Inarin ohjus haastoi pohjoismaisen veljeyden

Viime viikkoina on julkisuudessa palattu neljän vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin. Virikkeen siihen antoi Miia Tervon satiirinen elokuva ”Ohjus”, jota seuranneissa televisio-ohjelmissa ja muisteluksissa tosi ja mielikuvitus ovat ansiokkaasti lyöneet kättä. 

Jotta keskustelun mahdollinen jatko ei synnyttäisi enää lisää 40 vuoden takaisiin muistikuviin ja suvussa kulkeneisiin tarinoihin pohjaavia ilmavia tulkintoja, on syytä palauttaa mieliin, mitä asiakirjojen ja mukana olleiden viranomaisten muistiinpanojen mukaan todellisuudessa tapahtui.

Perjantaina 28.12.1984 Inarinjärven länsipuolella sijaitseva Kaamasen tutka-asema havaitsi nopeasti lentävän esineen Neuvostoliiton ilmatilassa ja seurasi sen lähestymistä muutaman minuutin ajan. Rovaniemen Viestikeskus 5:n suurkantamatutka havaitsi saman kohteen sen ollessa jo Norjan ilmatilassa. 

Tutkien havainnot olivat 30 sekunnin ajalta identtiset ja toisiaan tulevat. Kohde tuli miltei suoraan idästä ja lensi yliäänen nopeudella runsaan seitsemän kilometrin korkeudessa. Suomen rajan tuntumassa se kuitenkin hävisi tutkasta. Joitakin minuutteja myöhemmin Kaamasen tutka havaitsi vielä joitakin pyyhkäisyjä Inarinjärven yllä. Niitä ei kuitenkaan osattu yhdistää kadonneeseen kohteeseen.

Jo siinä vaiheessa, kun rajaloukkaus näytti väistämättömältä, Viestikeskus oli hälyttänyt Lapin lennoston ja Lapin rajavartioston. Huonosta säästä ja pimeydestä huolimatta kaksi Draken-hävittäjää lähti välittömästi tunnistuslennolle. Sitä pidettiin tärkeänä jo sen vuoksi, että se näkyi naapurivaltioiden valvontajärjestelmissä osoittaen Suomen reagoivan mahdolliseen loukkaukseen reaaliajassa. Lennolla ei kuitenkaan havaittu mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Liioin samanaikaisesti käynnistetty tehostettu ilmavalvonta ei tuottanut enää uusia havaintoja.

Ivalon rajakomppania oli käynnistänyt heti tutkimukset tutkahavainnon varmistamiseksi. Mahdollista rajan loukkausta tutkittiin kolmen päivän ajan kaamoksen pimeydessä ja hyytävässä pakkasessa. Liki 150 paikalliselta kyseltiin havaintoja. Jotkut kertoivat kuulleensa voimakkaan räjähdyksen, jota eivät kuitenkaan pystyneet paikallistamaan. 

Norjan uutispommi

Tutkimusten perusteella ei voitu osoittaa, että tuntematon esine olisi todella ylittänyt Suomen rajan. Tämä päätelmä ratkaisi sen, kenelle tapahtuneesta kerrottiin. Vaikka Rajavartiolaitoksen esikunnalla (RVLE) ja ulkoministeriöllä (UM) oli lähes reaaliaikainen pysyvä kontakti, välikohtauksesta informoiminen viivästyi sillä kerralla niin, että asioista vastaava UM:n virkamies kuuli tapahtuneesta vasta 2.1.1985, vain joitakin tunteja ennen tapahtumien seuraavaa näytöstä.

Samana iltana Norjan televisio pudotti näet uutispommin. Maan puolustusministeriön edustaja kertoi, että Neuvostoliiton alueelta oli laukaistu Pohjois-Norjan yli Suomen ilmatilaan ohjus, jota ministeriön edustaja nimitti johdonmukaisesti ”risteilyohjukseksi”. 

