SUPERJUTTU

Naapuriseuran Sanomat julkaisee aika ajoin superjuttuja, perusteellisia analyysejä tärkeistä aiheista. Edellinen oli Jan Nybondasin kirjoitus Risto Rytistä. Nyt tarjoamme venäläisen huippuasiantuntija Andrey Kortunovin artikkelin, joka avaa näkymän levottoman maailman valtablokkien taisteluun.

Uusi länsimainen yhteenkuuluvuus ja muuttuva maailmanjärjestys

Suomen ja Ruotsin äskettäiset päätökset liittyä NATO:on ja Saksan radikaali muutos sen näkemyksessä omasta sotilaallisesta ja poliittisesta roolistaan Euroopassa, ovat kaikkein havainnollisimmat esimerkit lännen kehittyvästä yhteenkuuluvuudesta. Helmikuun 24. päivän 2022 jälkeen on kuitenkin saatu runsaasti muitakin todisteita tästä uudelleen löytyneestä yhtenäisyydestä. Esimerkkeinä voidaan mainita nopea yhteisymmärrys Venäjän federaation vastaisista ankarista pakotteista, ripeästi hyväksytyt suunnitelmat sotilas- ja talousavun lähettämisestä Ukrainalle, ja hyvin koordinoitu hyökkäys Moskovaa kohtaan tärkeimmissä kansainvälisissä järjestöissä, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Herää kysymys, onko tämä yhteenkuuluvuus puhtaasti tilannekohtaista vai onko todennäköistä, että se saa strategisempia muotoja. Vastaus tähän kysymykseen ratkaisee, selviääkö ja vahvistuuko tämä uusi suuntaus Venäjän ja Ukrainan konfliktin ulkopuolella. Erityisen ratkaisevaa on nähdä, määritteleekö lännen kehittyvä yhteenkuuluvuus sen kansallisten osien tulevia suhteita Kiinaan – lännen tärkeimpään strategiseen vastustajaan.

Tämän yhteenkuuluvuuden kestävyys riippuu jo nyt jossain määrin siitä, miten ja milloin Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti päättyy. Monet länsimaiset poliitikot ja analyytikot eivät tarkastele Moskovan ja Kiovan välistä vastakkainasettelua vain yhtenä alueellisena kriisinä, vaan demokratioiden ja autokratioiden välisenä eksistentiaalisena konfliktina. Tämän ajatuksen mukaan sen ratkaiseminen tasoittaa tietä kansainvälisen järjestelmän myöhemmälle kehitykselle.

Jos konflikti ratkaistaan länsimaiden ehdoilla – eli pakotetaan Kreml vetäytymään saavuttamatta tavoitteitaan – lopputulos muodostaa epäilemättä perustan lännen yhteenkuuluvuuden säilymiselle pitkäksi aikaa. ”Lännen voitto” voisi olla merkittävä tekijä Yhdysvaltain johtajuuden legitimoimiseksi, mikä antaisi uutta puhtia länsimaiden johtamille monenvälisille instituutioille, jotka varmistavat ulko- ja puolustuspolitiikan koordinoinnin.

Toisaalta, jos Moskova selviytyy voittajana, lännessä voidaan helposti ennakoida kiivasta keskustelua siitä ”kuka hävisi Ukrainan”. Keskusteluun liittyisi todennäköisesti uusia poliittisia kitkoja ja jakolinjoja sekä länsimaiden sisällä että niiden välillä. Moskovan voitto merkitsisi ulkopoliittista tappiota Yhdysvalloille, mikä  aiheuttaisi vakavia ongelmia Bidenin hallinnolle ja jopa sen seuraajille.

Venäjän sotilaallisesta erikoisoperaatiosta on tullut voimakas katalysaattori keskihakuisille suuntauksille. Sitä ei kuitenkaan voida pitää lännen alkavan vakauttamisen pääasiallisena, saati ainoana lähteenä. Tämä liike oli paalutettu jo kauan ennen 24. helmikuuta 2022. 

Ajatellaanpa vuoden 2021 tapahtumia, kuten: AUKUS:ia – uutta sotilaallispoliittista liittoumaa, johon kuuluvat Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja Australia. Sen  käynnistäminen nostaa Australia-Intia-Amerikka-Japani -turvallisuusdialogin (QUAD) korkeammalle institutionaaliselle tasolle. Tai Washingtonin mahtipontista ”demokratian huippukokousta” ja tehostettuja ponnisteluita, joilla pyritään vakiinnuttamaan johtavien läntisten suurvaltojen perinteiset vuorovaikutusmuodot, kuten NATOn, EU:n ja G7-maiden huippukokoukset. On selvää, että useimmat näistä aloitteista eivät rajoittuneet pelkästään Kremlin pelotteluun.

Tämä vakauttamiselta vaikuttava ajanjakso voi kestää ainakin muutamia vuosia. Ehkä jopa pidempään, jos olosuhteet ovat oikeat. Meneillään oleva vakauttaminen on kuitenkin väliaikaista, ja sitä seuraa väistämättä uusi länsimaiden sisäisten ristiriitojen lisääntyminen ja yhtenäisyyden väheneminen. On avoin kysymys, milloin nykyisten suuntausten voidaan odottaa menettävän ”tuulen purjeistaan”.

”Länsimaat ovat ottaneet opikseen menneistä vaikeuksistaan”

Ensimmäinen sodanjälkeinen ”hajoamissykli” voidaan ajoittaa 1970-luvun alkuun. Silloin Yhdysvallat kärsi sotilaallisen tappion Vietnamissa, luopui kultakannasta, alkoi rajoittaa Yhdysvaltain sitoumuksia ulkomailla osana Nixonin doktriinia, ja joutui sitten syvään sisäpoliittiseen kriisiin (eli Watergate-skandaaliin). Tämä oli myös Japanin taloudellisen nousukauden ja Euroopan talousyhteisön (ETY) laajentumisen aikaa. 

