Vieläkö vanha suola janottaisi?

Vain hyvin varomaton ja historiasta piittaamaton ryhtyisi veikkaamaan rahallisilla panoksilla Donald Trumpin ulkopoliittisia linjanvetoja vuosina 2025–2028. Naapuriseuran Sanomiin voi onneksi kirjoittaa pelkästään uskottavuutensa menettämisen hinnalla, joka jo valmiiksi on hyvin alhainen. Seuraavassa siis joitain pohdintoja ennen muuta siksi, että TP Stubbin ruumiinkieli oli niin kiehtovan vaivautunutta, kun hän otti julkisesti kantaa Yhdysvaltain presidentinvaalien tulokseen – turvallisesti presidentti Niinistön jälkeen.

Toinen motiivi pohtia on se, että Trump ilmoitti juuri nimittävänsä ulkoministeriksi (Secretary of State) aiemman kovan kilpailijansa Marco Rubion. Miksi ihmeessä, kyseli moni kokenutkin politiikan tarkkailija. Rubio on Kuubasta diktaattori Batistan aikana maastamuuttaneiden vanhempien lapsi, joka ei voinut vastustaa kiusausta esiintyä Fidel Castron hirmuvaltaa pakenemaan joutuneena – ja jäi tietenkin valheesta kiinni. Rubio on myöhemmin profiloitunut ns. Teekutsuliikkeen äärikonservatiivisena edustajana, joka vastustaa jokseenkin kaikkea, mitä normaalit ihmiset pitävät asiallisena ja hyvänä. Terävänä tai analyyttisenä en ole huomannut häntä kenenkään pitäneen.

Useimmat ovat kuitenkin ihmetelleet sitä, että Trump haluaa nimittää ulkoministerikseen miehen, joka haukkui häntä railakkaasti miesten taistellessa vuonna 2016 puolueensa presidenttiehdokkuudesta – ja jota Trump nälvi takaisin omalle tyylittömyydelle uskollisena. Kaikki näyttää nyt unohtuneen, kun Rubio nöyrtyi tukemaan Trumpia 2016 ja on sittemmin vannonut tälle uskollisuuttaan. Kauniisti ajatellen Trump siis palkitsee entisen pilkkaajansa, koska tämä on tehnyt parannuksen.

Voi olla niinkin, että Trump otti Rubion tehtävään, jossa tämä on lähellä, mutta ei koskaan liian itsenäinen. On nimittäin selvää, ettei Trumpin ulkoministeri voi koskaan olla illalla varma siitä, mitä ulkopoliittisia ulostuloja presidentti seuraavana päivänä – tai varhain aamulla – suorittaa. Rubio itse on tylsän takuuvarma sotaintoilija, joka mielellään näkisi Yhdysvaltain sotavoimat toimessa kaikkialla, missä ei jaeta hänen uuskonservatiivisia arvojaan ja totella kyselemättä. Hänen rakas presidenttinsä taas on varsinainen Mr. Oikukas, joka ei pidä siitä, että häntä yritetään sitoa johonkin johdonmukaiseen doktriiniin.

Rohkenen siis arvella, ettei Trump ole unohtanut Rubion vuoden 2016 puheita, vaan panee hänet hoitamaan ikäviä hommia kuten palestiinalaisten kansanmurhaa (josta Trump haluaa tietenkin syyttää Joe Bidenia, jos vaivautuu asiaa murehtimaan) tai taltuttamaan turkkilaisten intoilua BRICSin kanssa (jos se kuuluu ulkoministerin työkoriin, en ole varma). Olen varma, että kun puhutaan suurvaltasuhteista, niitä Trump aikoo edelleen hoitaa ihan omin voimin. Ei siksi, että hän ymmärtäisi niistä enempää kuin viimeksikään, vaan koska niissä tarjoutuu mahdollisuus hattusulkiin, jollaisia arkinen puurtaminen ei tarjoa.

