaan, sikäli kuin heillä on aikaa lukea ja ajatella. Saarikiven pohdinnasta voidaan johtaa lause – koska Marin ja Stubb kirjoittavat ajatuksensa englannin kielellä, on heidän ajatuksensakin jo alun perin tuotettu englannin kielellä ja hyvin todennäköisesti ne on tuotettu jossakin englanninkielisessä maassa.

Mieleen tulee heti esimerkiksi Yhdysvallat, jossa Marinin ja Stubbin esittämien ajatusten kaltaisia ajatuksia tuotetaan ideologiseen käyttöön jatkuvalla syötöllä.

Saarikivi tosin epäilee lopulta jopa sitä, että onko Marinin ja Stubbin kirjoissa esitetyissä ”ajatuksissa” kyse ajatuksista lainkaan, sillä ”ajatukset, joiden mukaan maailmanlaajuiset haasteet ovat globaali ongelma, uusia ovia avatakseen vanhoja pitää sulkea tai, että jokaisella on oikeus olla oma itsensä, ovat sillä rajalla, voiko niitä kutsua edes ajatuksiksi”.

”Lukija voisi olla huolestunut, millä järjellä, tarkkuudella ja herkkyydellä meitä tässä johdetaan” toteaa Saarikivi.

Britannian ex-pääministeri Tony Blairin – tunnetun sotarikollisen -palkkalistoilla nykyisin olevan ex-pääministerimme Sanna Marinin teoksessa Toivo on tekoja käyttämät puhetavat ja ideologiat nousevat esiin Saarikiven omintakeisen tarkastelun avulla. Saarikivi nimeää ne narsismin, vauhdin ja helposti sulavien fraasien diskurssiksi eli puheeksi. Marinin kirjassa toistuvat ”arkkityyppiset, suorastaan satu- tai hollywoodmaiset kuvaukset, joissa päähenkilö selättää oman epävarmuutensa”.

Minä, rohkeus ja ylpeys ovat Marinin toistuvasti käyttämiä avainsanoja, joihin hän liittää kuvauksia ”tunteiden autenttisuudesta” siinä määrin tiheästi, että Saarikivi on valmis pitämään Marinin kuvauksia ”amerikkalaisina narsistisina kasvutarinoina, jotka muodostavat oman ongelmajätteen lajinsa”.

Mikä Marinin Nato-kanta olikaan ja milloin?

Erittäin osuva on Saarikiven huomio Sanna Marinin ”vauhdin diskurssin” yhteydessä esiintyvästä ikään kuin reaalipoliittisesta tai realistisesta puhetavasta nimeltä ”vaihtoehdottomuuden diskurssi”.

Kun minäkertoja Sanna elää vauhdin diskurssia hän joutuu lennosta tekemään ”rohkeita ratkaisuja”, kun on ”pakko liittyä Natoon” ja kun mitään muita ”vaihtoehtoja ei ole”.

Saarikiven mukaan tämä ”vaihtoehdottomuuden diskurssi on mielenkiintoisessa ristiriidassa kirjan ”rohkean” ja ”itsenäisen” sankarittaren kanssa, joka ”ei pelkää herättää tunteita”.

Sanna Marin on sekä aiemmin muualla julkisuudessa, että nyt kirjassaan kuvannut Nato-kantansa muutoksia sekavasti ja ristiriitaisesti. Mitenkään ei voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että Marinin Nato-kantaa ei ole todellisuudessa ollut ehkä olemassakaan, vaan ulkopäin hänelle on kaiken aikaa syötetty näitä diskursseja. Sen jälkeen hän on niitä täysin itsekään ymmärtämättä suoltanut ulospäin.

Se saattaa olla juuri sitä itsenäisen ja rohkean sankarittaren toimintaa. Valitettavasti kaiken riskin ja seuraukset tästä sankaruudesta joutuu aikanaan kantamaan Suomen kansa.

Saarikivi kirjoittaa, että ainoastaan Nato-kannan suhteen saamme kuulla hänen mielensä muuttuneen vähitellen. Tämä puolestaan on ristiriidassa sen kanssa, mitä Marin vielä vuoden 2022 tammikuussa ilmoitti lehtihaastattelussa. Marin totesi, ettei hänen hallituksensa tule viemään Suomea natoon. Jäsenyyshakemus jätettiin toukokuussa 2022, jolloin Marin muisti kertoa julkisuudelle kannattaneensa Nato-jäsenyyttä ”jo vuosia”.