Yhdistynyt kuningaskunta, Tanska ja Irlanti liittyivät ETY:yn 1970-luvun alussa. Myöhemmin aloitettiin neuvottelut Kreikan, Portugalin ja Espanjan liittymisestä maiden sisäpoliittisten muutosten taustaa vasten. Lännen kolmen tärkeimmän valtakeskuksen intressit alkoivat erota toisistaan yhä selvemmin monissa tärkeissä kysymyksissä. Se herätti epäilyksiä sekä Yhdysvaltojen johtajuuden että lännen yhtenäisyyden kestävyydestä.

Vastapainona keskipakoisille suuntauksille länsimaiset johtajat yrittivät tuoda monenvälisyyden elementtejä vuorovaikutukseensa. Perustettiin Trilateraalinen komissio, jota seurasi kuuden ryhmä (G6), josta tuli nopeasti seitsemän ryhmä (G7). 

Presidentin Ronald Reaganin nousu valtaan mahdollisti Yhdysvaltojen selviytymisen 1970-luvun pitkittyneistä kriiseistä, yhdisti amerikkalaista yhteiskuntaa ja vahvisti Yhdysvaltain johtoasemaa. Neuvostoliiton kiihtyvä rappeutuminen, ja sitä seurannut sosialistisen järjestelmän romahdus vuonna 1989 edisti lännen yhteenkuuluvuuden palauttamista.

Seuraava ”hajoamissykli” alkoi noin kaksi vuosikymmentä sitten Yhdysvaltojen hyökkäyksesllä Irakiin vuonna 2003. Tämä jakoi lännen, asettaen englanninkielisen koalition toiselle puolelle kuin suuri osa Manner-Eurooppan maista, erityisesti Ranska ja Saksa. Vaikka kahtiajako ei koskaan johtanut liittolaisten väliseen pitkäaikaiseen yhteenottoon, se osoitti selvästi ”unipolaarisen maailman” rajat.

Keskipakoiset suuntaukset voimistuivat Obaman hallinnon aikana, joka siirtyi ensimmäistä kertaa julkisesti poispäin Atlantista, ja kohti Aasian ja Tyynenmeren aluetta. Tämä puolestaan tarjosi Amerikan eurooppalaisille kumppaneille mahdollisuuden toimia aktiivisemmin kahdella näyttämöllä: lännen ”itäisellä sivustalla”, eli entisissä neuvostotasavalloissa, ja sen ”eteläisessä naapurustossa”, eli Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.”

Tällaisen maantieteellisen vallanjaon tehokkuus on edelleen kiistanalainen historioitsijoiden keskuudessa. Kuitenkin ne säröt, joita lännessä syntyi Obaman vuosina (2009-2017), vain syvenivät Donald Trumpin  (2017-2021) myötä. Vuosien mittaan Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten väliset erimielisyydet perustavanlaatuisissa kysymyksissä, kuten vihreään energiaan siirtyminen, Iranin ydinohjelma, Israelin ja palestiinalaisten välinen ratkaisu ja globaalin etelän taloudellinen tuki, kävivät selviksi. Kauppaan ja talouteen liittyvät ristiriidat kärjistyivät, johtaen Yhdysvallat ja EU:n lopulta kauppasodan partaalle. Turvallisuusasioissa Trumpin hallinto yritti toimia kaupallisten palvelujen tarjoajana, joista se vaati korotettuja maksuja useilta amerikkalaisilta ”asiakkailta” eri puolilla maailmaa.

Silti länsimaissa on ilmennyt uusia ”yhdistäviä” suuntauksia ainakin viimeisten kahden vuoden aikana. Otetaan lähtökohdaksi vuoden 2020 ensimmäiset kuukaudet. Silloin COVID-19 -pandemia herätti lännessä kansallisen itsekkyyden arkaaisimmat refleksit kyseenalaistaen sen yhteiset arvot. Siitä tähän päivään mennessä saavutetun edistyksen pitäisi olla ilmeisen selvää. Länsimaat ovat ottaneet opikseen menneistä vaikeuksistaan, onnistuneet mobilisoitumaan nopeasti ja suhteellisen menestyksekkäästi, estämään oikeisto- ja vasemmistopopulistien uudet hyökkäykset, ja siirtämään syrjään monet viime vuosikymmenten kärhämät. Näin länsi on voinut muodostaa yhtenäisen rintaman yhteisiä vastustajia ja kilpailijoita vastaan.

Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenilla oli tärkeä rooli meneillään olevassa vakauttamisessa. Vaalikampanjan aikana Biden puhui paljon tehtävästä ”yhdistää länsi uudelleen” yhtenä tärkeimmistä prioriteeteistaan. Hän myös poikkeuksetta lupasi, että Yhdysvaltain uusi johto ottaisi huomioon Yhdysvaltain liittolaisten kannat, intressit ja prioriteetit suosien monenkeskisiä sitoutumismuotoja kumppaneidensa kanssa.

Bidenin hallinto ei ole pitänyt tätä lupausta aina johdonmukaissti. Amerikkalaistyylinen monenkeskisyys säilyi hyvin konkreettisena myös Donald Trumpin poistuttua näyttämöltä. Esimerkiksi päätös vetää hätäisesti kaikki Yhdysvaltain joukot pois Afganistanista vuonna 2021 tehtiin ilmeisesti ilman edeltäviä neuvotteluja liittolaisten kanssa. Se aiheutti luonnollisesti tyytymättömyyttä ja jopa nurinaa liittolaisten keskuudessa. 