* * *

Josta pääsemmekin kolumnin hämärään otsikkoon eli kysymykseen siitä, mahdammeko nähdä myös Trump II:n virnistelemässä omasta mielestään mielevästi niin Vladimir Putinin kuin Xi Jinpingin ja Kim Jong-unin kanssa. Asia ei ole lainkaan yhdentekevä, koska Bidenin hallinnon vimmainen sotapolitiikka on työntänyt koko maailman kovin lähelle ydintuhon reunaa. Perääntyminen tästä politiikasta voisi tuoda Trumpille ihan aitoakin arvostusta, ei pelkkää teeskentelyä.

Asiaa ei pidä ymmärtää väärin. Trump ei ole mieltynyt muihin suurvaltajohtajiin näiden charmin takia, vaan koska uskoo näyttäytyvänsä heidän seurassaan itse sekä maailmanhistorian taitavimpana diilientekijänä että sinä Yhdysvaltain presidenttinä, joka on välilöissä myös ”pahan akselin” edustajien kanssa. Trump ei välttämättä ymmärrä, että muut suurvaltajohtajat osaavat käyttäytyä normaalin diplomaattisen etiketin mukaisesti myös poliittisten ja sotilaallisten vastustajiensa seurassa. Tuskin hän ajattelee myöskään, että Putin osaa taitavasti kosketella Trumpin narsistisia nautinnonnappuloita. Jos niin on, ei tarvita mitään salaa kuvattuja videoita Trumpista moskovalaisessa hotellissa paikallisten ihailijattarien seurassa.

Trumpin vaalien alla toistuvasti heittämä väite, että hän voisi lopettaa sodan Ukrainassa 24 tunnissa pääsee ainakin testiin pian uuden kauden alkajaisiksi tammikuussa. Trump ei ole luvannut, minkä päivän tuntien aikana hän pasifistisen urakkansa toteuttaa, mutta varmaan hänkin tajuaa, että tuon lupauksen toteutumista monet odottavat ja toiset taas pelkäävät. (Ilmoitan heti, etten seuraavassa ryhdy spekuloimaan ajatuksella, että asekauppiaat ja demokraattipuolue salamurhaavat Trumpin, jos tämä yrittää lopettaa sodan Ukrainassa. Jätän tämän aiheen suosiolla muille.)

Kokeneet asiantuntijat ovat muistuttaneet, että vaikka Trump voi paaluttaa Yhdysvaltain uutta suhtautumista sotimiseen Ukrainassa puheen tasolla, konkreettisiin tekoihin on karikkoinen tie. Toimijoita on paljon, eivätkä sodasta hyötyneet tietenkään luovuta vapaaehtoisesti. Mitä tekee esimerkiksi presidentin toimikautta omavaltaisesti pidentänyt Volodymyr Zelenskyi, jonka kannatus äänestäjien keskuudessa ei liene kummoinenkaan? Siirtyykö hän pikavauhtia BlackRockin konsultiksi Nykkiin vai jääkö ex-presidenttinä selvittelemään ja järjestelemään maansa jälleenrakennusprojektia, jota presidentti Trump II ei ehkä suostu miltään osin maksamaan?

Trump on tottunut esittämään eurooppalaisille lakeijoilleen erikokoisia laskuja, joita yhdysvaltalaiset asefirmat kirjoittavat. Nyt on tulossa EU:lle yhteisvastuullisesti Ukrainan tulevaisuuden rahoitus, tosin ihan oman typeryyden seurauksena. EU:n Führerin Ursula von der Leyen menettää viimeisenkin uskottavuutensa, jos sodan jatkaminen onkin yhtäkkiä pelkästään eurooppalaisten taloudellinen ja sotilaallinen projekti. Saksassa Olof Scholz tietää häviävänsä seuraavat vaalit, loppui sota Ukrainassa tai ei. Toisin kuin militaristiset EU-kiihkoilijat ovat vuosikausia puhuneet, he ja ainakaan nettomaksajat heidän joukossaan eivät tarkoittaneet, että Eurooppa maksaisi laskun, kun Yhdysvallat purjehtii etuajassa pois asekauppiaiden ravintolasta.

