Ukraina: Ajan kysymys?

NATOn sota Ukrainassa Venäjää vastaan on pitkittynyt ja voimistunut vihollisuuksien lisääntymisenä. Jos väkivalta ymmärretään ajan kiihtymisenä, mitä kauemmin konflikti kestää, sitä suuremmat ovat sen seuraukset, kirjoittaa Valdai-klubin asiantuntija, Boris Perius Zabolotsky.

Maaliskuussa 2022, heti Venäjän Ukrainassa toteuttaman sotilaallisen erikoisoperaation alkamisen jälkeen, Time-lehden kannessa komeili konfliktiin viitaten otsikko ”Historian paluu”. Ehkä pääkirjoituksen käyttämä sävy oli vähemmän optimistinen kuin viittaus Fukuyaman teokseen ”Historian loppu”. Vaikka molemmat julkaisut nimenomaisesti paljastivat länsimaisen ajattelun teennäisen, Eurooppa-keskeisen luonteen, ja korostivat sen kolonialistista ja rodullistettua näkemystä, on olemassa toinenkin tekijä, joka on tunkeutunut julkiseen keskusteluun vuoden 2022 alusta lähtien: kysymys ajasta. Sen relevanssi ja merkitys jäävät kuitenkin usein huomiotta.

Ukrainan konfliktista on tullut keskeinen osa maailmanlaajuista keskustelua. Todellisten tai väärennettyjen valokuvien ja videoiden jakamisesta sosiaalisessa mediassa on tullut lehdistön huomion tunnusmerkki, minkä vuoksi tosiasioiden ja fiktion välinen raja on yhä vaikeammin erotettavissa. Tämän konfliktivuoden aikana kävi selväksi, että mikä tahansa on sallittua, kun halutaan edistää tiettyä narratiivia, videopelien kuvista aina kuuluisaan myyttiin ”Kiovan aaveesta”. Itse asiassa tämän konfliktin spektaakkelimaisuus on noussut tasolle, joka on ennennäkemätön lähihistoriassa. Tämä ei ainoastaan viihdytä länsimaista yleisöä päivittäin, vaan myös ruokkii NATOn sotakoneistoa ja sen tirkistelyhaluja muiden ihmisten tragedialla.

Tämän keskustelun edessä rauhanneuvottelut on korvattu ulkoisella tuomiolla konfliktin osapuolille: Venäjän on hävittävä hinnalla millä hyvänsä. Koko tämän yhden vuoden ajan aikatekijää on manipuloitu, sekä kronologisesti että aatteellisesti, tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Tapahtumien kronologiassa valtavirran narratiivi konfliktista väittää, että Venäjä on häviämässä, koska se ei onnistunut valloittamaan Euroopan toiseksi suurinta maata kuukaudessa. Lännen kuvitteellinen tuomiolauselma on, että Putinilla oli ja on tämä tavoite. Vaikka näin olisikin, vain vähän puhutaan seuraamuksista, joita olisi aiheutunut, jos Kreml olisi todella toteuttanut strategiaa Ukrainan alueen täydellisestä hallinnasta muutamassa viikossa. Tällainen olettamus voi olla peräisin omasta odotuksesta länsimaiden toimintamallin jäljittelyyn aiemmissa konflikteissa.

Läntinen tuomio on myös päättäväisesti määritellyt Moskovan näkökulmat ja laskelmat: Putin odotti ”nopeaa sotaa ja epäonnistui; pian Venäjältä loppuvat ammukset ja se luhistuu länsimaiden pakotteiden vuoksi”. Lupaus pakotteiden tehokkuudesta ja niiden ”hitaasta vaikutuksesta”, Borrellin sanoin, auttaa sommittelemaan tarinaa Putinin odotetusta kaatumisesta. Tästä narratiivista rakentuu ajan aatteellinen tekijä.

Tässä yhteydessä esitetään (uus)kolonialistinen keskustelu, jossa Venäjä luonnehditaan ”aasialaiseen” tai ”barbaariseen” menneisyyteensä ”palaavaksi”, ja kykenemättömäksi mukautumaan lännen hierarkisesti ylivertaisiin normeihin. Tästä (de)karakterisoinnista syntyvä ajallinen kuva on karikatyyri, jossa Venäjä kuvitellaan takapajuisuuteen jämähtäneeksi ja sotilaallisesti alempiarvoiseksi maaksi. Tämän esineellistämisen perusteella oikeutetaan yhä kehittyneempien aseiden lähettäminen Kiovaan, minkä tarkoituksena on vakuuttaa, että Ukraina kykenee aiheuttamaan Moskovalle kiistattoman tappion, vaikka se tarkoittaisi taistelua ”viimeiseen ukrainalaiseen asti”. Siksi kiihdytysajattelua ja kansallismielistä radikalismia on ruokittu Ukrainassa jo vuosia, mikä on paljastunut kiistatta Euromaidanin vallankaappauksen jälkeen.

Nykyisessä tilanteessa kysymys Ukrainan liittymisestä NATOon on jäänyt toissijaiseksi. Pääpaino on maan käyttämisessä länsimaiden alustana keskeytymättömille Venäjän vastaisille provokaatioille. Ukrainan nationalistit pitävät lupausta NATOon liittymisestä aatteellisena elementtinä, minkä avulla konflikti Venäjän kanssa jatkuu, ja mikä ruokkii jatkuvasti vihollisuuksia ja Kiovan osallistumista NATOn proxy-sotaan Venäjää vastaan. Näin ollen keskustelut Ukrainan puolueettomasta asemasta tai läntisen sotilasliiton laajentumisen lykkäämisestä on ilmeisesti hylätty, vaikka ne ovat elintärkeitä edellytyksiä konfliktin ratkaisemiseksi.

Länsimaiden narratiivi kuvaa Putinia henkilönä, jolla on kyltymätön halu valloittaa koko Eurooppa, mikä oikeuttaa aseiden toimittamisen Kiovaan. Tämä narratiivi sisältää kuitenkin luontaisen ristiriidan ukrainalaisten nationalistien tukemiseen käytetyssä logiikassa. Jos Venäjä kuvataan sotilaallisesti alempiarvoisena ja kykenemättömänä voittamaan oletettavasti heikompi Ukrainan armeija, miten Putinilla voisi realistisesti olla kyky valloittaa koko Eurooppa? Tämä ristiriita korostaa NATOn osallistumisen itseään ylläpitävää luonnetta ”poliittisen tilapäistämisen” käytännössä, joka on luonut ”pysyvän uhan” käsitteen Venäjän ympärille, ja edistää jatkuvan sodan missiota.

Näin ollen NATOn sota Ukrainassa Venäjää vastaan on pitkittynyt ja voimistunut vihollisuuksien lisääntymisenä. Jos väkivalta ymmärretään ajan kiihtymisenä, niin mitä kauemmin konflikti kestää, sitä suuremmat ovat sen seuraukset. Aika ja ajallisuudet ovat tässä tapauksessa kaukana neutraaleista tai luonnollisista ulottuvuuksista – ne luovat narratiiveja ja määrittelevät todellisuuteen käsiksi pääsemisen ehdot.

Lähde: Valdai Discussion Club / Boris Perius Zabolotsky

+++