EU:n jakolinjat syvenevät – vaikutusvalta ohenee

Kaikista usein toistetuista vakuutteluista huolimatta EU ei ole onnistunut sopimaan yhteisestä linjasta keskeisissä ulkopoliittisissa kysymyksissä. Nämä jakolinjat tulivat jälleen selviksi EU:n huippukokouksessa lokakuun lopussa. EU:n jäsenvaltioiden välillä on muitakin syviä eroja.

EU:n valtion- ja hallitusten päämiesten huippukokous 26. ja 27. lokakuuta jäi julkisuudessa vähäiselle huomiolle. Se toi kuitenkin mukanaan useita kysymyksiä, joista 27 jäsenvaltion EU paljasti jälleen kerran olevansa eri mieltä. Energian, maahanmuuton ja laajentumisen lisäksi on kaksi muuta alaa, jotka voivat osoittautua räjähdysalttiiksi: hiili ja ulkopolitiikka, erityisesti Lähi-idän osalta.

Ensimmäinen ongelma ei ole uusi: ”monivuotisen rahoituskehyksen” laatiminen johtaa kiivaisiin kiistoihin jäsenvaltioiden välillä seitsemän vuoden välein. Brysselin ”nuukiksi” kutsumat maat (Alankomaat, Itävalta, Pohjoismaat) yrittävät pienentää mahdollisimman paljon yhteisön talousarviota, johon ne maksavat nettomääräisesti, kun taas enimmäkseen itäiset maat, jotka saavat enemmän kuin maksavat, kannattavat menojen lisäämistä.

Tällä kertaa kyse on kuitenkin jostakin erityisestä: nykyisen talousarvion muuttamisesta (joka kattaa vuodet 2021–2027). Aloite tulee Euroopan komissiolta. Se huomauttaa, että kuilu alun perin suunniteltujen tulojen ja EU:n uusien tavoitteiden välillä kasvaa.

Näin ollen Bryssel puolustaa ”Euroopan kilpailukyvyn vahvistamista” Washingtonin tarjoaman massiivisen julkisen tuen edessä Yhdysvalloissa toimiville yrityksille, erityisesti (mutta ei ainoastaan) ”vihreällä teollisuudella”. USA:n tuki on niin houkuttelevaa, että monet suuret eurooppalaiset yritykset valmistelevat tai harkitsevat siirtymistä ulkomaille, jopa silläkin uhalla, että ne uhraavat kymmeniä tuhansia työpaikkoja vanhalla mantereella. Brysselin vaatima lisärahoitus niin kutsutulle ”kilpailukyvylle” nousee kymmeneen miljardiin euroon, Berliinin ja Haagin suureksi pettymykseksi.

Rahaa muuttovirtoihin ja uusiin ehdokasvaltioihn

EU:n komissio haluaa myös 15 miljardia euroa lisää muuttovirtojen sääntelyyn, mistä EU:n jäsenvaltiot kiistelevät jatkuvasti. Toinen kiistanalainen seikka on lisärahoitus, jota tarvitaan ennen ehdokasvaltioiden hyväksymistä EU:hun.

Mutta ”apu” Kiovalle on raskain pala, josta jäsenvaltioiden veronmaksajia voidaan vaatia maksamaan eniten. Myös huippukokouksen päätelmien kolme ensimmäistä sivua on omistettu tälle aiheelle – vain muutama päivä Lähi-idän tulipalon syttymisen jälkeen. Siinä todetaan muun muassa seuraavaa:

”Euroopan unioni jatkaa päättäväisen rahoituksellisen, taloudellisen, humanitaarisen, sotilaallisen ja diplomaattisen avun antamista Ukrainalle ja sen kansalle niin kauan kuin on tarpeen.”

Tämän talousarvion lisäyksen arvioidaan maksavan 50 miljardia euroa, johon 20 miljardia euroa olisi lisättävä talousarvion ulkopuolella puhtaasti sotilaalliseen apuun (varusteet, ammukset, koulutus). Yksimielisyys ei kuitenkaan ole enää aivan yhtä suuri: Unkarin ja Slovakian pääministerit ovat ilmoittaneet hylkäävänsä ehdotuksen. Se, ryhtyvätkö he sanoistaan tekoihin, selviää joulukuussa, kun talousarviotarkistus on määrä hyväksyä.

