Kaksi kansanmurhaa – Liettua ja Gaza

”Nyt ajattelen tyrmistyneenä kuinka juutalainen Vilna saattoi kadota. Kaupunki joka edusti suurta keskittynyttä energisyyttä: kustantamoja jotka julkaisivat kirjoja hepreaksi ja jiddishiksi, kirjallisuuden ja teatterimaailman pääkaupunki. Tästä näkökulmasta ainoastaan New York saattoi kilpailla Vilnan kanssa” (Czeslav Milosz, puolalainen kirjailija).

Samoin kuin Vilna katosi, katosi koko juutalainen Liettua ja hyvin lyhyessä ajassa. Eivätkä juutalaiset kadonneet maanpakoon vaan suoraan kuolemaan.

***

Seuraava yhteenveto tästä katoamisesta perustuu Ruta Vanagaite’n ja Efraim Zuroff’in kirjaan, jonka ruotsinnos on julkaistu nimellä ”Vårt folk”. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi liettuaksi 2016 ja se on käännetty monelle kielelle.

Kirjoittajat käyttävät paikoitellen ilmaisua ”matka vihollisen kanssa” tarkoittaen, että he alkupisteessä edustavat vastakkaista näkökulmaa: Vanagaite liettualaista ja Zuroff juutalaista. 

Vanagaite’n lähtökohta on lähellä ”virallista” kertomusta jota Zuroff vastustaa. Virallinen kertomus vähättelee liettualaisten osuutta murhiin, mutta kuten kirjan kuvauksen edetessä ilmenee, se paljastuu varsin merkittäväksi. Tämän on omalta osaltaan vahvistanut venäjänjuutalainen kirjailija Israel Shamir kolumnissaan 27.5.2023, unz.com, missä hän sarkastisesti toteaa, että saksalaisiakin murhanhimoisempia olivat sekä ukrainalaiset että varsinkin liettualaiset.

Metsien siimekseen

Liettuassa asui ennen toista maailmansotaa 220 000 juutalaista. Heistä surmattiin 96 prosenttia, vain 8000 säilyi elossa. 

Liettuan juutalaisten kohtalona oli jäädä ensimmäisinä sodan jalkoihin kesällä 1941. Latviasta ja Virosta monet ehtivät paeta ennen kuin oli myöhäistä. Surmapaikkoja on paikannettu 227, mikä tarkoittaisi, että jokaisessa surmattiin tuhatkunta juutalaista. Uhrien määrä tietysti vaihtelee; toiset joukkohaudat kätkevät monen tuhannen uhrin ruumiit, toiset vähemmän.

Menettelytapa oli yksinkertaisen raakalaismainen. Väestötiedot olivat tekijöiden käytössä. Surmattavat koottiin kokoontumispaikoille joista he vietiin metsien siimekseen niityille, missä heidät tapettiin ampumalla joukkohautoihin. 

Herkempi lukija voi ohittaa teoksen tarkemmat kuvaukset, vaikka kirja ei varsinaisesti mässäile niillä. Asiat on kuitenkin kerrottava kuten ne tapahtuivat. Muutaman kuukauden kuluessa kaikki oli ohi. Se vähemmistö, jota ei tavoitettu, passitettiin sodan myöhemmässä vaiheessa Puolan keskitysleireille.

Menestys ja kateus

Kirjassa ei mennä liiemmin syväpsykologiaan, eikä ulkopuolisella ole siihen tarvittavaa tietoa. Riittää kun toteaa, etteivät juutalaiset olleet uusia tulokkaita: Liettuan suurherttua Vytautas suuri oli jo vuonna 1388 antanut privilegiokirjelmänsä, jossa ilmoitettiin juutalaisten oikeuksista ja vapauksista. 

Juutalaiset eivät karttaneet maanmiehiään vaan kävivät kauppaa ja seurustelivat näiden kanssa pitäen kuitenkin kiinni uskonnollisista tavoistaan, eivätkä ilmeisesti avioutuneet muunuskoisten kanssa valtaväestön ollessa katolisia. 

Johtuen ammatillisista säädöksistä ja perinteistä he erottuivat ja menestyessään ammateissaan saattoivat herättää kateutta. Juutalaiset pitivät itseään liettualaisina vaikka heitä ei vastavuoroisesti katsottu sellaisiksi muun kansan keskuudessa.

Sitten oli myöhäistä katua

Toinen kirjan tekijöistä, Vanagaite, tekee matkan halki Liettuan surmapaikalta toiselle, ja kamppailee sen kasvavan tietoisuuden kanssa, että noin 20 000 liettualaista jollakin tavalla oli osallisena surmatöissä, hänenkin sukulaisensa ainakin avustajana. Hänen lähtökohtansa oli, että kyse oli rajatusta joukosta, jonka muodostaneet nuoret miehet eivät rekrytointivaiheessa voineet tietää, mitä heidän varalleen oli suunniteltu. 

