Salaiset paperit julki Yhdysvalloissa – NÄIN LÄNSI PETTI NATO-LUPAUKSENSA

Yhdysvaltain National Security Archive on julkaissut runsaasti uusia ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiakirjoja, jotka on poistettu salausluokituksesta. Ne osoittavat yksiselitteisesti Yhdysvaltojen ja muiden keskeisten Nato-maiden luvanneen vuonna 1990-luvun alussa Venäjälle, ettei Natoa laajenneta Saksan yhdistymisen jälkeen idemmäksi.

Naapuriseuran Sanomat julkaisee ensimmäisenä Suomessa yhdysvaltalaisen tutkivan journalistin Tim Snyderin laajan yhteenvedon uusista asiakirjoista hieman lyhennettynä.

Snyder on Yhdysvaltain ulkopolitiikan ja historian kolumnisti Antiwar.comissa ja The Libertarian Institutessa. Hän avustaa myös Responsible Statecraft- ja The American Conservative-julkaisuja.

Snyderin artikkeli

(https://libertarianinstitute.org/articles/was-no-nato-expansion-east-more-than-a-promise/) julkaistiin alunperin The Libertarian Institute sivustolla 17.7.2023.

Otsikko, ingressi ja väliotsikot ovat Naapuriseuran Sanomien toimituksen.

Uudet Yhdysvaltain ulkopolitiikan asiakirjat:

Länsi lupasi Venäjälle, ettei Nato laajene itään

Naton huippukokous Bukarestissa vuonna 2008 lupasi Ukrainalle ja Georgialle mahdollisen Nato-jäsenyyden toteamalla, että ”NATO pitää tervetulleena Ukrainan ja Georgian euroatlanttista tavoitetta Nato-jäsenyydestä. Olemme tänään yhtä mieltä siitä, että näistä maista tulee Naton jäseniä”.

Venäjän presidentti Vladimir Putin ”raivostui”, ja professori John Mearsheimerin lainaaman venäläisen toimittajan mukaan varoitti, että ”jos Ukraina liittyy Natoon, se tekee sen ilman Krimiä ja itäisiä alueita”. ”Ukraina yksinkertaisesti hajoaa.”

Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin Putin lähetti viestin Ukrainan presidentille Volodymyr Zelenskylle: ”Sano minulle, ettette liity Natoon, en hyökkää.”

Putinia syytetään lännessä jatkuvasti vaarallisesta melodraamasta ja historiallisesta revisionismista, kun hän viittaa Naton rikkomaan lupaukseen, ettei se laajentuisi itään, jos Neuvostoliitto sallisi yhdistyneen Saksan liittymisen Natoon.

Vuonna 2007 Putin kysyi, ”mitä tapahtui länsimaisten kumppaniemme vakuutuksille Varsovan liiton purkamisen jälkeen? Missä ne julistukset ovat nykyään? Kukaan ei edes muista niitä.”

Vuotta myöhemmin entinen Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov valitti, että Yhdysvallat ”lupasi, ettei Nato laajene Saksan rajojen ulkopuolelle kylmän sodan jälkeen, mutta nyt puolet Keski- ja Itä-Euroopasta on jäseniä, joten mitä heidän lupauksilleen tapahtui? Tämä osoittaa, ettei heihin voi luottaa.”

Yhdysvaltain silloinen ulkoministeri James Baker on väittänyt, että keskustelu Naton laajentumisesta koski vain Itä-Saksaa, ei Itä-Eurooppaa: ”Koskaan ei keskusteltu mistään muusta kuin DDR:stä (Itä-Saksa].” Vuonna 2014 julkaistu Nato-raportti väitti sekin, ”ettei tällaista lupausta tehty, eikä todisteita Venäjän väitteiden tueksi ole koskaan esitetty.”

Baker ei puhunut totta

Mutta nyt myöhemmin julkistetut Yhdysvaltain National Security Archiven asiakirjat paljastavat, että NATO valehteli ja että Baker, ei Putin, harjoitti historiallista revisionismia. (https://nsarchive.gwu.edu/briefing-book/russia-programs/2017-12-12/nato-expansion-what-gorbachev-heard-western-leaders-early)

Valitettuaan, ettei kukaan muista lännen vakuutuksia, Putin muistutti Naton silloisen pääsihteerin Manfred Wörnerin puheesta Brysselissä 17. päivänä toukokuuta 1990.

