Luin Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen 56-sivuisen raportin Era of Unrest: Finnish Future Operating Environment 2040. Tutkimusjohtajana on toiminut majuri Antti Pihlajamaa. Mukana raportin tekemisessä on ollut 16 upseeria ja tutkijaa.
Kyse on strategisesta ennakointitutkimuksesta, jossa tunnistetaan jatkuvuuksia ja epävarmuuksia ja rakennetaan niiden pohjalta vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.
Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisessa maailmassa Suomen puolustusjärjestelmän pitäisi kyetä toimimaan vuonna 2040, jos maailma kehittyy huonoon suuntaan?
Raportin viisi keskeistä muutostekijää ovat:
– suurvaltakamppailu
– turvallisuusympäristöstä nousevat uhkat
– Suomen liittolaisuudet ja kumppanuudet
– sodankäynti ja sotilaalliset suorituskyvyt
– yhteiskunta ja kokonaismaanpuolustus.
Muutostekijöiden perusteella muodostuu kokonaiskuva. Suomen ongelma vuonna 2040 ei välttämättä ole yksi suuri sota, vaan jatkuva strateginen epävakaus, joka voi milloin tahansa muuttua sodaksi.
Raportin mukaan rauhan ja sodan raja alkaa käytännössä kadota. Suomen puolustuskykyä ei enää pitäisi optimoida vain sodan voittamiseen, vaan myös jatkuvan harmaan vyöhykkeen hallintaan. Raportti vihjaa, että sodan määrittäminen tulee olemaan yksi Suomen vaikeimmista ongelmista.
Raportin mukaan Venäjä säilyy Suomen sotilaallisena uhkana myös vuonna 2040. Uhka on jatkuva, mutta sen tarkka muoto on epävarma. Venäjän tavoitteena ei välttämättä olisi Suomen miehittäminen, vaan Suomen eristäminen muista Nato-maista.
Olen itse asiassa puhunut samasta asiasta jo hyvin pitkään. Suomi ei kykene sotimaan, jos sen huoltokuljetukset- ja yhteydet ovat poikki. Venäjän ei ole tarvis pyrkiä valloittamaan Suomea, vaan riittää, että Venäjä tekee Suomesta sotilaallisesti vaikeasti tuettavan saarekkeen.
Nato voi olla Suomelle valtava vahvistus, mutta mikään ei tätä takaa. Voiko Nato-maiden tukeen luottaa? Voiko Suomi luoda itsestään ”country worth supporting” eli tukemisen arvoisen maan.
Samaan aikaan raportti katsoo, että kaikkein aliarvioiduin uhka on ehkä suomalainen yhteiskunta itse ja luettelee siihen liittyviä tekijöitä, kuten kansalaisten luottamus, talous, väestörakenne, alueelliset erot, maanpuolustustahto jne. Katsotaan, että jos Suomi tuhlaa rahat aseistukseen, eikä kansalaisiin, niin luottamus viranomaisiin murenee.
Raportti sulkee pois diplomatian Venäjän kanssa
Koko raportin heikoin kohta on se, että se että se ei näe muuta keinoa vaikuttaa, kuin vaikuttaa Nato-maana. Raportti esittää: ”Tehdään Suomesta niin tärkeä ja niin hyvin verkottunut osa pohjoiseurooppalaista puolustusjärjestelmää, että Suomen turvallisuutta uhkaava sota olisi vastustajalle erittäin kallis vaihtoehto.”
Kyse on siis valikoiduista kumppanuuksista, joista myös presidentti Alexander Stubb puhuu, eli Natosta, EU:sta, USA:sta ja YK:sta, mutta ei Venäjästä. Aivan kuin Venäjä olisi jokin järkähtämätön monoliitti, johon ei voisi vaikuttaa ja jonka kanssa ei voisi neuvotella. Pelottava mörkö, joka seisoo rajan takana maailman tappiin.
Raportin lähtökohta on, että Suomen pitää olla aktiivinen toimija kuten Stubbkin sanoo, mutta vain lännen suuntaan. Suomi ei voi siis odottaa toimintaympäristönsä muutosta, mutta sen pitää olla yhteiskunta, ”joka pystyy jatkamaan toimintaansa jatkuvassa epävarmuudessa, kestämään häiriöitä, torjumaan informaatiovaikuttamista, tuottamaan sotilaallista voimaa pitkään ja säilyttämään luottamuksensa liittolaisiin sekä omaan valtioonsa”.