Nuorille miehille tarjottiin liittymistä suojeluskuntiin, jonka jäsenet kantoivat valkoista olkavarsinauhaa tunnisteena. Köyhyys vallitsi ja paljosta oli pulaa. Liittymällä mukaan saattoi kohottaa omaa arvostustaan sekä ansaita jotain. Sitten kun toiminta alkoi, oli myöhäistä katua – näin Vanagaite ajatteli. Monen nuoren kohdalla näin saattoi ollakin. 

Surmat omin voimin, saksalaiset tarkkailivat

Mutta toimintaa johdettiin ylhäältä käsin ja koordinoidusti. Toiminta ei olisi ollut mahdollista ilman kansakunnan johtokerrosten myötävaikutusta, eikä kirkkokaan nostanut asiasta hälyä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Jopa teloituksiin on todettu osallistuneen eri kansankerroksia akateemisesti koulutettuja myöten. 

Surmatyöt Liettuassa tehtiin valtaosin omin voimin, ja osa jo ennen saksalaisten asettumista maan johtoon. Saksalaiset saattoivat toimia tarkkailijoina tarvitsematta liata käsiään.

Liettuasta liikeni murhapartioita naapurimaihin saakka, etenkin Valkovenäjälle. Teoksen tekijät käyvät myös siellä, ja siinä yhteydessä Zuroff paljastaa oman rajoittuneisuutensa. Hän on heikosti perillä muiden kansojen kokemasta kohtalosta ja hän paheksuu sitä, että Valkovenäjä niputtaa kaikki joukkosurmien uhrit yhteen. Hän oli valittanut, että Liettuassa ei koskaan hyväksytty juutalaisia osaksi omaa kansaa, mutta ei huomaa, että Valkovenäjällä näin oli tehty ja siksi ei ollut perustetta erotella uhreja toisistaan. 

Saksalainen nykyhistorioitsija Christian Gerlach on laajalti tutkinut Saksan sotasuunnitelmaa itärintaman osalta ja todennut, että valkovenäläisten siviilien joukkosurmaamiselle oli laadittu suunnitelmat ensin, koska maan muonavarat piti saada hyökkääjien käyttöön. Juutalaisten surmaaminen tapahtui siinä ohessa, ja Saksan tulevaksi valtakunnan alueeksi tarkoitetussa muussa Euroopassa silmukka kiristyi vasta myöhemmin ja asteittain.

Zuroff joka on amerikanjuutalainen polveutuen liettualaisista vanhemmista korostaa olevansa antikommunisti, mikä ei ole yllättävää hänen taustansa huomioiden. Hän ei kuitenkaan anna vakaumuksensa estää sitä, että hänen kuvauksensa Neuvostovenäjän historiankirjoituksesta koskien juutalaisvainoja on pääpiirteissään hyväksyvä. Zuroffin mielestä he kertoivat asiat oikein mutta eivät osanneet kommunikoida uskottavasti, koska käyttivät ideologisia ilmaisuja, jotka eivät menneet perille. 

Patsaita joukkosurmaajille

Kirjasta käy myös ilmi, että Neuvostovenäjän oikeuslaitos toimi suhteellisuusperiaatetta noudattaen sodan jälkeen tuomitessaan vainoihin osallistuneita. Ellei ollut esittää todisteita osallisuudesta surmatöihin, syytetty sai ehkä viiden vuoden vankeustuomion. Mutta jos myöhemmin paljastui, että henkilö oli käyttänyt asetta, seurauksena oli usein kuolemantuomio. 

Monet tekijät joilla oli raskauttava rikoshistoria, olivat ehtineet paeta, ja monia suojeltiin länsimaissa paljastumiselta. Zuroff oli itse löytänyt useita tällaisia henkilöitä tutkimuksissaan. Syystä Zuroff paheksuu sitä, että useat joukkosurmiin osallistuneet ovat nousseet sankarin asemaan itsenäisessä Liettuassa, saaneet patsaita ja paikkojen nimiä kunniakseen. 

Perusteena tälle on se, että he olivat elämänsä myöhemmässä vaiheessa taistelleet neuvostovaltaa vastaan. Myöhempi toiminta ei kuitenkaan voi pyyhkiä aiempaa rikoshistoriaa pois.