Yhtenäisen rintaman rakentaminen yhdessä eurooppalaisten liittolaisten kanssa Pekingiä vastaan osoittautui lyhyellä aikavälillä mahdottomaksi. Siitä ovat osoituksena kesäkuussa 2021 Brysselissä pidetyn NATO:n huippukokouksen loppulausuman harvinaiset ja jokseenkin epäselvät viittaukset Pekingiin. Helmikuuhun 2022 asti Washingtonin ja Berliinin välillä oli vakavia erimielisyyksiä myös Moskovan kanssa tehtävän energiayhteistyön näkymistä. Yhdysvallat ja ”eurooppalainen troikka” (Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska ja Saksa) eivät myöskään ole täysin yksimielisiä Iranin monenvälisen ydinsopimuksen elvyttämisestä.

Nämä taktiset epäonnistumiset eivät kuitenkaan johtaneet uusiin syviin sisäisiin hajaannuksiin länsimaissa. Valkoisen talon uusi asenne oli yhtenevä niiden eurooppalaisten ja itä-aasialaisten liittolaisten odotusten kanssa, jotka eivät enimmäkseen hyväksyneet Trumpin ulkopoliittista linjaa. Yhdysvaltain vuoden 2020 presidentinvaalikampanjan aikana ne panostivat Bideniin, ja toivottivat yksiselitteisesti tervetulleeksi ”amerikkalaisen johtajuuden elvyttämisen”.

”Yritys korjata suhteet Venäjään ja keskittyä Pekingiin epäonnistui”

Länsimaiden jatkuva hajanaisuus sisältää lukuisia riskejä. Länsimainen eliitti on tietoinen tästä, ja esiin nouseva yhteenkuuluvuus on osittain seurausta tästä tietoisuudesta. Jakaantunut länsi oli jatkuvasti menettämässä tärkeitä taloudellisia, poliittisia ja geostrategisia asemia. Lisäksi länsi oli enenevästi menettämässä asemansa globaalina roolimallina. Läntiset kehitysmallit on liitetty yhä useammin ratkaisemattomiin sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin, ei niinkään aiempiin saavutuksiin. Poliitikot ja asiantuntijat ovat alkaneet puhua ”lännen jälkeisestä” maailmasta, ei ainoastaan mahdollisuutena vaan kaikkialla läsnä olevana todellisuutena.

Tämä suuntaus kohti lännen ”demytologisointia” selveni entisestään uuden koronaviruspandemian aikana. Se oli kuitenkin alkanut jo paljon aikaisemmin, eli lännen kyvyttömyydestä selviytyä vuoden 2008 maailmanlaajuisen talouskriisin seurauksista, löytää vakuuttava vastaus vuoden 2011 ”arabikevään” tuomiin haasteisiin, ja estää ne suuntaukset, jotka johtivat Ison-Britannian vuoden 2016 päätökseen erota EU:sta. Verrattuna 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun voittokulkuun nämä epäonnistumiset vaikuttivat erityisen tuskallisilta. Itsesäilytysvaisto vaati vakauttamista ja lopulta taktisten eroavaisuuksien ja erimielisyyksien sivuuttamista.

Amerikan eurooppalaiset ja aasialaiset liittolaiset ovat jatkuvasti osoittaneet haluttomuutensa ottaa enemmän vastuuta kansainvälisen järjestelmän tilasta ja maailmanjärjestyksen tulevaisuudesta. Saksan liittokansleri Angela Merkelin ja Ranskan presidentti Emmanuel Macronin lausunnot EU:n ”strategisesta autonomiasta”, joita Merkel ja Macron esittivät vuosien ajan, jäivät suurimmaksi osaksi yleisluonteisiksi ilmaisuiksi erityisesti turvallisuuskysymyksissä. Huolimatta toistuvista lausunnoista että Yhdysvaltojen johtajuudelle tarvitaan kiireellisesti vaihtoehto, tällaista korvaajaa ei koskaan löydetty Euroopasta eikä Aasiasta. Bidenin astuminen presidentin tehtäviin sai siten monilta länsimaissa osakseen suosiota paluuna asioiden luonnolliseen tilaan, mikä oli noussut esiin vasta kylmän sodan alkuvaiheessa.

Toisin kuin kylmän sodan aikana, lännen suurin haaste on nykyään Kiina, ei Venäjä. Siksi ”Kiinan uhka” ruokkii pyrkimystä vakauttamiseen. Ei ole yllättävää, että Biden yritti jo vuonna 2021 neuvotella Moskovan kanssa: hän suostui nopeasti uuden START-sopimuksen jatkamiseen helmikuuhun 2026 asti, minkä jälkeen hän tapasi Venäjän presidentin Vladimir Putinin Genevessä kesäkuussa 2021. 

Huomionarvoista on, että Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä ei toteutettu vastaavaa kahdenvälistä huippukokousta. Valkoinen talo näyttäisi suunnitelleen saavuttavansa jonkinlaisen vakauttamisen suhteissa Venäjään, vähentävänsä Yhdysvaltojen ja Venäjän vastakkainasettelun riskejä, ja keskittyvänsä käsittelemään Kiinaa Venäjää mahtavampana strategisena kilpailijana.

Washington tuskin olisi voinut luottaa siihen, että Moskova luopuisi strategisesta kumppanuudestaan Pekingin kanssa. Samoin uuden ”nollauksen” käynnistäminen oli poissa laskuista, mutta kustannusten minimoiminen oli edelleen ensisijainen tehtävä. 

Kaiken kaikkiaan useimmat Yhdysvaltain liittolaiset Aasiassa ja Euroopassa tukivat tätä priorisointia, lukuun ottamatta pientä määrää Keski- ja Itä-Euroopan valtioita, jotka olivat perinteisesti pyrkineet esittämään Moskovan suurimpana uhkana lännelle. EU yritti monta kertaa vuoden 2021 aikana löytää Venäjän kanssa uusia yhteisiä intressejä rinnakkain Washingtonin pyrkimysten kanssa. Tätä yritettiin erityisesti ”energiasiirtymän” ja viidennen sukupolven informaatioteknologian aloilla.

