”Entisinä hyvinä aikoina” ei tullut korostetusti mieleen hyvinvoinnin edistäminen. Sitä jokainen teki omalla tavallaan teoretisoimatta asiaa juuri millään tavoin tai miettimättä, mitä se konkreettisesti itsekultakin vaatii. Tällä hetkellä asia on toisin, sillä useimmat rauhan ja ystävällisten naapurisuhteiden kannalla olevat ihmiset joutuvat miettimään tosissaan, miten selvitä edes jotakuinkin ehjänä tässä vihan lietsonnan ja militarismin täyttämässä maassa, jonka henkisessä ilmapiirissä elämisestä on tullut paikoin sietämätöntä.
Kulttuuri, kulttuuri missä muodossa tahansa on yhä useammalle ihmiselle henkireikä elää kuta kuinkin normaalia elämää, jota muuten hallitsisivat tunnein välein tulevat Venäjä-vihaa tihkuvat uutiset. Kaupassa käynnitkään eivät onnistu ilman, että välttyisi iltapäivälehtien lööppien sotapropagandalta.
Kulttuuria kaikki voivat onneksi kokea omalla tavallaan, sillä sen muodot ovat moninaiset. Niistä itselleni olen ”poiminut” muutaman, joista kahta myös harrastan. On tosin myönnettävä, että maalatessani joudun lähes aina tuntemaan suurta tuskaa. Amatöörinä en tunne kuitenkaan sitä taiteilija luomistuskaa, vaan pikemminkin tuskaa epäonnistumisista.
Eilen tuskaa nimittäin tuotti se, etten taaskaan noudattanut akvarellimaalauksen perussääntöä, jonka mukaan on vältettävä maalaamista paperia ”tukkoon”. Päivän työssäni kävi kolmekin kertaa niin, että rohkeus petti, ja väriä tuli tungettua liikaa ja korjausyritykset vain pahensivat tilannetta.
Mutta kuten oikeidenkin taiteilijoiden kohdalla, niin myös minun onneni on yleensä se neljäs tai viides yritys, johon voin olla tyytyväinen ja tunnen, että on syntymässä omasta mielestäni kelpo teos. Siinä vaiheessa tunne on seesteinen ja mahtava; ongelmat ovat tipotiessään, ei uutisia, ei vihaa, ei sotia.
Kun vaikeudet on voitettu, teos on saanut ilmaa ja luonnetta, sen viimeistely on palkitsevaa. Eilen odotus huipentui kuitenkin vasta saadessani kehystetyn teoksen aseteltua kahden aikaisemman työn seuraksi. Sattui tasolla olemaan savinen riekko talviasussaan, joten kuvaan mukaan ja sarja oli valmis!
Nimeäminen oli helppoa, koska kaksi edellistä maalausta olin jo nimennyt Ylläs-Pallaksen kansallispuiston mukaan. Alitajunnasta aihe linee tullut, kun olin parina syksynä siellä edes takaisin liikkunut ja vaellusmatkoilla maisemia ihaillut. Seudun soita olin ehtinyt myös maalata, niistäkin yhden sarjan.
Eiliseen työhön päättyi myös koko talven kestänyt kausi, jolloin töissäni olen käyttänyt ainoastaan kolmea väriä. Nämä ovat paynen harmaa, poltettu siena ja kiinan valkoinen. Se on sitä kun johonkin innostuu, mutta seuraavaksi olen päättänyut ottaa esille koko väriskaalan, joskaan vihreää aion karttaa edelleen, en kuitenkaan poliittisista systä.
Maalaaminen itselleni on paitsi rakas harrastus myös pakokeino ahdistavasta maailmasta. Se ei kuitenkaan merkitse pysyvää tilaa, vaan pikemminkin se on voimien keräämistä taisteluun paremman maailman puolesta. Tässä kulttuuri on yhteiskunnallisen toiminnan ohella yksi tärkeimmistä keinoista välttyä tulemasta tunneköyhäksi ihmiseksi, jonka käyttövoimana on viha, joka viimeinen syös kantajansa.
Jos joku haluaa tälle varmistuksen, kuunnelkoon Pjotr Tsaikovskin Sinfonian nro 5:n (Pateettinen).
+++
1 kommentti julkaisuun “PAKOA PAREMMAN MAAILMAN PUOLESTA”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Kiitokset!
Kulttuuri, hyvä ruoka ja liikunta, mutta ei sovi unohtaa lepoa ja pysähtymistä hyvinä selviytymiskeinoina. Itsekin harrastan maalaamista. Onhan ympärillä oleva valheen ja sananvapauden eston tila vienyt meitä ”välitilaan”. Ranskalainen, edesmennyt taiteilija Balthus käytti siitä tilasta nimeä ”epämääräinen tila”. Eli tässä ajassakin on nähtävä uuden luominen ja parempi huominen.
Taulut näyttivät hyviltä, ilmavilta. Kiitos niistä!
On ollut jälleen monipuolisia, huipputekstejä kirjoittajilta!