Tasavallan presidentti Sauli Niinistön New York Timesille antama haastattelu aloittaa kampanjan, jonka tavoite lienee hänen jälkimaineensa luominen rauhan presidenttinä, suurmiehenä.
Kampanja saattoi alkaa vähän myöhään, ja ehkäpä Niinistön tähänastinen toiminta ja puheet haittaavat sen onnistumista. Matka kasakkavitseistä ja ”aseet hyvässä rasvassa” -lausunnoista on liian pitkä.
Niinistön jälkimaine tulee rakentumaan poliitikkona, joka juoni Suomen sotilasliitto Naton jäseneksi. Keskeisiä etappeja tällä polulla oli oveluus, jolla hän ohitti eduskunnan ja siis avoimen demokratian, kun sai aikaan Suomen ja Naton välisen isäntämaasopimuksen.
Päätös tuon asiakirjan allekirjoittamisesta tehtiin eduskunnan kesäloman aikana heinäkuussa 2014 presidentin johtamassa ministerivaliokunnan kokouksessa UTVA:ssa. Varmuuden vuoksi monimutkaisen sopimuksen varsinainen suomennos saatiin aikaiseksi vasta syyskuussa 2014 tapahtuneen allekirjoittamisen jälkeen.
Siitä varsinaiseen jäsenyyteen johtanut prosessi osoitti sekin juonikkuutta, jonka käänteet historioitsija Juhani Suomi on uudistetussa ”Suomen tasavallan presidentit” -teoksessaan suurelta osin paljastanut.
Moukarin ja alasimen väliin
New York Timesin haastattelu herättää kysymyksiä. Olisiko Niinistö Mäntyniemen öiden hiljaisuudessa vihdoin tullut ajatelleeksi työnsä seurauksia?
Nato-jäsenyys ja hankkiutuminen Yhdysvaltain sotilaalliseksi liittolaiseksi merkitsee sitä, että Suomi on asetettu moukarin ja alasimen väliin. Jos Ukrainan sota laajenee USA/Naton ja Venäjän väliseksi sodaksi, Suomi on ohjuksien maalialue. Se tarkoittaisi täystuhoa, jonka torjumiseksi hyvin rasvatut aseet eivät riitä.
Niinistö lausuu, että Venäjän kanssa on voitava pitää yllä suhteita, mutta jättää kertomatta, miten se on mahdollista sen jälkeen, kun nuo suhteet on hänen itsensä johtamalla poliikalla romutettu.
Hyvin erikoiselta kuulostaa tätä taustaa vasten presidentin sanoma, että ”luottamusta on oltava, jotta varmistetaan, ettei seuraava sota ole heti oven takana odottamnassa”.
Luottamusta mihin, keiden välillä?
Niinistö itse tulee vastanneeksi tähän: ”Euroopalla on suuri intressi varmistaa, ettei Venäjä palaa sotapolulle, kun Ukrainaan on saatu rauha.”
Se siitä, rauhan miehestä, joka tulee sanoneeksi, että Venäjä on lyötävä polvilleen.
Miten suhteita siis on pidettävä yllä? ”En tarkoita mitään suurta ystävyyttä, mutta meillä on oltava kyky suvaita, jopa ymmärtää toisiamme hieman”, Niinistö sanoi New York Timesille.
Näin presidentti vahvisti, mitä tarkoittaa. ”Suvaitseminen” on ylemmyyttä, sietämistä, ei tasa-arvoisuutta, ystävyydestä puhumattakaan. Niinistö siis katsoo, että sotaliittoutunut Suomi voisi jatkossa suvaita eli jotenkin sallia nujerretun Venäjän olemassaolon.
Rauhan presidentti on puhunut.
+++
13 kommenttia julkaisuun “SAULI NIINISTÖ, RAUHAN PRESIDENTTI”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Niinistön puheista voisi päätellä, että Suomea taas ollaan kauppaamassa USA/Nato:lle. Kuinka suurta palaa – aika tulee näyttämään. Bidenillä ja Niinistöllä on tuli persauksissa. On kiire saada äkkiä ja paljon!
Kiitokset Maunolle ja kommentoijille!
Yliopistolta tuntuu löytyvät tohtorinhattu kenelle tahansa pellepoliitikolle. Opiskelut ja väittelyt lienevät myös pelleilyä. Rehellisempää olisi jos nuo poliitikkotohtorit pitäisivät promootioissa yms. pellenhattua.
Hyvä tiivistelmä!
Ei Niinistöön voi luottaa. Hän juonittelee ja kaikesta päätellen on aina inhonnut Venäjää ja venäläisiä. Periaatteessa hänen käytöstään voisi puolustella sillä, että käsityksensä Ukrainan kriisistä, sen taustoista ja kaikesta Venäjään liittyvästä on ollut niin umpiväärä (valtamedian lukemisen tasolla), että on siksi harjoittanut epäoikeudenmukaista ja Suomelle vahingollista politiikkaa. Varmaan se on mahdollista vai onko joku nähnyt viime vuosina näistä asioista totuutta puhuvaa ns. asiantuntijaa (oletan, että presidentti saa tietoja tai ”tietoja” heiltäkin). Käyttäytymisensä perusteella arvioiden Niinistö on pihalla kuin lumiukko, mutta pidän silti todennäköisempänä sitä, että hän tietää totuudesta, mutta toimii omien intohimojensa (mm. russofobian) ajamana vastoin totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Perimmäisiä motiivejaan ei tiedä kuin Niinistö itse jos hänkään.