Liettua haluaa hämärtää historiaansa

Vanagaite’n ja Zuroffi’n kirja tuskin muuttaa nyky-Liettuan virallista linjaa koskien juutalaissurmia, vaikkakin kirja oli myyntimenestys, kun se julkaistiin. Vanagaite sai oman sukunsa vihat päälleen ja hänen nimensä on monelle liettualaiselle kirosana. 

Virallisen Liettuan pyrkimys yhdessä lähes koko EU:n kanssa on hämärryttää toisen maailmansodan vaiheet luomallaan konseptilla kaksinkertaisesta syyllisyydestä. Tämän konseptin mukaan Saksa ja Neuvostovenäjä olivat yhtä syyllisiä toiseen maailmansotaan ja sen pyörteisiin joutuneet muut maat olivat kaikki uhreja. 

Tällainen arvio kääntää tosiasiallisen kehityksen ja sodan motiivit päälaelleen, mikä tietysti onkin kampanjan tarkoitus. Oikean käsityksen saamiseksi voi tutustua esimerkiksi kanadalaisen historioitsijan Michael Jabara Carleyn teokseen ”1939 – The Alliance That Never Was and the Coming of World War II”, v. 1999. 

Neuvostoliitto oli vuosikaudet ja kiihtyvällä tempolla yrittänyt luoda liittoa Hitleriä vastaan, mutta länsivallat Britannia ja Ranska torjuivat sen. Hyökkäämättömyyssopimus Saksan ja Venäjän välillä 1939 oli Neuvostoliiton epätoivoinen siirto ajan voittamiseksi. Länsivallat eivät olleet huomioineet, että Hitler kääntyisikin ensiksi heitä itseään vastaan, jotta selusta olisi vapaa, kun tulisi itärintaman vuoro.

Gaza jopa pahempi kuin Liettua

Vanagaite’n ja Zuroff’in teoksen arvioinnin osuminen yhteen Israelin Gazassa käynnistämän kansanmurhan kanssa oli sattuma. Järkyttävintä oli havaita, että näillä kahdella kansanmurhalla on lukuisia yhteisiä piirteitä. Tietyiltä osin Israelin suorittama kansanmurha jopa ylittää kauheudessaan sen mitä Liettuassa aikanaan tapahtui.

Johtavat juutalaiset toisinajattelijat kuten Ilan Pappé ja Norman Finkelstein puhuvat Gazan tapahtumista nimenomaan kansanmurhana. ”Genocide” -käsite ei ole harkitsemattomasti valittu. 

Israelin tavoitteet ovat samankaltaiset kuin Liettuan. Maa haluaa päästä kokonaan eroon toisesta kansanosasta, joka asuttaa samaa maata. Israelissa tai oikeammin Palestiinassa ei kuitenkaan asunut juutalaisia kuin vähäinen joukko, ennen kuin maata alettiin alistaa Britannian siirtomaavallan toimesta vieraan maahanmuuton kohteeksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. 

Kaksinkertainen petos

Arabikansat joutuivat kaksinkertaisen petoksen uhriksi kuten hiljattain ilmestyneessä tutkimuksessa kerrotaan. Kun lordi Balfour antoi luvan maahanmuutolle, oli jo sitä ennen annettu lupaus Lähi-Idän korkeimmalle arabijohdolle, joka oli Mekan sharifi Hussein Ibn Ali, että he kiitoksena taistelusta Britannian rinnalla ottomaanien valtakuntaa vastaan saavat alueen itselleen. Tämä lupaus oli sekä varhempi että juridiselta arvoltaan painavampi kuin Balfourin. (Peter Shambrook: Policy of Deceit, 2023). 

Shambrook osoittaa, että arabit tekivät mitä sopimus edellytti, mutta britit pettivät heidät. Shambrook on lisäksi kirjassaan pystynyt osoittamaan, kuinka brittien kirjeenvaihtoa sharifin kanssa on salattu ja vääristelty jälkeenpäin, jotta on voitu perustella myöhempää politiikkaa. (Yhteenveto kirjasta löytyy osoitteessa globalresearch.ca, missä toimittaja Peter Oborne referoi kirjan sisältöä.)

Vertailua

Israel perustettiin Palestiinan alueelle vieraan suurvaltaimperiumin tuella sekä viekkaudella että väkivallalla, joka sen jälkeen on ollut käynnissä läpi sen lyhyen historian. Palestiinalaiset olivat asuttaneet maataan jo tuhatkunta vuotta. 

Liettuassa juutalainen väestönosa saattoi vedota suurherttuan 1300-luvulla antamaan julistukseen, joka takasi heidän oikeutensa Liettuan asukkaina. Liettuan valtiolla ei tätä taustaa vasten ollut oikeuksia karkottaa maahan vakiintunutta väestönosaa, puhumattakaan sen joukkomurhaamisesta. 