Yritys korjata suhteet Moskovaan ja keskittyä Pekingiin kuitenkin epäonnistui. Ensinnäkin Moskova ei osoittanut valmiutta korjata suhteita Yhdysvaltojen ehdoilla. Sen sijaan Venäjän Washingtonille esittämien vaatimusten luettelo kasvoi edelleen Geneven huippukokouksen jälkeen. 

Vuoden 2021 lopussa Venäjä vaati Euroopan turvallisuusjärjestelmän radikaalia uudistamista, jota oli valmisteltu kaksikymmentä vuotta. Tämä järjestelmä nojautui Yhdysvaltojen ja NATO:n keskeisiin rooleihin. Näin suurten myönnytysten tekeminen ei luonnollisesti ollut hyväksyttävää sen enempää Washingtonille kuin sen eurooppalaisille liittolaisille. Lopuksi Venäjän sisäiset suuntaukset viestivät etääntymisestä yhä kauemmas liberaalista demokratiasta, mikä puolestaan vähensi kaikkia lähentymismahdollisuuksia lännen kanssa.

Bidenin hallinto ei onnistunut keräämään nopeasti liittoumaa pitkään ja tiukkaan kamppailuun Pekingiä vastaan. Tämä kävi ilmi EU:n jäsenvaltioiden maltillisissa reaktioissa Liettuan ja Kiinan väliseen diplomaattiseen konfliktiin vuoden 2021 lopulla. Vaikka Euroopan maat kiristivät vähitellen Kiina-politiikkaansa – jossain vaiheessa jopa jäädytettiin vuoden 2020 kattavan investointisopimuksen ratifiointi, jonka Bryssel oli onnistuneesti neuvotellut Pekingin kanssa Saksan EU:n neuvoston puheenjohtajakaudella – maanosa jäi edelleen jälkeen Yhdysvalloista sen toimissa Pekingiä vastaan.

Näin ollen oli tarpeen tarkistaa ja korjata lännen vakauttamistaktiikat, mikä edellytti voimakkaita impulsseja. Korona-pandemia ja sen aiheuttama taloudellinen myllerrys eivät olleet riittävä shokki, kuten ei myöskään katastrofaalinen vetäytyminen Afganistanista vuonna 2021. Moskovan sotilaallinen erikoisoperaatio 24. helmikuuta 2022 tuli siis Washingtonille kauan odotettuna, korvaamattomana lahjana. Sen ansiosta amerikkalaiset strategit saattoivat viedä Kiinalta maailman “pahiksen” roolin ja siirtää sen Venäjälle. Venäjän erikoisoperaatio on tarjonnut lännelle mahdollisuuden keskittyä uudelleen yhteisten intressien välittömiin alueisiin. Lisäksi se on selventänyt sitä, mitä institutionaalisia muotoja olisi asetettava etusijalle lännen yhteenkuuluvuuden tavoittelussa.

Vaikka Moskovan mahdollinen ”rauhoittaminen” ei voi poistaa Pekingin ”kesyttämistä” koskevaa tehtävää asialistalta, se toimii tärkeänä askeleena kohti laajemman ongelman ratkaisemista. Lisäksi Venäjän erikoisoperaatio pakotti monet epäröivät länsimaat tarkastelemaan uudelleen sekä Moskovaa että Pekingiä. Kiinan johdon sitkeät yritykset pysyä erossa konfliktista eivät todennäköisesti estä länsimaiden entistä vahvempaa liittoutumista Kiinaa vastaan Tyynellämerellä ja Intian valtamerellä.

”Lännen turvallisuuspoliittinen yhdentyminen toteutetaan amerikkalaisin ehdoin”

Läntinen vakauttaminen alkoi odotetusti turvallisuusjärjestelyjen vahvistamisella. Tämä suuntaus tapahtuu elvytetyn NATO:n sekä muiden Yhdysvaltojen ja sen kumppaneiden kahden- ja monenvälisten järjestelyjen kautta. NATO-jäsenten yhteenlasketut sotilaalliset budjetit muodostavat jo nyt yli puolet maailman puolustusmenoista, ja tämä osuus kasvaa todennäköisesti entisestään lähitulevaisuudessa. Venäjän ja Ukrainan konfliktin opetuksia tutkitaan huolellisesti, mukaan lukien Ukrainaan toimitettujen länsimaisten aseiden suorituskyky. Näillä arvioilla odotetaan olevan vaikutusta länsimaiden sotilaallisen nykyaikaistamisen suunnitelmiin.

Pääpaino näyttää olevan lännen kriittisten teknologisten etujen säilyttämisessä, yhdessä Yhdysvaltojen johtamien turvallisuusliittoumien jatkuvan laajentamisen kanssa. Suuntaus kohti NATO:n ”globalisoitumista” todennäköisesti vain kiihtyy – blokki lisää sotilaallista läsnäoloaan sekä arktisella että Intian ja Tyynenmeren alueilla. Euroopassa ja Aasiassa olevien liittolaisten välistä koordinointia pyritään selvästi lisäämään, ja on syytä uskoa, että Washington rohkaisee aktiivisesti mannertenvälisen koordinoinnin kehittämistä.

Kaikki NATO:n eurooppalaiset jäsenet eivät tietenkään ole täysin valmiita tukemaan Yhdysvaltoja tulevassa vastakkainasettelussa Kiinan kanssa. Esimerkiksi Saksa tyytyy todennäköisesti vain symboliseen sotilaalliseen läsnäoloon Tyynellämerellä. Saksan sotilasmenojen jyrkkä kasvu, jolla pyritään hillitsemään Venäjää, tasoittaa kuitenkin tietä roolien uudelleenjaolle NATO:ssa. Tämä antaa muille maille – erityisesti Yhdistyneelle kuningaskunnalle ja Ranskalle – mahdollisuuden vahvistaa tukeaan Yhdysvalloille kaukana Euroopan ulkopuolella. Miten tämä tarkalleen ottaen tapahtuu, on vielä epäselvää. Mekanismeja tällaisten tavoitteiden saavuttamiseksi testataan kuitenkin tulevina vuosina voimakkaasti.

