Kadotettu maa

Synnyin rukiinleikkuun aikaan,

kultaisten kuhilaitten aikaan,                 

työn ja toivon Suomeen,

missä elämä levittäytyi syrjäisimpiinkin saloihin,

kirkkaitten erämaajärvien rannoille

 

Synnyin sotilaan tyttäreksi,

sotilaan,

joka kuljetti  kauhut rintamalta.

Kuolema tunki  ovista ja ikkunoista,

nyrkki jysähti pöytään,

raivo oli  valkoinen kauhu.

Pelko teki pesän pieniin sydämiin

kulki mukana nimeä vailla.

      

Synnyin uljaitten metsien Suomeen

tietämättöminä  tulevasta tuhostaan huijuivat puut  puhtaassa ilmassa

Synnyin korkeitten hankien ja kovien pakkasten Suomeen,

lumituiskujen Suomeen

luminietosten laineitten lauluun.

Puhdas lumi kimalteli timantteina auringon ja kuun valossa

potkukelkat suihkivat maaliskuun hankisilla

 

Synnyin marjanpoimijaksi,

tiskaritytöksi,

lattianlakaisijaksi,

kiltiksi tytöksi,

joka pakeni  metsän rauhaan,

isän sotaa, äidin äänettömyyttä.

 

Synnyin öljylamppujen kelmeään valoon,

köyhyyteen.

Kun elättäjän jalka katkesi puun alle, 

ainoa sika tai lehmä sairastui,

putosimme puutteeseen

kunnes kevätaurinko sulatti lahdensuun

järvi antoi kalaa ja toivon paremmasta.

 

Synnyin Suomeen, 

jossa ahneus ei syönyt  laatua

ei vienyt töitä ulkomaille

 synnyin maahan,

 josta olimme ylpeitä,

 joka kovalla työllä maksoi velkansa

 ei ottanut velkaa velan päälle

 

Synnyin sinivalkoiseen Suomeen

huippu-urheilijoiden maahan,

 joiden dopingia oli liikunta lapsesta lähtien     

          

Synnyin maahan,

 jota ei enää ole

Se on myyty kolmestakynmmenestä hopearahasta

Ahneus varmistaa saatavansa

haluaa  sitä lisää,

mitä ei tarvitse.

 

Synnyin rauhanrakentaja Suomeen

maahan, joka   ymmärsi  sen arvon,

Nyt sitä ei ole.

           

Sillä tulta lietsovat taas vihan palkeet.

Kuin rauhan aikaa  ollutkaan ei ois.

Ja verkko valheiden ja sumutuksen,

levinnyt  lailla taudin kurimuksen.

 

Lepattaen toivon liekki vielä elää,

se muistuttaa, kun vannottiin;

EI KOSKAAN ENÄÄ.

 

         

2 kommenttia julkaisuun “Kadotettu maa

Vastaa