Samaan aikaan Norjan sotilasviranomaiset ottivat asian esille myös muilla foorumeilla. Laajasti kerrottiin, että kysymyksessä oli Barentsin mereltä neuvostoliittolaisesta sukellusveneestä laukaistu taktinen ohjus, joka voitiin varustaa ydinkärjellä. 

Norjan sotilasjohto pyrki kaikin tavoin alleviivaamaan, että heillä oli tapahtuneesta varmat ja täsmälliset tiedot. Media ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, miksi asia oli julkistettu vasta kuusi päivää tapahtuneen jälkeen eikä liioin siihen, miksi ”varmat tiedot” omaavat norjalaiset olivat kuluttaneet nuo päivät etsimällä ohjusta ensin omalta alueeltaan Suomen ja Norjan välisen rajan tuntumasta. 

”Aikooko hallitus ryhtyä…”

Paljastus lähes mykisti ainutlaatuisuudellaan. Ensimmäisen kerran vieraan vallan ohjus olisi tunkeutunut Suomen ilmatilaan ja vielä risteilyohjus, joka ajan turvallisuuspoliittisessa keskustelussa oli moneen kertaan leimattu lähes tuomiopäivän aseeksi.

Suomen media riehaantui ja kävi vielä samana iltana sutena Suomen viranomaisten kimppuun vaatien tietoja tapahtuneesta. Maailman tiedotusvälineissä ”risteilyohjus” nousi norjalaisten ”paljastusten” jälkeen pääuutiseksi ja pysyi sellaisena lähes viikon ajan. Tuona aikana 47 valtion tiedotusvälineet käsittelivät tapahtunutta. Ulkomaiset lehdet myötäilivät täysin norjalaisten esittämiä tietoja. 

Suomen hallitus sai seuraavana päivänä, 3.1., selvityksen mahdollisesta ilmatilan loukkauksesta. Mitään päätöksiä ei tehty, vaan hallitus jäi odottamaan rajavartiolaitoksen tutkimusten valmistumista. 

UM rauhoitteli kovilla kierroksilla käyviä lehtimiehiä luonnehtien ”risteilyohjuksesta” puhumista ylidramatisoinniksi tilanteessa, jossa konkreettiset faktat toistaiseksi puuttuivat. 

Myös Ruotsin ulkoministeri omaksui korostetun varovaisen kannan julkisuudessa liikkuviin uutisiin. Nopeimmat poliittisten irtopisteiden kerääjät ehättivät kuitenkin mukaan jo tässä alkukiihdytyksessä. SMP:n kansanedustaja J.Juhani Kortesalmi esitti jo samana päivänä eduskunnassa suullisen kysymyksen, aikooko hallitus ryhtyä pikaisiin ja tehokkaisiin toimiin asiassa.

Ivalon rajajääkärikomppania jatkoi tutkimuksia keskeytyksettä parhaimmillaan 16 moottorikelkkapartion ja kolmen helikopterin voimin. Vaikeakulkuinen louhikkoinen maasto, myrskytuuli ja lähes 40 asteen pakkanen haittasivat etsintöjä. 

Myös paikallisten asukkaiden puhuttamisia jatkettiin. Niiden perusteella oli pääteltävissä, että kuultu voimakas räjähdys oli tapahtunut Inarilla alueella Kyynelvuono – Surnuvuono – Vironniemi tai tuon alueen itäpuolella. 

Tehostettuja etsintöjä jatkettiin aina 7.1. iltaan asti, jolloin ne lopetettiin tuloksettomina. Etsintöjä luvattiin jatkaa enää muun valvonnan yhteydessä. Yhteenvetona todettiin, ettei voitu varmuudella osoittaa, että Suomen ilmatilaa olisi todella loukattu. Suomen ilmatilaa lähestyneen tunnistamattoman esineen uskottiin tuhoutuneen räjähdyksessä Suomen ja Norjan välisen rajan tuntumassa. 