Yhdysvallat on näiden yhdentymissuuntausten pääasiallinen edunsaaja. Sen hallitseva asema maailman asekaupan markkinoilla vahvistuu merkittävästi, ja kaikki ajatukset Euroopan ”strategisesta itsenäisyydestä” suhteessa NATO:on joutuvat odottamaan parempia aikoja. Venäjää vastaan käytävän informaatiosodan, joka siirtyi uuteen vaiheeseen 24. helmikuuta 2022, tavoitteena on mustamaalata venäläiset aseet ”vanhentuneiksi” ja ”tehottomiksi”. Tämän puolestaan pitäisi johtaa maailman asemarkkinoiden uusjakoon amerikkalaisen puolustussektorin hyväksi.

Kyse ei kuitenkaan ole vain venäläisiä tai kiinalaisia asevalmistajia vastaan käytävästä kamppailusta. Käynnissä oleva yhdentyminen todennäköisesti vahvistaa Yhdysvaltojen puolustussektoria suhteessa sen kilpailijoihin EU:ssa. 

Teoriassa EU:n sotilasmenojen kasvu voisi johtaa suurten eurooppalaisten asevalmistajien ryhmittymään, mikä lisäisi EU:n aseviejien kilpailukykyä maailmanmarkkinoilla. EU:n puolustuskompleksin aseman vahvistaminen globaaleilla markkinoilla tuskin on mahdollista ilman, että blokin ”strateginen autonomia” Yhdysvalloista toteutuu. 

Lännen turvallisuuspoliittinen yhdentyminen toteutetaan amerikkalaisin ehdoin ja lähinnä amerikkalaisten etujen mukaisesti. Nykyisissä olosuhteissa Saksa on ainoa eurooppalainen valtio, jolla on realistiset mahdollisuudet lisätä asevientiä. Kuitenkin myös Berliini kohtaa rajoitteita, kun on kyse nykyaikaisimmista ja kalleimmista järjestelmistä.

Myös Yhdysvaltojen ulkopoliittinen asema suhteessa kumppaneihinsa vahvistuu. Vaikka Venäjän ja Ukrainan konflikti lujitti EU:n yhtenäisyyttä, se ei todennäköisesti tee EU:sta todellista globaalia toimijaa. Itse asiassa näyttää todennäköisemmältä, että Bryssel jämähtää pääasiassa alueelliseen agendaan, ilman yrityksiä noudattaa omaa strategiaansa Etelä- tai Itä-Aasiassa. EU saattaa hyvinkin aktivoitua Afrikassa tai Lähi-idässä, mutta vain siksi, että molemmat alueet saattavat jäädä Yhdysvaltojen intressien reunamille.

Talouden alalla voidaan ennakoida voimakkaita ponnisteluja nykyisten kauppa- ja rahoitusristiriitojen ratkaisemiseksi länsimaiden keskuudessa – Yhdysvaltojen ja EU:n välillä, mutta myös Washingtonin tärkeimpien kauppakumppaneiden kanssa Itä-Aasiassa. Bidenin hallinto on jo osoittanut Trumpia enemmän joustavuutta ja kompromissihalukkuutta. Esimerkiksi lokakuussa 2021 Yhdysvallat poisti osan Trumpin hallinnon EU:n teräkselle ja alumiinille asettamista tulleista. Voidaan olettaa, että pitkään odotettu viennin valvonnan synkronointi kolmansiin maihin (lähinnä Kiinaan ja Venäjälle) alkaa pian toteutua.

Läntisen yhteistyön painopistealueisiin kuuluvat enenevästi strateginen tutkimus ja kehitys. Uusia monenvälisiä yhteenliittymiä syntyy informaatio- ja viestintäteknologian, tekoälyn, avaruus- ja bioteknologian, vihreän energian ja muiden alojen avainalueille. Useimpia niistä johtavat amerikkalaiset yritykset, joita avustavat tarvittaessa ehkä eurooppalaiset ja itä-aasialaiset kumppanit. 

Yksi tärkeimmistä tutkimus- ja kehitysyhteistyön tavoitteista tulee olemaan länsimaiden johtoaseman säilyttäminen Teollisuus 4.0:n teknisten standardien määrittelyssä. Uusissa teknologiaketjuissa kansallisen turvallisuuden asettaminen etusijalle ja poliittisten riskien minimoiminen tulevat olemaan tärkeämpiä kuin taloudellinen toteuttamiskelpoisuus ja kaupallinen tehokkuus. Länsimaisten ja kiinalaisten huipputeknologiayritysten tiivis integroituminen tulee entistä epätodennäköisemmäksi – jopa ilman kiinalais-amerikkalaisen kauppasodan syntyä.

Tämä yhtenäinen ja itsevarma länsi pyrkii epäilemättä säilyttämään yhtenäisyyden globaalin kehityksen keskeisissä kysymyksissä. Tämä koskee ilmastonmuutostata, energiamurros, internetin hallinnointia, maailmanlaajuista digitalisaatiostandardia, elintarviketurvaa, pandemioiden ehkäisyä, rajat ylittävää muuttoliikettä, sukupuoli- ja rodullista tasa-arvoa, vähemmistöjen oikeuksien suojelua sekä sosiaalisia ja taloudellisia eroja maiden sisällä ja niiden välillä. 