”Luottamusta mihin, keiden välillä?”
Luottamuksen Suomeen on valtiojohtomme tasavallan presidentin ohjaamana pyyhkäissyt historiaan. Sen takaisin saamiseksi ei riitä yhden sukupolven toimet eivätkä vakuuttelut. Venäjän luottamus Natoon, Euroopan unioniin, Yhdysvaltoihin ja koko jälkimmäisen dominoimaan ns. yhtyneeseen länteen on rapissut samalla tavalla sen prosessin aikana, joka puolitoista vuotta sitten johti puuttumiseen itäisessä Ukrainassa voimistuneisiin väkivaltaisuuksiin irtautuneiden uusien tasavaltojen venäläisen ja venäjänkielisen väestön suojelemiseksi.
Sotilaallista operaatiota ei olisi todennäköisesti tapahtunutkaan, mikäli mainitut lännen valtiot ja organisaatiot eivät olisi suhtautuneet ylimielisesti Venäjän esittämään huoleen ja neuvottelutarjoukseen maan ns. eksistentiaalisen uhkakuvan (mm. Naton laajeneminen vielä Ukrainaankin) torjumiseksi.
Kun viimeinenkin ukrainalaissotilas on päässy sankarihaudan lepoon, alkaa desimoituneen Ukrainan työläs ja kallis jälleenrakennus—meidänkin piikkiimme—mutta vielä työläämpi on sijaissotaa ukrainalaisilla käyneen yhtyneen lännen luotettavuuden uudelleen luominen.
Meidänkin siinä mukana. Ja Nato, jonka huomaan presidenttimmekin on koko poliittisen elämänsä ajan halunnut meidät liittää. saattaa tuossa tuoksinassa paljastua hataraksi ja huojuvaksi korttitaloksi, jonka olemassaololle ei ehkä enää kyetä keksimään tekosyitä
Hyviä kirjoituksia kaikilta. Nykyään, kun satun näkemään Niinistön kuvan, kuten tämän artikkelin alussa, näen punaista ja alkaa ..tuttamaan ankarasti, että siinä meidän petturi nyt elvistelee tohtorihattu päässä. Täytyy ankarasti ihmetellä poliitikkoja, jotka eivät näe omaa nokkaansa pidemmälle tulevaisuuteen. Jos tuntuu, että mitä tässä pitäisi nyt tehdä, niin täytyy pohtia sitä, että mitä Kekkonen olisi tehnyt. Jotenkin en oikein usko, että hän olisi ensimmäisenä mennyt ja liittänyt Suomen Natoon. Luulen, että Kekkonen olisi matkustanut Moskovaan ja kertonut Putinille, että Suomi on ja pysyy täysin puolueettomana ja venäläisten ystävinä. Mutta mitä teki Sauli Niinistö, matkusti Washingtoniin, pyyhki nöyrästi kenkänsä mennessään ” harmaaseen taloon ” ja kertoi nöyrästi olevansa amerikkalaisten ystävä ja ennenkaikkea palvelija. Nyt kansa köyhtyy ja velkaantuu. Aika kuluu, mutta totuus ei pala tulessakaan. Historia paljastaa hitaasti, mutta varmasti syylliset tähän sodan konfliktiin. Myös Sauli Niinistön.
En seurannut Suomen tapahtumia 2014. Täytyy ihmetellä kuinka poliitikot antoivat tuoda isäntämaasopimuksen kotiovelleen. Oliko Juhani Suomi ainoa, joka ymmärryksellä seurasi kehitystä?
Suomi on kävellyt vihellellen karhunloukkuun jonka luukku on pamahtanut kiinni. Omin avuin ei enää ulos pääse. Yht’äkkiä havahdutaan huomaamaan, että ehkä sittenkin olisi pitänyt harkita ensin, nyt se vaan on myöhäistä. Media pauhaa edelleen Ukrainan voittoa ja Venäjän tappiota vaikka jo NATO:n omat miehet alkavat jossitella. Suomi on sotapsykoosissa kuten silloin kun Mannerheim totesi Paasikivelle, että hän on pitkään miettinyt miten irrottautua muttei ole löytänyt tietä ulos koska harhaan johdettu kansa ei olisi ymmärtänyt. Ja Paasikivi sanoi Yhdysvaltain edustajalle, ettei hänen aikansa ole vielä, häntä pidetään liiaksi Venäjämielisenä. Kymmenet tuhannet nuoret miehet uhrattiin ennenkuin ulos päästiin. Ja sitten oli pakko luoda legendoja hidastelun perustelemiseksi.