Suomettumisella mässäiltiin

Heti norjalaisten paljastusten jälkeen Lappiin oli tulvinut ulkomaisia toimittajia. Kun rajavartiolaitos ei sitten löytänyt mitään, varpaansa – monet korvansakin – palelluttaneet ja turhan panttina kylmässä värjöttelevät toimittajat turhautuivat. 

Rajavartiolaitoksen ja Suomen viranomaisten suhtautuminen asiaan tavanomaisena rajatapahtumana sai palelevat uutishaukat epäilemään, että suomalaiset pyrkivät painamaan asian villaisella. Jopa salaamaan ohjuksen alkuperän. 

Kapakoiden tiskeillä porukalla synnytetyt johtopäätökset olivat yksioikoisia: viranomaisten menettely vain vahvisti Suomen toiminnasta aiemmin saatuja vaikutelmia. Suomalaisten katsottiin välttelevän kaikin tavoin Neuvostoliittoa ärsyttäviä ja maiden välisiä suhteita rasittavia lausuntoja ja toimia. 

Yleisen käsityksen mukaan suomalaiset olisivat vaienneet koko asiasta elleivät norjalaiset olisi puuttuneet peliin. Läntisissä valtalehdissä mässäiltiin jo suomettumisella. Ja miksi ei olisi. Tarjosivathan omaa pesää tietoisesti likaavat suomalaislehdet sytykkeitä vanhoille epäluuloille. Muun muassa Lapin Kansa arveli, että ohjuksen jäänteet oli jo löydetty ja palautettu salaa Neuvostoliittoon. Monet suomalaislehdet syyttivät avoimesti viranomaisia salailusta.

 Venäjä vastasi kyselyyn

Suomettumissyytösten sinkoillessa Suomi pyysi Norjalta lisätietoja tapahtuneesta. Norjan Helsingin-suurlähettiläs jätti 8.1. UM:lle tutkahavaintoihin perustuvat tiedot ohjuksen todennäköisestä putoamispaikasta Suomen puolella. Hän paljasti, että Norjan puolustusvoimat oli seurannut ohjusta sen laukaisuhetkestä lähtien. Vakoilukone Orion oli ollut Barentsinmerellä ammunta-alueen yläpuolella tarkkailemassa Neuvostoliiton sotaharjoitusta, ja Itä-Ruijan tutkat oli jo valmiiksi suunnattu harjoitusalueelle. 

Samat asiat oli jo aiemmin paljastettu Norjan lehdistölle, kun Norjan puolustusviranomaiset olivat halunneet ylvästellä ohjuksen tunnistuksella ja seurannalla, mihin Suomen ei katsottu pystyvän. 

Lehdissä tölvittiin muutenkin Suomen puolustusvoimia. Norjalaisten informaatiota myötäillen kirjoitettiin nyt johdonmukaisesti ”risteilyohjuksesta”.

Mitään ei kuitenkaan löydetty edes Norjalta saatujen ”tarkkojen mittaustulosten” avulla.

Suomi oli kääntynyt Norjan lisäksi myös Neuvostoliiton puoleen ja pyytänyt selvitystä asiasta. Moskovassa oli reagoitu nopeasti. Vielä samana päivänä suurlähettiläs V.M. Sobolev esitti ulkoministeri Paavo Väyryselle maansa hallituksen valittelun tapahtuneen johdosta ja antoi samalla selvityksen: 

”Joulukuun 28 päivänä 1984 Barentsin merellä suoritettujen harjoitusammuntojen yhteydessä lentävä maali poikkesi teknisen vian johdosta annetusta suunnasta rantaan päin ja katosi läntiseen suuntaan. Tällöin ei ole suljettu pois mahdollisuus, että se on tahattomasti loukannut Suomen ilmatilaa. Lentävä maali ei kantanut räjähtäviä eikä toksisia aineita. Mahdollinen loukkaus on tapahtunut epähuomiossa, materiaalisen osan epäkuntoisuuden vuoksi.”