”Se, että olemme valmiita olemaan sijoittamatta Naton armeijaa Saksan alueen ulkopuolelle, antaa Neuvostoliitolle vankan turvallisuustakuun.”

”Missä ne takuut ovat”, kysyi Putin.

Putin lainasi Wörneriä oikein, mutta Putin olisi voinut lisätä – kuten tiedämme äskettäin julkistetuista asiakirjoista – että Wörner myös ”korosti, että Naton neuvosto ja hän ovat Naton laajentumista vastaan ja että 13 Naton jäsenmaata 16:sta tukee tätä kantaa”.

Naton pääsihteeri vakuutti myös venäläisille 1. päivänä heinäkuuta 1991, että tulevassa tapaamisessa Puolan Lech Walesan ja Romanian Ion Iliescun kanssa ”hän aikoo vastustaa Puolan ja Romanian liittymistä Natoon, ja aiemmin tämä oli ilmoitettu Unkarille ja Tšekkoslovakialle”. (Asiakirja 30)

Bakerin kysymys Gorbatšoville

Ja Baker, joka on kiistänyt antaneensa tällaisen lupauksen, tunnetusti tarjosi Gorbatšoville  9. päivänä helmikuuta 1990 valintamahdollisuutta:

”Haluan esittää sinulle kysymyksen, eikä sinun tarvitse vastata siihen juuri nyt. Jos oletamme (Saksan) yhdistymisen tapahtuvan, mitä pidätte parempana: yhdistynyttä Saksaa Naton ulkopuolella, täysin itsenäisenä ja ilman amerikkalaisia joukkoja; vai yhdistynyttä Saksaa, joka säilyttää Nato-yhteytensä, mutta takeilla, ettei Naton toimivaltaa tai joukkoja ole nykyisen rajan itäpuolella?”

Baker on vähätellyt lausuntoaan ja luokitellut sen vain hypoteettiseksi kysymykseksi. Mutta Bakerin seuraava lausunto, joka ei aiemmin sisällytetty (julkistettuun) lainaukseen, mutta joka on nyt palautettu käsikirjoitukseen asiakirjojen mukaisesti, osoittaa tämän väitteen vääräksi.

Gorbatšovin vastattua kysymykseen, että ”on sanomattakin selvää, että NATO-alueen laajentaminen ei ole hyväksyttävää”, Baker toteaa kategorisesti: ”Olemme samaa mieltä.” (Asiakirja 6)

Baker unohti omat puheensa

On olemassa useita muitakin salausluokituksesta vapautettuja lausuntoja, jotka nyt vahvistavat todisteita Bakerin väitettä vastaan. Tärkein niistä on Bakerin oma tulkinta hänen tuolloin Gorbatšoville esittämästään kysymyksestä.

Lehdistötilaisuudessa välittömästi tämän kaikkein tärkeimmän Gorbatšovin tapaamisen jälkeen Baker ilmoitti, ettei Naton ”toimivaltaa siirretä itään”. Hän lisäsi ”ilmaisseensa” Gorbatšoville, ettei ”Naton joukkoja pitäisi ulottaa itäänpäin”.

Ja kun Baker tapasi Gorbatšovin, Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden apulaisneuvonantaja Robert Gates esitti saman kysymyksen KGB:n johtajalle Vladimir Krjutškoville selvästi ei-hypoteettisesti. Hän kysyi Krjutškovilta, mitä tämä ajatteli ”ehdotuksesta, jonka mukaan yhdistynyt Saksa on Natossa, mutta Naton joukot eivät liiku enää nykyisistä asemistaan kauemmas itään?” Gates vielä lisäsi: ”Se näyttää meistä olevan järkevä ehdotus.” (Asiakirja 7)

Samana kiireisenä päivänä Baker esitti saman kysymyksen Neuvostoliiton ulkoministerille Eduard Shevardnadzelle. Baker kysyi, ”voiko lopputulos olla sen takaaminen, ettei Saksan itäosissa ole Naton joukkoja. Itse asiassa se voisi olla ehdoton kielto.”

Mitä Baker tarkoitti tarjouksellaan?