Stubb – eliittigolfaaja

Presidentti Alexander Stubbin kirjassa Vallan kolmio ”narsismin diskurssi” vasta voimakkaana ilmeneekin, eikä päähenkilön toimekas vauhdikkuus ja positiivisuus pääse unohtumaan. Vastoinkäymiset voitetaan aina suu leveässä hymyssä.

Saarikiven mukaan Stubbin maailmanpoliittisia ajatuksia voisi kuvata ”ikänsä länsimaalaisten eliittien parissa aikaa viettäneen menestyjän oppimisprosessina”.

Presidenttinä ja 57-vuotiaana ”hän on ikään kuin havahtumaisillaan siihen tosiasiaan, että suurin osa maailmaa ei koekaan asioita aivan samaan tapaan kuin länsimaiset golfaajat”.

”Hän on juuri ymmärtämässä, että Kiina, Venäjä, Afrikka ja Intia ovat todellakin Euroopasta ja Yhdysvalloista eroavia alueita paitsi poliittiselta myös kulttuuriselta olemukseltaan”. Mutta heräämistä ei valitettavasti silti tapahdu.

Saarikiven mukaan sekä Marinin että Stubbin teoksista löytyy ”yllin kyllin elämänviisastelua, jota ei parhaalla tahdollakaan voi pitää kovin tyylikkäänä itseilmaisuna”.

Marinin kirja vaikuttaa lähinnä self help eli itseapu-oppaista kopioidulta fraasikokoelmalta täynnä naistenlehtien tsemppipuhetta. Stubbin kirja taas on löysien itsestäänselvyyksien kokoelma.

Ainoana hyvänä asiana on Saarikiven mukaan se, että nämäkin puhetyylit ovat sentään parempia, kuin sellainen puhetyyli, jota Yhdysvaltain presidentti Donald Trump viljelee.

Stubb vai Marin? Ihan sama

Globaalin kapitalismin ja uusliberalismin aikakaudella on lähes kaikissa ns. länsimaissa syntynyt samat arvot ja saman maailmankuvan jakava kosmopoliittisesti orientoitunut eliitti, jonka euroeliitin ytimeen Marin ja Stubb kuuluvat.

Samalla sen kaltaiset 1900-luvun kategoriat, kuten vasemmistolainen, oikeistolainen, kansallinen, yhteisöllinen, paikallinen, pysyvä, alkuperäinen jne. ovat menettäneet merkityksensä. Jatkuva muutos tähän suuntaan on alkanut jo viimeistään1980-luvulla ja nyt ollaan tilanteessa, jossa on ihan sama, onko kyseessä kokoomus vai demarit, sininen vai punainen, Stubb vai Marin.

Mielestäni tämän muutoksen tuloksena syntyneen ihmistyypin kuvaus, josta Marin ja Stubb ovat esimerkkejä, on Saarikiven esseen hienoin oivallus.

Saarikivi toteaa,että ”merkittävämmältä tuntuu kuitenkin, että heidän edustamansa ihmistyyppi, silloin kun se riisutaan poliittisista tunnuksista, on melko lailla identtinen. Sitä luonnehtii kovan kilpailun individualismi, omaa itseään referoiva narsismi, toksinen positiivisuus ja pinnallisuus tai suoranainen välinpitämättömyys suhteessa ympäristönsä suomalaiseen kulttuuritraditioon”.

Yhteenvetona voisi lopuksi mainita Saarikiven esiin nostaman Harry G. Frankfurtin esseeteoksessa Paskapuhetta kuvatun ilmiön, jonka mukaan ”nykyajalle tyypillinen vaikuttamaan pyrkivä teksti ei ole edes valetta, vaan totuuden suhteen täysin välinpitämätöntä, toisin sanoen, paskaa”.

Pertti Hämäläisen kirja-arvostelu ilmestyi aikaisemmin Kansan äänessä.

Kirjallisuusarvostelu:

Essee, Janne Saarikivi. Muovisia lauseita ja narsistisia sankaritarinoita poliittisten johtajien uutuusteoksissa

Saarikiven essee löytyy erillisjulkaisuna Kirjallisuus ja kulttuuriyhdistys Särö/sarolehti.net, sekä Saarikiven esseekirjasta nimeltä Kieli vie (Teos, 2026)