Luopumisen paino

Olin kirjoittamassa otsikoksi ”Luopumisen keveys”. Siis soveltamassa huolettomasti kirjailija Milan Kunderaa, kunnes tulin tajuihini.

Luopumisella ei ole kilohintaa. Myöhemmällä iällä – väistöilmaisu vanhuus-sanalle – aika kuluu nopeammin joka päivä ja harrastaa riisumista. Elämään kuuluvat asiat katoavat yksi toisensa jälkeen.

Tämän voi sanoa kauniisti: aika pelkistää ihmisen. Jalostaako myös, se on kokonaan toinen asia.

”Arvopohjainen realismi” on ulkopolitiikassa opportunismin eli luikurimaisen
periaatteettomuuden tunnustamista. Tilanteen muuttuessa arvoista tulee kameleontti ja valehtelusta hyve.

Yhden ihmisen kohdalla, minunkin, se on viisaus. Vanhuuden vuosina on luovuttava tyynesti monesta, mutta säilytettävä elämisen arvokkuus ja arvot.
Jos pystyy.

Ihminen on oravan lähisukua. Nyt sen huomaa. Tavaroita on kertynyt valtavasti. Kaikista mikättimistä en edes muista, mitä ne ovat ja miksi olen ne hankkinut.

Turhuuden markkinoilta ostettu esinetaivas toimii alakulon poistajana, itsetunnon ja omahyväisyyden kasvattajana. Uusi auto, näyttävä urheilukello, kalliin brändin vaate tuottavat hetken mielihyvää, antavat tunteen onnistumisesta.

Tarve olla jotain korostuu myöhäisinä vuosina. Mitä olen saanut aikaan? Mistä minut muistetaan? Mitä hautakiveeni kirjoitetaan? Vastaukset ovat ikäviä ja surullisia.

Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla.

”Kun tuuli käy hänen ylitsensä,
ei häntä enää ole,
eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne”.

(Psalmi 103)

Voi miten monet ovat olleet eri mieltä! Ovat kysyneet, mikä on minun perintöni, rakennuttaneet palatseja, pyramideja, monumentteja ja pystyttäneet patsaita hevosen kanssa ja ilman. Varmistaneet kuolemattomuutensa. Sitten kuolleet.

* * *

Kauan sitten haastattelin 102-vuotiasta miestä. Hän asui keskellä kaukaisia Lapin kairoja ja kertoi, että hänen elämänsä pisin matka oli reissu savotan kipinämikoksi 40 kilometrin päähän.

Ihmettelin, että eikö koskaan tehnyt mieli kauemmaksi.

”Miksi”. hän kysyi ja heilautti kättään kaaressa tarkoittaen, että maailma on tässä.

* * *

Mutta kun mikään ei riitä! Sotien ja mullistusten keskellä tavarahuuma kasvaa peitoksi todellisuudelle. Sen lisäksi sietämättömään oloon tarjotaan lääkkeeksi humpuukin vyöry.

Televisio ja verkko suoltavat viihdettä ennennäkemättömästi turruttamaan aivot ja aistit. Se on valtaa pitävien tuholaisten ja sen kanssa tanssivan valtavirtamedian suuri ja toteutunut tavoite.

Mitä väliä Gazan kansanmurhalla, Ukrainan ja Lähi-idän sodilla tai Nepalin ja Etelä-Amerikan katastrofeilla… Mitä väliä ilmastonmuutoksella, mitä väliä maailmanlopulla, kun voi katsoa 70 tuuman televisiosta, kuinka joku haluaa miljonääriksi?

* * *

Levollinen vanhuus edellyttää kohtuullista tyytyväisyyttä itseensä, sen rauhallista myöntämistä, että se mikä ja miten on elänyt, se riittää ja kelpaa hyvineen ja pahoineen.

Helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Helpompi on surra ja vaipua alakuloon. Mutta voi tehdä toisinkin.

Kirjailija Helena Anhavan teoksista kaksi on puhutellut minua erityisesti. Niiden nimissä on jo sisältöä. Runoteos vuodelta 1971: ”Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa”. Ja hänen vuonna 2006 ilmestyneet muistelmansa: ”Toimita talosi”.

Näinä päivinä murheellisia, joihin luen myös sekavan maailman ahdistamat, on paljon.

Hiljainen puhe peittyy valheellisen uutisvirran ja viihteen kakofonian alle.
Niinpä olen tarttunut runoilijan kehotukseen: toimitan taloni. Se tarkoittaa konkreettista luopumista tavarataivaasta ja totta, myös talosta. Kun tekoäly tuhoaa Internetin ja rikolliset estävät verkko-ostokset, projekti helpottuu.

Tavoitteeni, päätökseni ja toiveeni: Turhuuksien karsiminen, yksinkertainen selkeys – täyttä ja täysipainoista elämää!

 

Pääkuva: Reijo Kelan tilataideteos ”Hiljainen kansa”, Kuopion Karttulassa 2025, kuva tekstissä: Lapin vaivaiskouvu.

(JH:n arkisto)