Trump on liikemies, mutta hän tekee bisnestä kiinteistöillä, ei aseilla. Toki sota voi piristää myös kiinteistömarkkinoita, mutta kuvio voi olla Trumpin kärsimättömyydelle turhan monimutkainen. Siksi en usko hänen tavoittelevan Yhdysvaltain uppoamista yhä syvemmälle ei-voitokkaisiin sotiin, joista hyötyvät pääasiassa asekauppiaat ja heidän rahoittajansa. Poikkeuksen tekee varmaankin Israel, jonka tuhatvuotiseen rahoittamiseen myös Trump on ainakin sanojen tasolla sitoutunut – luonnollisestikin vastikkeena niille sadoille miljoonille, joita hän on saanut ultrarikkailta sionistisilta lahjoittajiltaan. Hiljaa mielessäni toivon, että Trump vetäisi nenästä Miriam Adelsonia ja tämän kaltaisia ja toteaisi, ettei hän nyt enää tarvitse heidän rahojaan, kun ei voi kolmatta kertaa yrittää presidentiksi (paitsi jos muutattaa vaalilait mieleisikseen).

* * *

Pidän todennäköisenä, että Trump ryhtyy hieromaan diiliä Putinin Venäjän kanssa. Ei hän voi vastustaa houkutusta päästä historiaan presidenttinä, joka lopetti Ukrainan sodan. Ainakin hän haluaa näyttää siltä, kuin kykenisi diilintekijänä siihen, mihin ei kukaan muu. Mitä hänellä on siinä menetettävänä? Sotaa kyllä pohjustettiin pontevasti hänenkin kaudellaan, mutta pääasiassa se on kuitenkin demokraattien Suuri Juoni, joka huipentui Joe Bidenin surkeaan epäonnistumiseen taistelukentällä. Merkittävä joukko republikaaneista haluaa käyttää Ukrainaan valuvat ase- ja lahjontarahat itse, eikä demokraateista tarvitse nyt piitata, kun puolueella on poliittinen värisuora ja Korkeimman oikeuden taattu tuki.

Kiina lienee monimutkaisempi juttu. Jokainen vastuullinen poliitikko Yhdysvalloissa ymmärtää, että juuri Kiina on se maa, joka kykenee haastamaan vanhan ja väsyneen imperialistisen USA:n. Kuuluuko Trump tähän ryhmään, sitä en uskalla arvailla. Mutta aivan varmasti hänen korviinsa kuiskitaan koko ajan, kuinka vaarallinen Kiina on Yhdysvaltain hegemoniselle asemalle. Kiinan provosoiminen sotilaalliseen yhteenottoon voi kuitenkin olla paitsi vaikeaa, myös omaan sääriluuhun napsahtava yritys. Yllyttäjiä tulee riittämään, mutta vahvasti epäilen Trumpin olevan haluton jonkun Taiwanin takia ottamasta riskejä. Jos Xi tarjoaa hyviä diilejä, niitähän Trump osaa hoitaa. 

Eli ei se vanha suola niinkään vaan Trumpin pyrkimysten pohjimmainen yksinkertaisuus voi tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain ulko- ja sotapolitiikassa on vuorossa hiukan rauhallisempi vaihe, jonka aikana liittolaiset ja lakeijat yrittävät epätoivoisesti pysytellä Trumpin oikkujen perässä menettämättä sen paremmin hermojaan kuin teeskentelykykyään. Trump tykkää kehuista. Jos muut eivät kehu tarpeeksi, hän kehuu itse itseään. Siihen ei valtiojohtajista taida kukaan muu pystyä.