Sobolev valitti tapahtunutta ja toivoi, ettei se vahingoittaisi maiden välisiä suhteita. Samana päivänä Neuvostoliitto esitti valittelunsa myös Norjalle. 

Media pyrki tulkitsemaan valittelut jollakin tavoin ainutlaatuisiksi, mitä ne eivät suinkaan olleet. Huomautuksiin oli aina vastattu. Poikkeuksellista oli vain reagoinnin nopeus. Selityksenä sille oli Moskovan halu varjella Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain ulkoministereiden Genevessä 7.–8.1. järjestettävän kokouksen ilmapiiriä. Asiaa auttoi Yhdysvaltain virallisen reaktion laimeus, jota mitä ilmeisimmin selitti sama motiivi.

Poromies ja mediarieha

Ohjusta ei vain löytynyt; edes norjalaisten uusien ”tarkkojen mittaustulosten” perusteella. Presidentti Mauno Koivisto oli jo valmis hautaamaan asian loppuun käsiteltynä ja totesi sen myös Ruotsin poliittiselle johdolle. 

Suomessa vastaan haraajia kuitenkin riitti. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ei suostunut pitämään asiaa lainkaan loppuun käsiteltynä, ennen kuin Neuvostoliitto olisi maksanut korvauksen ”valtakunnan rajan yli karanneen risteilyohjuksen” etsinnöistä aiheutuneista kuluista. 

Vasta tammikuun puolivälissä postia jakeleva poromies Veijo Saijets osui aivan toisaalla, Suolisvuonossa, paikalle, missä jotakin oli pudonnut voimalla Inarinjärven jään läpi. Esineen arvioitiin lepäävän lähes parinkymmenen metrin syvyydessä hyisessä vedessä. 

Yli 40 asteen pakkasessa suoritetuista nostotoimista kehittyi markkinarieha. Vihdoinkin turhan panttina palelleilla toimittajilla oli kirjoitettavaa. Parhaimmillaan paikalla kävi sellainen vilske, että oli suoranainen ihme, ettei kukaan paikalle nappaskengissä lennätetyistä kymmenistä toimittajista ja kuvaajista pudonnut avantoon sukeltajien riesaksi.

Median keskuudessa vain mielikuvitus oli rajana uutisoinnille. Englantilainen Daily Express väitti jo samana päivänä, että pudonnut ohjus oli vahingossa ohjelmoitu lentämään Hampuriin ja että neuvostoliittolaiset hävittäjät olivat sen vuoksi joutuneet ampumaan sen alas. 

Yhdysvalloissa moisen kirjoittelun potaskaksi leimannut apulaispuolustusministeri Richard Perle joutui samalla selittelemään esimiehensä, puolustusministeri Caspar Weinbergerin aiemmin senaatille esittämiä näkemyksiä, joiden mukaan neuvostoliittolaiset olivat ampuneet alas Suomen ilmatilaan joutuneen ohjuksensa. 

Vanha romu eksyi

Kun Suomen sotilasviranomaiset vihdoin pääsivät tutkimaan järvestä nostettuja jäänteitä, paljastui heti, ettei Suomeen suinkaan ollut pudonnut mitään risteilyohjusta. Kysymyksessä oli Neuvostoliiton asevoimissa 1960-luvulla käytössä ollut merimaaliohjus SS-N-3, jossa ei ollut minkäänlaista räjähdettä. 

Romu edusti ajat sitten vanhentunutta putki- ja transistoritekniikkaa. Malli oli poistettu jo palveluskäytöstä ja kelpasi enää vain sotaharjoitusten maaliksi, jollaiseksi se oli muutettu korvaamalla räjähdyspanos painolastilla. 

Vanhentuneen tekniikan ja siitä johtuneiden vikojen vuoksi se oli karannut harjoituksen järjestäjien käsistä ja syöksynyt polttoaineen loputtua maahan Inarilla. Tutkimusten tulos kävi yksiin sen kanssa, mitä suomalaisille oli aiemmin kerrottu Moskovasta.