Kirjassaan ”Ei tuumakaan” (Not One Inch, 2021) kylmään sotaan erikoistunut historioitsija Mary Elise Sarotte raportoi, että omissa muistiinpanoissaan Baker kirjoitti: ”Lopputulos: yhdistynyt Saksa. Ankkuroitu muuttuneeseen (poliittiseen) Natoon, jonka toimivalta ja joukot eivät siirry itään!”

Heidän keskustelustaan nyt julkistetun Yhdysvaltain ulkoministeriön muistion mukaan Baker oli jo tässä keskustelussa vakuuttanut Shevardnadzelle, että ”pitäisi tietysti olla raudanlujat takeet siitä, etteivät Naton toimivalta tai joukot siirry idemmäksi.” (Asiakirja 4)

Ja keskustelusta tehdyn Yhdysvaltain ulkoministeriön salaisuusluokituksesta vapautetun muistion mukaan Baker kertoi vielä samana päivänä Gorbatšoville ja Shevardnadzelle, eikä enää kysymyksen muodossa, että ”jos säilytämme läsnäolomme Natoon kuuluvassa Saksassa, Naton toimivalta Naton joukoille ei laajene tuumaakaan itään.” (Asiakirja 5)

Vaikka nämä ovat ulkoministeri Bakerin tärkeimmät lupaukset, kyse ei ole hänen ainoista lupauksistaan. Baker kertoi 18. päivänä toukokuuta 1990 Gorbatšoville Moskovassa pidetyssä kokouksessa, etttä ”halusin korostaa, ettei politiikkamme pyri erottamaan Itä-Eurooppaa Neuvostoliitosta.” (Asiakirja 18)

Ja vielä kerran, 12. päivänä helmikuuta 1990, Baker lupasi saman. Ottawassa Open Skies -konferenssissa Shevardnadzelle tehtyjen muistiinpanojen mukaan Baker kertoi Gorbatšoville, että ”jos Yhdistynyt Saksa pysyy Natossa, meidän tulee huolehtia siitä, ettei sen toimivalta laajene itään”. (Asiakirja 10)

Yhdysvaltain ulkoministeriö vahvisti ja hyväksyi Bakerin Gorbatšoville ja Shevardnadzelle antamat vakuutukset ja informoi maan suurlähetystöjä 13. helmikuuta 1990, että ”ulkoministeri teki selväksi, että… tuemme yhtenäistä Saksaa Natossa, mutta olimme valmiita takaamaan, ettei Naton sotilaallinen läsnäolo laajene kauemmas itään.”

Baker ei ollut ainoa virkamies, joka antoi nämä lupaukset Venäjälle. Kuten olemme nähneet, vakuutuksia tuli Naton korkeimmalta tasolta ja Robert Gatesilta, joka, toisin kuin Baker ja NATO, ei koskaan perunut lupauksiaan. Heinäkuussa 2000 Gates kritisoi ”Naton laajentumisen jatkamista itään [1990-luvulla], kun Gorbatšov ja muut oli saatu uskomaan, ettei niin tapahtuisi”.

Keskeiset Nato-maat hyväksyivät linjauksen

Ja useiden muiden valtioiden johtajat antoivat samat lupaukset. Heinäkuun 15. päivänä 1996 Jevgeni Primakov, joka nyt oli Venäjän ulkoministeri ja oli ”tarkastellut arkistojemme aineistoa vuosilta 1990 ja 1991”, julisti Sarotten mukaan, että ”oli selvää… että Baker, Kohl sekä brittiläiset ja ranskalaiset johtajat John Major ja François Mitterrand ”olivat kaikki kertoneet Gorbatšoville, ettei yksikään Varsovan liiton jättänyt valtio liittyisi Natoon eikä Nato siirtyisi tuumaakaan lähemmäksi Venäjää”.

On tärkeää, että saksalaiset viranomaiset antoivat samat lupaukset. Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Kohl tapasi Gorbatšovin päivää Bakerin jälkeen helmikuun 10. päivänä. Hän vakuutti Gorbatšoville, ettei ”Nato luonnollisestikaan voisi laajentaa aluettaan DDR:n nykyiselle alueelle [Itä-Saksa]”. Vielä selkeämmin hän sanoi Gorbatšoville: ”Uskomme, että Naton ei pitäisi laajentaa toiminta-aluettaan.” (Asiakirja 9)

Samaan aikaan Länsi-Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher sanoi painokkaasti Shevardnadzelle: ”Meille on selvää: Nato ei laajene itään.”