Raportti esittää suurimmaksi uhaksi ”jatkuvan kulumisen”. Eli Suomen suurin strateginen riski ei ehkä ole yksi suuri sota, vaan vuosikymmeniä kestävä epävakaus, joka kuluttaa vähitellen Suomen taloutta, puolustusjärjestelmää, poliittista päätöksentekoa ja yhteiskunnallista luottamusta – kunnes jokin kriisi ylittää kynnyksen. On riski, että yhteiskunta väsyy tai uhkiin totutaan.
Jos raportti esittää, että Suomen pitää pyrkiä muokkaamaan toimintaympäristöä etukäteen, niin miksi se ei esitä, että soitetaan Venäjän johdolle ja neuvotellaan? Aivan kuin tällaista mahdollisuutta ei muka olisi olemassa?
Jos Suomen pitää valmistautua maailmaan, jossa sota ei ole enää poikkeus vaan jatkuvan epävarmuuden lopputulos, niin miten olisi ponnistelut epävarmuuden poistamiseksi?
Koko raportin heikkous, joka itse asiassa vie pohjan koko esitykseltä, kuten Suomen presidentinkin esityksiltä, on se, että raportti tarkastelee ennen kaikkea sitä, miten Suomen pitäisi varautua Venäjän mahdolliseen toimintaan. Mutta paljon vähemmän tarkastellaan sitä, miten Suomi voisi aktiivisesti muuttaa Venäjän toimintaympäristöä diplomatian avulla.
Raportti ei anna diplomatialle minkäänlaista strategista painoa. Sen sijaan se antaa painon pelotteelle, liittolaisuudelle ja varautumiselle, aivan kuten presidenttimme viimeaikaisissa puheissaan. Tämä kertoo, että valittu linja on yhdessä sovittu ja puolustusvoimien selonteko on valitulle linjalle alisteinen.
Vastakkainasettelun vähentäminen Venäjän kanssa jää raportista puuttumaan
Katsotaanpa raportin yleislogiikkaa:
Jos raportin lähtökohta on, että epävakaus on Suomen suurin riski, niin siitä seuraa aivan pätevä looginen kysymys. Eikö yksi tapa vähentää epävakautta ole vähentää vastakkainasettelua Venäjän kanssa?
Tämä on klassista turvallisuuspolitiikkaa. Turvallisuus ei koostu vain siitä, että pystytään vastaamaan uhkaan. Se koostuu myös siitä, että uhkien syntymistä pyritään ehkäisemään. Siinä mielessä olisi mahdollista ajatella Suomen strategia neljänä samanaikaisena kerroksena:
Diplomatia → jännitteiden hallinta → pelote → puolustuskyky, eikä vain: pelote → puolustuskyky → liittolaiset. Raportin painotus on jälkimmäisessä.
Raportissa Venäjää käsitellään ennen kaikkea strategisena toimijana ja sotilaallisena uhkana.
Diplomatiassa Venäjä pitäisi nähdä myös:
– neuvottelukumppanina
– naapurina
– taloudellisena ja maantieteellisenä realiteettina
– valtiona, jolla on omat turvallisuuskäsityksensä
– valtiona, jonka käyttäytymiseen voidaan yrittää vaikuttaa
– ja ennen kaikkea toimijana, jonka kanssa voidaan tehdä myös (rajattuja) sopimuksia, vaikka laajempi luottamus puuttuisi.
Viimeinen kohta on erittäin tärkeä.
Diplomatia ei edellytä sitä, että Suomi luottaa Venäjään. Eikä se edellytä, että Suomi hyväksyy Venäjän politiikan. Vaikka meillä olisi keskenämme vakava eturistiriita, niin voi silti yrittää löytää sääntöjä, joilla ei ajaudu sotaan. Tämä on itse asiassa erittäin realistista diplomatiaa.
Neuvotteleminen Venäjän kanssa ei ole heikkoutta
Pitää myös muistaa, että neuvotteleminen ei tarkoita myöntymistä. Asioita voi tehdä usealla raiteella. Niin raportissa kuin Suomessa käytävässä keskustelussa on yksi vaarallinen väärä vastakkainasettelu: joko puolustetaan itseämme tai neuvotellaan. Todellisuudessa valtio voi tehdä molempia.