Väyrynen hämmästeli norjalaisia

Suomalaisasiantuntijoiden selvityksistä huolimatta norjalaiset jatkoivat inttämistä, että Suomeen oli ammuttu taktinen risteilyohjus. Propaganda jatkui niin pitkään, että se alkoi jo vaikuttaa tahalliselta provokaatiolta, jonka ilmeisenä tarkoituksena oli istua suomalaisten housuilla tuleen ja samalla vahvistaa kuvaa naapurimaa Suomen suomettuneisuudesta. 

Kun ulkoministeri Väyrynen lopulta hämmästeli julkisesti, miksi norjalaiset eivät korjanneet harhaanjohtavia väitteitään, Norjan puolustusministeri vastasi ylvästelemällä maansa tutkajärjestelmän tehokkuudella. Ministerin mukaan Norja oli risteilyohjuksesta puhuessaan vain ”käyttänyt poliittista termiä” kuvaillakseen ”harhautuneen ohjuksen teknisiä ominaisuuksia”. 

Myöhemmin Norjan ulkoministeriö puolustautui selittelemällä, että ”kysymys oli vain semanttisista eroavuuksista”. Näin norjalaiset onnistuivat vakiinnuttamaan maailmalla kuvan, että Suomeen oli ammuttu uusinta teknologiaa edustava ydinkärjellä varustettu risteilyohjus, todellinen tuomiopäivän ase. 

Samalla saatiin osoitettua, että Suomelta puuttui – päinvastoin kuin muka norjalaisilta – kyky valvoa ja puolustaa ilmatilaansa. Lisäksi onnistuttiin vahvistamaan käsitystä, etteivät suomettuneet suomalaiset edes tohtineet ottaa asiaa esille itänaapurinsa kanssa. 

Suomen vaatimista ja Neuvostoliiton sittemmin maksamista huomattavista etsintäkorvauksista luonnollisesti vaiettiin. Eivätkä ne kaikille Suomessakaan riittäneet. Esimerkiksi kansanedustaja Georg C. Ehrnrooth vaati eduskunnassa Neuvostoliitolta vielä mittavia vahingonkorvauksia. Vahingon hän tosin jätti määrittelemättä.

Pohjoismaiden veljeys

Opettiko ”ohjuskriisi” mitään? 

Ainakin suomalaisille se osoitti, että heidän maansa oli rauhan oloissa ohjusaseiden osalta haavoittuvainen. Siitäkin saatiin riittävästi osviittaa, että vaikka Suomen ilmatilan valvonnassa ei voitu – resurssit huomioon ottaen – osoittaa tapahtuneen mitään moitittavaa, riitti jo pelkkä tieto itäisestä loukkaajasta virittämään maailmalla kuluneita suomettumissyytöksiä. 

Suomessa rajaloukaus johti toimintaohjeiden selkiyttämiseen ja ajanmukaistamiseen. Helmikuussa julkistettu mielipidetutkimus osoitti välikohtauksen lisänneen suomalaisten halukkuutta kehittää puolustusvoimia. 

Senkin tapahtunut osoitti, ettei Suomen viranomaisten vastaisuudessa kannattaisi pantata omia havaintojaan. Tapahtuneen osalta suomalaisilla kun oli suurin piirtein saman verran faktatietoa kuin norjalaisilla, mutta keskustelua kansainvälisessä mediassa käytiin yksinomaisesti norjalaisten aktiivisesti levittämien väritettyjen tietojen pohjalta ja heidän johdattelemaan, mikä kävi Suomen ulkoiselle kuvalle kalliiksi. 

Viime kädessä sekin opittiin, että alituiseen korostettu pohjoismainen veljeys ei osapuolten itsekkäiden etulaskelmien edessä kauan kestä. Eikä se ollut edes viimeinen kerta.