Genscher oli yksi lupauksen selkeimmistä esittäjistä. Tärkeässä puheessa Tutzingissa 31. tammikuuta 1990 Genscher julisti, että ”tapahtuipa mitä tahansa Varsovan sopimukselle, Naton alueen laajentumista itään, toisin sanoen lähemmäksi Neuvostoliiton rajoja, ei tapahdu”.

Tehdessään jälleen selväksi, että lupaus koskee Itä-Eurooppaa eikä vain Itä-Saksaa, Genscher sanoi Britannian ja Italian johtajille, että ”meille on erityisen tärkeää tehdä selväksi, ettei Nato aio laajentaa aluettaan itään päin. Tällainen julistus ei saa koskea vain Saksan demokraattista tasavaltaa DDR:ää, vaan sen on oltava luonteeltaan yleinen.”

Genscher käytti samaa selventävää ”yleinen” sanamuotoa helmikuun 10. päivän tapaamisessa, kun hän selitti Shevardnadzelle: ”Meille se on vankka periaate: Natoa ei laajenneta itään…Lisäksi mitä tulee Naton laajentamatta jättämiseen, se pätee yleisesti.”

Bakerin kanssa pidetyssä lehdistötilaisuudessa 2. päivänä helmikuuta Genscher selvensi tarkasti, että hän ja Baker ”olivat täysin samaa mieltä siitä, ettei Naton puolustus- ja turvallisuusaluetta ole tarkoitus laajentaa itään päin. Tämä ei päde vain DDR:n osalta, vaan se pätee kaikkiin muihin itäisiin maihin… Voimme tehdä aivan selväksi, että mitä tahansa Varsovan liiton sisällä tapahtuukin, meidän puolellamme ei ole aikomusta laajentaa puolustusaluettamme – Naton aluetta – itään päin.”

Sitten Genscher lisäsi, käyttäen jälleen ”yleistä” sanamuotoa: ”Olimme yhtä mieltä siitä, että aikomusta ei ole laajentaa Naton puolustusaluetta itään. Se ei päde vain DDR:n alueeseen, vaan pikemminkin yleisesti.”

Se, mikä tässä julkisessa lausunnossa on niin tärkeää, ei ole vain selkeys siitä, että se koskee ”yleisesti” Itä-Eurooppaa eikä vain erityisesti Itä-Saksaa, vaan se, kuten UCLA:n valtiotieteen professori Mark Trachtenberg on huomauttanut, että ”Genscher teki selväksi, että hän puhui sekä itsensä että Bakerin puolesta. Tätä korosti se, että Baker seisoi Genscherin puhuessa hänen vieressään”.

Ja kun Genscher puhui, hän puhui Yhdysvaltojen lisäksi myös Britannian puolesta.

Britannia johto: Naton itälaajennusta ei tapahdu

Genscher kertoi Britannian ulkoministeri Douglas Hurdille 6. päivänä helmikuuta 1990 pidetyssä kokouksessa, että ”kun hän puhui siitä, ettei halunnut laajentaa Natoa, mikä koski muita valtioita kuin DDR:ää. Venäläisillä täytyy olla takeita siitä, että jos esimerkiksi Puolan hallitus jonakin päivänä eroaa Varsovan liitosta, he eivät seuraavana päivänä liittyisi Natoon.” (Asiakirja 2)

Sarotte kertoo, että ”Hurd ilmoitti olevansa samaa mieltä ja sanoi, että aiheesta tulisi keskustella mahdollisimman pian liittokunnan sisällä.”