Kaikella surkeudella on alulle panijansa ja he löytyvät 90-luvulta. Samaa Venäjän väheksyntää löytyy Ahtisaaren poppoon keskustelukirjoista ja olihan se eräs Helsingin Yliopiston professori joka kirjassaan kertoi kuinka päivällisillä Turussa Pietarin edustaja hra Putin ei erottunut seinätapetista, niin vähäinen mies. Kokoomusjohdolta ei oikein muuta voinut odottaakaan kuin mitä Niinistö on toimittanut. Ja koulukiusaajana uransa pohjustanut turboturpa Stubb jatkaa Niinistön valitsemalla tiellä jos vain sallitaan. Terävät kyynärpäät ja lipevä kieli on vaatimuksena kokoomusjohtoon pääsylle. Koska vihreät ja persut ovat omanlaisiaan ääriliikkeitä heiltä ei mitään voi odottaakaan. Keskustan ja demareiden olisi pitänyt yhdessä toimia Suomen ulkopolitiikan tukipilareina ja kun he pettivät jo 90-luvulla perinteensä, Suomi lähti luisuun. Esko Aho sai Harvardissa uusliberaalia oppia joka pisti hänen päänsä pyörälle ja nosti hänen nokkansa kohti pilviä. Paavo Lipponen vei demarit takaisin Väinö Tannerin poluille ja omaksui esikuvaltaan kaikkein kehnoimmat puolet. Sen sijaan, että olisi ottanut asioista selvää ja huomannut, että Venäjään kohdistettu ensimmäinen sanktiorypäs lepäsi valheiden päällä, Lipponen innostui niin, ettei ollut pysyä housuissaan. Nyt voitiin oikein luvalla mäiskiä Venäjää, viis siitä, että oman maan teollisuus kärsi eniten.
Kaikki mitä Washingtonin saarnastuolista tulee, pidetään jumalan totuutena. Niinpä Venäjän talouden piti sortua muutamassa kuukaudessa, aivan kuten aikanaan Neuvostoliiton armeijan piti, Saksan laskelmien mukaan. Kun sitten todellisuus ei vastaakaan lupauksia ollaan ihmeissään, ja alkaa parku siitä, että jonkun pitää tulla apuun. Katseet kääntyvät Saksaan, jossa kansa jo marssii kaduilla kantaen Venäjän lippuja. Mutta vielä on Saksan kärsittävä vilua ja nälkää ennenkuin sielläkään mitään muutosta saadaan aikaan.
Tällä välin Jens Stoltenberg, sotarikollinen ainakin Norjan lain mukaan, on tullut kaapista ulos ja myöntänyt, että NATO-laajentuminenhan se oli, joka sai Ukrainan sodan aikaan. Stoltenberg kuitenkin kärsii muistinmenetyksestä kuten Suomen johtokin. Hän unohti mainita, että kaikki suuret NATO-maat olivat antaneet pyhän sanansa, ettei NATO laajenisi Saksasta itään – ja aluksi Saksalla tarkoitettiin Länsi-Saksan itärajaa. Tämän kun Suomenkin johtajat olisivat panneet mieleensä niin olisivat voineet vilkaista karttaa ja todeta, että lupaus oli esteenä myös Suomen menolle Venäjän vihollisleiriin.
Jälleen kerran. ”Suomi” ei kävellyt minnekään. ”Suomi” ei tehnyt mitään. Niinistö, Mediapooli toimittivat omistajansa ”kauppavaltuuskunnan” asiaa suomalaisten selän takana. Toivottavasti historiantutkimus joskus kertoo, milloin Niinistö lupasi USA-Natolle Nato-Suomen ilman kansanäänestystä. Emme tiedä, mitä suomalaiset halusivat. Tiedämme, mitä Mediapooli halusi suomalaisten uskovan muiden suomalaisten haluavan.
Mainitsemasi Lipponen älähti, kun Nato-jäsenyys ei edennyt: ”Mitä sitä Erdogania… On mentävä Bidenin puheille.” (Huvudstadsbladet 6.2.2023). Ja kohta Niinistö matkusti.
Niinistö kulkee ympyrää kylmä hiki otsalla ja miettii, mitä tuli tehtyä. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Hänellä oli kaikki mahdollisuudet valita toinen tie.
On todellinen ilo, ja jopa huojentavaa huomata, että Suomesta vielä löytyy järkevästi ja totuudenmukaisesti ajattelevia ihmisiä, näin on asian laita naapuriseura sanomissa.
Suoraan sanoen valtion johdolla on ollut todella huonot hermot lähtiessään lähes pakokauhun vallassa virittelemään Nato-viuluaan ja valitettavasti lopputulos oli sen mukainen.Nyt kun on huonot housuissa , kuulostaa ettei taaskaan tiedetä mitä olisi tehtävä tai miten tulisi olla.Jos meillä olisi puoliksikaan Urho Kekkosen kykyinen mies valtionjohdossa , nukkuisin yöni paljon paremmin.Hyvää syksyä.
Siis 99,8% EU:ta kokee ylemyyttä ja sietää itänaapuria. Muu on sanahelinää
Itse Rinnastan Sauli Niinistön Sotarikolliseksi Risto Rytin kanssa.