Tulevan kehitysohjelman määrittelystä on tulossa yksi keskeisistä parametreista, joiden avulla länsimaiden moraalinen johtajuus maailmanpolitiikassa voidaan palauttaa. On mahdollista, että EU ottaa Yhdysvaltojen sijasta johtoaseman monissa globaalin kehityksen kysymyksissä. Ilman Yhdysvaltojen tukea näiden asioiden edistäminen kansainvälisessä yhteisössä on kuitenkin vaikeaa.

Länsimainen eliitti yrittää joka tapauksessa myydä agendaansa muulle maailmalle uudella tarmolla. ”Sääntöihin perustuvan liberaalin kansainvälisen järjestyksen” käsitettä kehitellään. Se merkitsee jatkossakin länsimaiden määräävää roolia kehitettäessä periaatteita ja normeja valtioiden käyttäytymiselle tietyillä aloilla. Näitä normeja laajennetaan sitten vähitellen koskemaan myös muita toimijoita. Ne, jotka eivät ole valmistautuneet noudattamaan ”käyttäytymissääntöjä”, sysätään kansainvälisen järjestelmän reunamille. Länsimaat toimivat todennäköisesti olettaen, että Amerikan geopoliittiset vastustajat eivät kykene jatkossakaan tarjoamaan kokonaisvaltaisia vaihtoehtoja ”sääntöihin perustuvalle liberaalille kansainväliselle järjestykselle”, mikä lopulta pakottaa ne mukautumaan länsimaisiin normeihin.

Mikään länsimainen yhdentyminen tuskin pärjää ilman yrityksiä laajentaa tämän maailman rajoja ”historiallisen lännen” ulkopuolelle. Tärkein taistelukenttä pysyy todennäköisesti Itä-Aasiassa, jossa Yhdysvallat kohtaa paineita Kiinan taholta. Vastakkainasettelu Kiinan ja Venäjän kanssa ei tietenkään rajoitu mihinkään tiettyyn maantieteelliseen näyttämöön. Voidaan ennakoida jatkuvaa taistelua Intian, Indonesian, Nigerian, Etelä-Afrikan, Brasilian, Argentiinan ja Meksikon kaltaisten maiden sieluista. Laajamittaisia alueellisia ja jopa mantereen laajuisia hankkeita kehitetään ja toteutetaan globaalin etelän (eli Lähi-idän, Kaakkois-Aasian, Pohjois-Afrikan ja Karibian) osien yhdistämiseksi länteen. Uusia jäseniä saatetaan yrittää rekrytoida monenvälisiin rakenteisiin, kuten AUKUS, Five Eyes ja Quad.

Pyrkiessään heikentämään Venäjää ja eristämään Kiina, länsi kohtaa väistämättä ristiriidan julistamansa ideologisen puhtauden ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden välillä. Ristiriita tulee erityisen selvästi esiin alueilla, joilla länsimainen liberaalidemokratia ei ole suosittua, ja paikalliset asenteet ihmisoikeuksia kohtaan ovat vähintäänkin ristiriitaisia. 

Bidenin ”arvoja” korostava hallinto on jo kohdannut merkittävää vastarintaa Lähi-idän, Kaakkois-Aasian ja Pohjois-Afrikan kumppaneiltaan. Tämä ristiriita ratkaistaan, kuten on tapahtunut monia kertoja menneisyydessä, useimmiten poliittisen tarkoituksenmukaisuuden eduksi, vaikka liberaalien arvojen täydellinen hylkääminen länsimaisen yhteenkuuluvuuden perustana ei tulekaan tapahtumaan lähiaikoina.

Ilmeisistä syistä länsimaiset johtajat vetävät keskeisen jakolinjan ”vastuullisten” ja ”vastuuttomien” toimijoiden välille maailman näyttämöllä – eivät demokratioiden ja autokratioiden välille. Tätä voidaan jopa käyttää hyväksi pyrittäessä taktisiin kompromisseihin Kiinan kanssa ja estämään Pekingin ja Moskovan kumppanuuden syventyminen. Lännen geopoliittiset vastustajat  Venäjästä ja Iranista Pohjois-Koreaan ja Nicaraguaan  sisällytetään tilannekohtaisesti ”vastuuttomien” toimijoiden kategoriaan. Tätä luetteloa päivitetään jatkuvasti lännen poliittisten tarpeiden mukaan. Lännen on selvästi tarkoituksenmukaisempaa käsitellä vastustajiaan peräkkäin eikä rinnakkain, mikä laajentaa lännen geopoliittista tilaa ja kaventaa vastustajien liikkumavaraa.

”Kokoontuminen Yhdysvaltojen ympärille saattaa lykätä kypsää moninapaisuutta”

Jos läntinen yhteenkuuluvuus osoittautuu kestäväksi tulevina vuosina, sillä on merkittäviä seurauksia kansainvälisten suhteiden järjestelmälle. Liittolaisten kokoontuminen Yhdysvaltojen ympärille saattaa lykätä kypsän moninapaisuuden mahdollisuutta ennakoitavissa olevassa tulevaisuudessa. Vaikka moninapaisuus viittaa riippumattomien globaalien valtakeskusten suhteellisen tasapuoliseen etäisyyteen toisistaan ja niiden sotilaallisten, taloudellisten, teknologisten ja muiden potentiaalien vertailukelpoisuuteen, länsimaiden yhdistyminen johtaisi jälleen ”superkeskuksen” syntymiseen.

Moninapaisuus merkitsee myös geopoliittisten liittoutumien ja koalitioiden joustavuutta. Jos yksi napa vahvistuu liikaa, muut ryhmittyvät siten, että yhden hegemonin ylivalta vältetään. Pyrkimys kehittyvään yhdentymiseen ei viittaa tällaiseen joustavuuteen lännessä. On vaikea kuvitella, että EU yhdistyisi Venäjän kanssa Yhdysvaltojen torjumiseksi, tai että Washington liittyisi yhteen Pekingin kanssa rajoittaakseen Brysselin toimintaa.