Britannia lupasi samaa. Britannian Venäjän suurlähettiläs Rodric Braithwaite kirjasi 5. maaliskuuta 1991 päiväkirjaansa, että kun Venäjän puolustusministeri Dmitri Yazov oli ilmaissut olevansa ”huolestunut tšekkien, puolalaisten ja unkarilaisten liittymisestä Natoon”, Britannian pääministeri John Major ”vakuutti hänelle, ettei mitään sellaista tapahdu”. (Asiakirja 28)

Kun Jazov nimenomaan kysyi Majorilta ”Naton suunnitelmista alueella”, Britannian pääministeri kertoi hänelle, ettei ”hän itse ennakoinut olosuhteita nyt tai tulevaisuudessa, joissa Itä-Euroopan maista tulisi Naton jäseniä”. (Asiakirja 28)

Britannian ulkoministeri Douglas Hurd ilmoitti 26. maaliskuuta 1991 Neuvostoliiton ulkoministerille Aleksandr Bessmertnyille, ”ettei Natossa ole suunnitelmia liittää Itä- ja Keski-Euroopan maita Natoon muodossa tai toisessa. (Asiakirja 28)

Vuoden 2016 heinäkuussa kirjoittamassaan artikkelissa Braithwaite mainitsi USA:n ulkoministeri James Bakerin todenneen 9. helmikuuta 1990: ”Katsomme, että 2+4-mekanismin puitteissa käytävien neuvottelujen ja keskustelujen pitää antaa takeet siitä, ettei Saksan yhdistyminen johda Naton sotilaallisen organisaation laajentumiseen itään.”

”Suullisia lupauksia annettiin, mutta ei kirjallisia”

Yksiselitteistä kirjausta Bakerin antamasta lupauksesta on horjutettu väitteellä, että se oli vain suullinen lupaus, ei kirjallinen. Ja koska suulliset lupaukset eivät ole sitovia, Bakerin lupauskaan ei ollut sitova.

Yhdysvaltain ulkoministeriö vuonna 1996 teettämässä selvityksessä tutkijat John Herbst ja John Kornblum tekivät johtopäätöksen, ettei annetuilla suullisilla vakuuksilla ollut lainvoimaa.

Heidänkään selvityksensä ei kiistänyt, etteikö suullisia takeita olisi annettu. Eikä yksikään venäläinen virkamies ole koskaan väittänyt, että annetut takeet olisi kirjattu asiakirjoihin. Itse asiassa venäläiset ovat katuneet sitä, ettei näin tehty.

Kun Putin Ukrainan sotaa edeltävinä päivinä esitti Yhdysvalloille ja Natolle turvallisuusehdotuksia, mukaan lukien vaatimuksen, ettei Naton sallita laajentua Ukrainaan, hän täsmensi, että tällä kertaa takeiden on oltava ”oikeudellisesti sitovia” eikä ”suullisia vakuutuksia, sanoja ja lupauksia”.

Kirjoituksessaan ”Deal or No Deal? The End of the Cold War and the U.S. Offer to Limit Nato Expansion”, tutkija Joshua R. Itzkowitz Shifrinson arvioi, että suulliset sopimukset voivat olla oikeudellisesti sitovia ja että ”analyytikot ovat jo pitkään ymmärtäneet, että valtiot eivät tarvitse muodollisia sopimuksia, joille tulevaisuuden odotukset perustuvat”.

Esseessään ”Uutta valoa vanhaan ongelmaan” Trachtenberg lisää, että ”oikeustieteilijät eivät pääsääntöisesti katso, että vain kirjalliset, allekirjoitetut sopimukset ovat kansainvälisen oikeuden mukaan sitovia”.

Kuten Chicagan yliopiston valtiotieteen professori Charles Lipson huomautti vuonna 1991, ”käytännössä kaikkia kansainvälisiä sitoumuksia, olivatpa ne suullisia tai kirjallisia”, käsitellään kansainvälisen oikeuden kirjallisuudessa ”sitovina kansainvälisinä sitoumuksina”.

Trachtenberg lainaa kansainvälisten oikeusistuinten päätöksiä, jotka vahvistivat, että suulliset sopimukset voivat olla kansainvälisen oikeuden mukaan sitovia.

Suulliset sopimukset ovat diplomatian perusta

Shifrinson katsoo, että epäviralliset sopimukset ovat tärkeitä politiikalle ja diplomatialle. Trachtenberg on samaa mieltä sanoessaan, että korkeat virkamiehet ”eivät ole vapaita hylkäämään antamiaan suullisia vakuutuksia väittämällä, että ne eivät ole oikeudellisesti sitovia, koska sopimusta ei ole allekirjoitettu”.