Israelissa asetelmat ovat päinvastaiset: kansanmurhaa suorittavat eivät ole maan alkuperäisväestöä vaan myöhäisiä maahanmuuttajia, joiden valtaosalla ei ole ollut mitään siteitä siihen. 

Liettualaiset yrittivät salata tekojaan niiden tapahtumahetkellä sekä pyrkivät jälkeenpäin ainakin virallisesti osoittamaan katumusta tapahtuneesta. Israelissa asiat ovat toisin. Siellä joukkosurmaaminen tapahtuu suorassa TV-lähetyksessä ja koko maailman nähden. 

Tapahtumaa tukee sekä maan hallitus ja media että laajalti ja julkein lausunnoin myös sen ainakin nimellisesti sivistyneet kansankerrokset. Heidän mielestään teollinen surmaaminen ei tapahdu tarpeeksi nopeasti ja kattavasti. 

Ainut kansalaismielipide jolla on merkitystä ja joka on alkanut hidastaa kansanmurhan jatkamista on Yhdysvaltain sisäinen mielipide. Lähes kaikki käytetyt aseet ja ammukset tulevat Yhdysvalloista ja sen hallituksen tuella. Sen vuoksi tämä hallinto on joutunut yllätetyksi: se ei ollut odottanut näin voimakasta vastareaktiota kotimaassaan. Siitä johtuen se on joutunut pyytämään surmatöiden hidastamista.

Israel häpäisee holokaustin uhrit

Mitä Israel tekee ? Kantaako se historiansa painolastia ? Asia on mutkikas eikä siihen löydy yksinkertaista selitystä. Israel nojaa toiminnassaan kehittämäänsä sionistiseen ideologiaan, joka antaa oikeutuksen maan väkivaltaiseen valloitukseen. 

Käsittääkseni sionismin ideologia oli vieras toisen maailmansodan uhreille. Keskitysleireille joutuneet ja niistä selviytyneet edustivat omana aikanaan ennen vainoja monelta osin täysin erilaista elämänfilosofiaa kuin tämän päivän väkivaltainen Israel. 

Voi hyvällä syyllä sanoa, että kukaan ei ole pystynyt häpäisemään holokaustin uhrien muistoa pahemmin kuin juuri Israel itse teoillaan, vaikka se on valmis syyttämään kaikkia muita. Monessa maassa on rangaistavaa lausua vääriä mielipiteitä, mutta kun uusi holokausti tapahtuu silmien edessä, sen suorittaminen ei olekaan rangaistavaa. 

Mielipiteet eivät tapa, eivät edes väärät ja vastenmieliset. Pommit silpovat ja tappavat. Kun liettualaiset surmaajat saattoivat vedota köyhyyteen ja tietämättömyyteen, Israelin sotakone toimii tieteen viimeisten saavutusten ohjaamana ja korkeasti koulutettujen tekijöiden käyttämänä.

Suomi, Gaza ja Leningrad

Suomen osalta historian ympyrä on sulkeutunut. Suomi oli ja on näissä kahdessa toisiaan muistuttavassa kansanmurhassa tekijöiden puolella. Suomen sotakorkeakoulussa voitaisiin sen sijaan että suunnitellaan uusia hyökkäysprojekteja, tehdä syvällinen katsaus historiaan ja pohtia, miten liitto Saksan kanssa pahensi Liettuan juutalaisten kohtaloa. 

Helge Seppälä on omassa työssään osoittanut kuinka Suomen panos Saksan rinnalla epäsuorasti mutta merkittävästi vaikeutti Leningradin asemaa johtaen kaupungin väestön nälkiinnyttämiseen.

Kun Suomen joukot vyöryivät Laatokan molemmin puolin kohti Leningradia, tämä tarkoitti Neuvostoliiton näkökulmasta sitä, että vetäytymistä Liettuan suunnalta jouduttiin nopeuttamaan. Suomen mukaantulo vaikutti siihen, että Liettuan juutalaisille ei jäänyt aikaa paeta toisin kuin Latviassa ja Virossa. 

Israelissa puolestaan Suomi on päättänyt lopettaa tuen UNWRA:lle joka Norman Finkelsteinin mukaan on palestiinalaisten lasten ainut elämänlanka uhkaavan nälkäkuoleman edessä. Miljoona lasta on riippuvaisia UNWRA:n avusta pysyäkseen elossa. Suomi on leikannut heiltä oman apunsa. Sen sijaan Suomi tukee aseostoillaan Israelin valtion taloutta merkittävässä määrin. Kylmä on maan arvomaailma.