Vaikka viittaukset moninapaisuuteen ovat jatkossakin tärkeä osa länsimaista poliittista retoriikkaa, Bidenin hallinnon ja sen liittolaisten pyrkimyksenä on luoda uudelleen malli, joka perustuu epäsymmetriseen vuorovaikutukseen ”globaalin ytimen” (länsi) ja ”globaalin periferian” (muut) välillä. Tässä mallissa ydin laajenee asteittain periferian kustannuksella.

Usein oletetaan, että kansainvälisen järjestelmän kahtiajako ”ytimeen” ja ”periferiaan” ei välttämättä johda kaksinapaiseen maailmaan sen perinteisessä merkityksessä. Päinvastoin, suuret ”ei-läntiset” maat joutuvat kilpailemaan keskenään paremmista ehdoista päästäkseen ”globaaliin ytimeen”. 

Mahdollinen ”ei-läntisten maiden” ryhmittyminen Kiinan tai Venäjän ympärille ei selvästikään ole lähitulevaisuuden asia. Sitä paitsi yhtenäistyneellä lännellä on monia mahdollisuuksia torjua tehokkaasti tällainen prosessi. Tätä logiikkaa seuraten ”globaalin ytimen” ulkopuolisten tahojen yhteenliittymät – kuten Shanghain yhteistyöjärjestö (SCO), BRICS tai Euraasian talousliitto – perustuvat osallistujiensa opportunististen intressien yhteisiin nimittäjiin, eikä niillä näin ollen ole pitkän aikavälin strategisia näkymiä. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka nämä maat ovat väestömäärältään, luonnonvaroiltaan ja jopa taloudelliselta potentiaaliltaan länsimaita suuremmat, ne ovat silti huonosti valmistautuneita tehokkaaseen kilpailuun.

Optimistiset ennusteet edellä mainitusta tulevaisuudennäkymästä ennakoivat, että globaalin ”periferian” taloudellinen, teknologinen, poliittinen ja kulttuurinen riippuvuus ”ytimestä” syvenee. Jos tämä toteutuisi, globalisaatio käynnistyisi uudelleen ja 2020-luvun kriisit keskeyttäisivät vain tilapäisesti suuntaukset. Näihin ennusteisiin kuuluu, että lännen teknologinen ylivoima globaaliin etelään nähden antaa ensin mainitulle mahdollisuuden määritellä kehitysparametrit jälkimmäisen keskeisillä sektoreilla. Kriittisen tärkeä esimerkki tästä on maatalous. Lännen pehmeä voima tulee olemaan entistäkin merkittävämpi, kun kansainvälinen järjestelmä vakautuu. Ja jos alueellisten kriisien kärjistymisen estäminen ”periferiassa” osoittautuu mahdolliseksi, kansainvälinen järjestys on suhteellisen vakaa ainakin keskipitkällä aikavälillä.

”Voidakseen palata takaisin yksinapaisuuteen lännen on hoidettava Kiinan haaste”

Yksinapaisen maailman paluu ei välttämättä merkitsisi sitä, että länsimaiden pitäisi kieltäytyä tekemästä myönnytyksiä globaalille etelälle taloudessa, rahoituksessa, kestävässä kehityksessä, ja laajemmin, kansainvälisen järjestelmän demokratisoinnissa. Nämä myönnytykset eivät kuitenkaan ole pelkästään seurausta globaalin etelän kasvavasta painostuksesta, vaan pikemminkin lännen hyvän tahdon ele, jonka tarkoituksena on välttää epävakautta ”periferiassa”. Siksi mukauttamiset ovat tiukasti mitoitettuja ja riippuvaisia globaalin etelän vastavuoroisista sitoumuksista. Kehittyville maille annettavan taloudellisen avun lisäämisen ehtona saattaisi olla niiden yhteistyö lännen kanssa. Esimerkiksi maahanmuuttovirtojen rajoittaminen tai asianmukaiset ihmisoikeuksia koskevat lupaukset.

Lännen ja globaalin etelän väliset suhteet pysyisivät tässä skenaariossa monimutkaisina ja toisinaan alttiina konflikteille. Loppujen lopuksi länsi pysyy kokonisuuden johtavana voimana. Maailman ”periferia” ei tämän logiikan mukaan ole täysin valmis kansainvälinen subjekti, ja siksi se tarvitsee ulkoisen hallinnon elementtejä ”kypsiltä” valtioilta ja yhteiskunnilta. Ensin Venäjän ja sitten Kiinan sysääminen maailmanpolitiikan marginaaliin mahdollistaa länsimaiden modernisaatiomonopolien palauttamisen, mikä sitoo globaalin ”periferian” entistä tiiviimmin globaaliin ”ytimeen”.

Nykyisten poliittisten ja sotilaallisten ryhmittymien asteittainen laajentuminen todennäköisesti jatkuisi. Vielä todennäköisempää on, että vähemmän muodollisista monenvälisistä järjestöistä, kuten Quad, tulisi entistä keskeisempiä kansainvälisen turvallisuuspolitiikan kannalta. Näiden instituutioiden päätavoitteena pysyisi Kiinan eristäminen niiden toimintaohjelmien muuttuessa ajan mittaan kattavammiksi, ja kenties laajentuessa ”pehmeän turvallisuuden” ja kehityksen aloille.

Länsimaat saattavat myös pyrkiä tasapainottamaan uudelleen joidenkin monenvälisten järjestöjen roolia. Esimerkiksi G20 voitaisiin korvata G7:llä tärkeimpänä maailmantaloutta käsittelevien keskustelujen foorumina. Viimeksi mainittu voisi tarvittaessa ottaa mukaan uusia jäseniä, tai kutsua yksittäisiä globaalin etelän maita tarkkailijoiksi tietyissä kysymyksissä. Tällainen strategia voisi luonnollisesti onnistua vain, jos länsi esittää G7:n globaalina laboratoriona, joka tuottaa koko maapallon etuihin perustuvia yleismaailmallisia pelisääntöjä.