Shifrinson toteaa, että suulliset sopimukset olivat historiallisesti ja merkitykseltään  erityisen tärkeitä Yhdysvaltojen ja Venäjän välisessä diplomatiassa kylmän sodan aikana. Esimerkkeinä hän mainitsee Kuuban ohjuskriisin ratkaisun epävirallisilla suullisilla sopimuksilla ja ”kylmän sodan järjestys syntyi hiljaisista Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton aloitteista 1950- ja 1960-luvuilla, ja ne auttoivat molempia osapuolia löytämään tapoja elää rinnakkain.”

Trachtenberg huomauttaa, että tärkeä vakuutus lännen pääsystä Berliiniin Neuvostoliiton vyöhykkeen kautta ei koskaan ollut muuta kuin suullinen sopimus. Suullisia sopimuksia Yhdysvaltain ja Venäjän välillä ”kylmän sodan aikana oli runsaasti”, Shifrinson sanoo.

1990-luvun alussa annettuihin suullisiin lupauksiin luottaminen ei ollut uutta eikä naiivia.

On jopa mahdollista, että se, mitä Venäjälle tarjottiin vuosina 1990 ja 1991, oli enemmän kuin lupaus. Se saattoi olla sopimus.

Voidaan väittää, että sopimuksen kynnys saavutettiin ja että Gorbatšov antoi yhdistyneen Saksan pysyä Natossa sillä ehdolla, että länsi kunnioittaa lupaustaan, ettei Nato laajene itään. Jos me annamme yhdistyneen Saksan olla Natossa, te ette laajenna Natoa itään; me annoimme yhdistyneen Saksan jäädä Natoon; siksi te ette laajenna Natoa itään.

Gorbatšov varmasti ymmärsi Bakerin lupaukset tällä tavalla, sillä hän sanoo suostuneensa vain siihen, että yhdistynyt Saksa on osa Natoa vastineeksi ”raudanlujasta” takuusta, ettei Nato laajene kauemmaksi itään.

Vasta näiden Bakerin kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen Gorbatšov hyväksyi Saksan yhdistymisen ja sen pääsyn Natoon. ”Ei tuumaakaan” lupaus oli edellytys sille, että Gorbatšov suostui yhdistyneen Saksaan pääsyn Natoon.

Muistelmissaan Gorbatšov kutsui helmikuun 9. päivän keskusteluaan Bakerin kanssa hetkeksi, joka ”avasi tien kompromissille”. Gorbatšov ymmärsi lupauksen  mahdollistaneen sopimuksen kynnyksen saavuttamisen. Ja juuri näin Baker muotoili kuuluisan helmikuun 9. päivän kysymyksensä Gorbatsoville ehdottaen ”yhdistettyä Saksaa, joka säilyttää yhteytensä Natoon, mutta sillä takuulla, etteivät Naton toimivalta tai joukot ylitä nykyistä itärajaa”.

Ja juuri samalla tavalla Baker kertoi lupauksesta 9. päivänä helmikuuta pidetyn lehdistötilaisuuden osanottajille. Hän sanoi toimittajille:

”Se mitä sanon on, että näissä olosuhteissa Saksan jäsenyys Natossa jatkuu… Nyt on selvä, ainakin Yhdysvaltojen mielestä – Yhdysvaltojen asemassa – ettei se todennäköisesti tapahdu ilman jonkinlaisia turvallisuustakeita, jotka koskevat Naton joukkojen tai Naton toimivallan siirtymistä itään.”

Niinpä Baker näyttää muotoilleen lupauksen ja Gorbatšov näyttää ymmärtäneen lupauksen saavutetuksi sopimukseksi. Jos näin on, niin se mitä länsi tarjosi Venäjälle, vaikkakin suullisesti eikä koskaan kirjallisesti, saattoi olla enemmän kuin lupaus. Se saattoi olla sitova sopimus.

Länsi on se, joka harjoittaa historiallista revisionismia, ei Venäjä. Tämä ei oikeuta Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mutta julkistettujen asiakirjojen antama selvennys voi auttaa paitsi ymmärtämään Ukrainan sodan alkamista, myös osan siitä, mikä voi edistää diplomaattista ratkaisua Ukrainan sodan lopettamiseksi.

+++