Suomen strategia voisi olla: meillä on varteenotettava puolustus, olemme vaikea maantieteellinen (sotilaallinen) kohde, mutta olemme aina valmiita keskustelemaan siitä, miten vältetään tarpeettomat konfliktit. Tämä ei ole heikkoutta. Se voi jopa tehdä pelotteesta tehokkaamman, jos vastapuoli tietää, että:
– Suomi ei suostu painostettavaksi,
– Suomella on vahvat liittolaiset,
– Suomi pystyy puolustautumaan,
– mutta Suomi tarjoaa samalla toimivan diplomaattisen kanavan
Vastapuolella on näin enemmän mahdollisuuksia valita de-eskalaatio.
Raportti käyttää paljon energiaa kysymykseen, ”mitä jos turvallisuusympäristö muuttuu vielä huonommaksi?”. Se tekee skenaarioita. Mutta yhtä kiinnostava kysymys olisi, ”mitä jos Suomi onnistuu muuttamaan turvallisuusympäristöä paremmaksi?”. Kirjoitan näistä keinoista vielä toisen erillisen analyysin.
Suomessa on vuoden 2022 jälkeen vallinnut ajatus, että Suomen ei pidä neuvottelemalla pyrkiä ratkaisemaan Venäjän ja lännen välisiä turvallisuusristiriitoja. Natoon liittymällä valitsimme toisen tien ja poistimme itseltämme mahdollisuuden aktiiviseen toimijuuteen Venäjän osalta. Tämä on ollut iso virhe.
Diplomaattinen kanssakäyminen ei itsessään välttämättä estä sotia, mutta Suomen olisi pitänyt miettiä esimerkiksi Ukrainan tai mahdollisesti tulevan kriisin osalta seuraavia asetelmia:
1. Ennen kriisiä – mahdollisimman paljon diplomatiaa.
2. Kriisin aikana – diplomatia + voimakas pelote.
3. Jos sotilaallinen hyökkäys alkaa – puolustus + liittolaiset + diplomatia eskalaation hallitsemiseksi.
Diplomatia ei ole vaihtoehto puolustukselle
Diplomatia ei siis olisi vaihtoehto puolustukselle, vaan se olisi toinen samanaikainen toimintalinja.
Ja tässä päästään raportin varsinaiseen kritiikkiini. Jos raportin väite on:
– Epävakaus on tulevaisuuden suurin riski, niin olisi ollut täysin perusteltua käsitellä myös:
– Miten Suomi voisi aktiivisesti vähentää epävakautta?
Nyt painotus on paljolti se, ”miten Suomi kestää epävakauden”
Nämä ovat kaksi eri strategiaa. Ensimmäinen on riskin vähentämistä, toinen on riskin hallintaa. Viisas turvallisuuspolitiikka tarvitsee molemmat.
Suomi ja sen hallinto toimii täysin toinen silmä sokkona ja kieltää yhden toimintalinjan olemassaolon, tietoisesti. Kenraalit taas tekevät niin kuin käsketään. Suomella on ollut kaikki mahdollisuudet vähentää Venäjän uhkaa olemalla samanaikaisesti vahva ja valmis keskustelemaan. Näin ei kuitenkaan ole toimittu. Miksi?
Väitän, että niin raportissa kuin Suomen turvallisuuspoliittisessa ajattelussa on aito aukko. Turvallisuuspoliittinen ajattelu ja ulkopoliittinen linjamme vastaavat kyllä kysymykseen siitä, ”miten Suomi varautuu huonoon tulevaisuuteen?”. Mutta ne eivät vastaa kysymykseen siitä, ”miten Suomi voisi itse aktiivisesti tehdä tulevaisuudesta paremman?” . Siihen vastataan vain puolittain, pelkän lännen ja sen rakenteet näkemällä ja niihin nojautumalla.
Onko Suomen nykyinen Nato-strategia ja Venäjä-politiikka rakennettu niin, että diplomatialle jää oikeasti tilaa – vai olemmeko rakentamassa järjestelmää, jossa vastakkainasettelu voi muuttua itseään vahvistavaksi kierteeksi?
Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on täysin kadoksissa tai sitten se sanellaan maamme ulkopuolelta. On uskomatonta, että maastamme ei löydy sen tutkijoiden kuin poliitikkojenkaan keskuudesta tämän asetelman kyseenalaistajia tai kritisoijia.