Lyhyesti sanottuna komissio pyytää yhteensä 100 miljardia euroa lisävaroja. Kolmannesta siitä haetaan rahoitusmarkkinoilta huolimatta siitä, että korot nousevat huimasti erityisesti Euroopan keskuspankin päätösten vuoksi (mikä johtaa jo elvytyssuunnitelmaa rahoittavan vuoden 2020 yhteisön joukkovelkakirjalainan kustannusten merkittävään nousuun). Loput kaksi kolmasosaa rahoitettaisiin jäsenmaiden rahoitusosuuksilla.

Kesto-ongelma: mistä rahat

Näissä olosuhteissa on vähättelyä sanoa, että komission pyyntö ei saanut yksimielistä tukea jäsenvaltioiden keskuudessa. Itse asiassa se sai vain vähän tukea. Alankomaiden pääministeri Mark Rutte oli hyvin ärsyyntynyt ja vaati, että varat ”löydettäisiin nykyisestä talousarviosta” esimerkiksi leikkaamalla vähemmän tärkeitä asiakirjoja. Viron pääministeri vaati, että Kiovalle myönnettävät varat olisi hyväksyttävä ensisijaisesti.

Asia on niin arkaluonteinen, että päätösasiakirjassa sille voitiin omistaa vain kolme riviä (kahdestatoista sivusta): ”Vaihdettuaan perusteellisesti näkemyksiä monivuotisen rahoituskehyksen 2021–2027 ehdotetusta tarkistamisesta Eurooppa-neuvosto [valtion- tai hallitusten päämiehet] pyytää neuvostoa [ministereitä] jatkamaan asian käsittelyä, jotta kokonaissopimukseen päästäisiin vuoden loppuun mennessä.”

Gazan tragedia

Toinen erittäin konfliktialtis asiaryhmä koskee piiritettyä ja pommitettua Gazan kaistaa ympäröivän draaman käsittelyä. Onko tarpeen mainita, että mikään pääkaupunki ei korosta miehitystä, josta Palestiinan kansa on kärsinyt vuosikymmeniä? Erot ovat enemmän niiden välillä, jotka sokeasti ja ehdoitta tukevat Israelia (Saksa, Itävalta, Unkari, Tšekin tasavalta), ja niiden välillä, jotka olisivat halunneet (vaatimattoman) vaatimuksen tulitauosta (Espanja, Portugali, Irlanti).

Loppujen lopuksi valtioiden ja hallitusten päämiehiltä kesti viisi tuntia sopia vähimmäisvaatimuksesta: ei vaatimusta tulitauosta tai edes humanitaarisesta tauosta. Vain halu ”käytäviin” ja ”tulitaukoihin” – monikossa, korostaaksemme niiden valikoivaa luonnetta.

Saksan SPD:n ulkopolitiikan asiantuntija vaatii sitoutumista Armeniaan – EU ei ole kiinnostunut. 27 jäsenmaan väliset erot tulivat entistä selvemmiksi samana päivänä YK:n yleiskokouksessa. Yleiskokouksen oli määrä äänestää 27. lokakuuta (ei-sitovasta) päätöslauselmasta, jossa vaaditaan Gazan kaistan siviilien suojelua sekä oikeudellisten ja humanitaaristen velvoitteiden noudattamista. Teksti hyväksyttiin 120 maan suurella enemmistöllä 14:n äänestäessä vastaan ja 45:n pidättyessä äänestämästä.

Yksi asia kuitenkin erottui: EU-maat jakautuivat kolmeen luokkaan. Belgia, Ranska, Irlanti, Luxemburg, Malta, Portugali, Slovenia ja Espanja hyväksyivät tekstin. Itävalta, Kroatia, Unkari ja Tšekin tasavalta hylkäsivät sen; Loput pidättäytyivät äänestämästä.

Vaikka tämä harhailu New Yorkissa ei herättänyt paljon huomiota (ketä kiinnostaa rooli, joka Euroopan unioni väittää itsellään olevan?), se ajoi Euroopan yhdentymisen kannattajat epätoivoon. Viimeksi mainitut ovat vuosien ajan asettaneet itselleen ensisijaiseksi tavoitteeksi ”yhteisen ulkopolitiikan” luomisen. Ei näytä hyvältä.

Lähde: RT News, Pierre Lévy