Voidakseen palata takaisin yksinapaisuuteen lännen on hoidettava Kiinan haaste. On edelleen epäselvää, missä määrin länsi on valmis kompromisseihin Pekingin kanssa. Se määräytyy tulevaisuuden voimatasapainon perusteella. 

Vaikuttaa siltä, että länsimainen strategia sisältää kolme tavoitetta: Venäjän heikentäminen, Kiinan eristäminen ja ”aasialaisen vuosisadan” käynnistymisen estäminen. Ensimmäisen tavoitteen saavuttaminen helpottaisi liikkumista kohti toista tavoitetta, ja toisen tavoitteen toteuttaminen melkein varmistaisi kolmannen tavoitteen saavuttamisen.

Lännessä ei ole pulaa ennusteista, jotka koskevat Kiinan talouden väistämätöntä hidastumista, kasvavia sisäisiä sosiaalisia jännitteitä ja Kiinan talous- ja yhteiskuntamallin kestämättömyyttä. Jos aika on Kiinaa vastaan, länsimaita ei kiinnosta tehdä pitkän aikavälin järjestelyjä ja kompromisseja Pekingin kanssa. 

Kiinan meneillään olevan talouden rakennemuutoksen, sosiaalisten ja demografisten muutosten sekä Kiinan osallistumisen globalisaatioon uskotaan johtavan Kiinan poliittisen järjestelmän liberalisoitumiseen. Tämän seurauksena Kiina joutuu väitteiden mukaan toimimaan länsimaisten sääntöjen mukaan ja noudattamaan henkiin herätetyn “yksinapaisen” maailman logiikkaa.

Jos länsimaiden ja Kiinan välinen kilpailu on pitkän aikavälin hanke, tämän hetken tärkein taktinen tehtävä on säilyttää länsimaiden yhteenkuuluvuus niiden kohdatessa Pekingin, ja ennen kaikkea estää eurooppalaisia liittolaisia tekemästä omia sopimuksiaan Kiinan kanssa. Näin ollen Washingtonin olisi hyödynnettävä mahdollisimman paljon käytettävissään olevia kahden- ja monenvälisiä mekanismeja estääkseen mahdollisen, Yhdysvaltain osalta ei-toivotun ”liennytyksen”.

Tässä uudistetussa ”yksinapaisessa” ympäristössä Venäjä huomaisi joutuneensa takaisn 1990-luvun alun asemiinsa. Itse asiassa sen asema olisi vielä vaikeampi, koska Moskova menettäisi kylmän sodan päättymisen jälkeen nauttimansa luottamuksen. Venäjään kohdistuva paine olisi voimakkaampaa kuin 1990-luvulla, ja mahdolliset palkkiot ”hyvästä käytöksestä” olisivat vaatimattomia ja viivästettyjä. Ennemmin tai myöhemmin Venäjä kuitenkin myös integroitaisiin länteen, joka käyttäisi sitä merkittävänä lisäresurssina vastakkainasettelussaan Kiinaa vastaan.

Kunnes näin tapahtuu, länsi tähtäisi Venäjän maksimaaliseen geopoliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen heikentämiseen. Tähän sisältyisi Moskovan johdonmukainen syrjäyttäminen alueellisista ja maailmanlaajuisista monenvälisistä järjestöistä, taloudellisten ja tieteellisten siteiden katkaiseminen, ja sellaisten maiden painostaminen, jotka pyrkivät tekemään yhteistyötä Venäjän kanssa missä tahansa muodossa. Lännen Moskovaan kohdistaman informaatiohyökkäyksen tärkein tehtävä olisi muuttaa globaalin etelän asenne Venäjää kohtaan.

Samaan aikaan lännen olisi oltava valmis ylläpitämään minimoituja yhteyksiä, ensisijaisesti strategisen asevalvonnan säilyttämiseksi, ja suoran sotilaallisen yhteenoton riskien vähentämiseksi. Tämän lisäksi länsimaiden toiveet kiinnittyisivät siihen, että Kremlin johtajuus vaihtuisi väistämättä sisäisen ja ulkoisen paineen kasvaessa. Moskovan kansainvälisen poliittisen roolin minimoimisesta pitäisi muodostua ylimääräinen painostuskeino Kiinaa kohtaan, joka joutuu kohtaamaan vahvistuneen lännen yksin.

Tämä on siis laaja kuva ”toivottavasta tulevaisuudesta”, sellaisena kuin länsimaat sen käsitteellistävät – kosto kahden viime vuosikymmenen geopoliittisista vetäytymisistä. Poliittisessa retoriikassa tämä kuva luonnollisesti näyttää hieman erilaiselta. Sen peruselementit näyttäytyvät kansainvälisen oikeuden yleismaailmallisten normien noudattamisena, perusihmisoikeuksina, tehokkaana globaalina hallintona ja osallistavuutena. Tämä kuva perustuu kuitenkin vanhaan ajatukseen Yhdysvaltojen ehdottoman johtajuuden palauttamisesta.

”Vaarallisin haaste länsimaiselle yhteenkuuluvuudelle on sisäinen”

Kuinka realistinen on skenaario, joka säilyttää ja vahvistaa lännen yhteenkuuluvuutta kansainvälisen järjestelmän perustana? Vaikka näyttää siltä, että läntisellä yhdentymisellä on potentiaalia jatkua, sillä on myös rajoituksensa, jotka asettavat sen pitkän aikavälin kestävyyden kyseenalaiseksi.

Vaikka monet länsimaiden sisäiset kiistat ovat jääneet taka-alalle Bidenin tultua virkaan vuonna 2021, niiden syvät juuret ovat yhä tallella. Ennemmin tai myöhemmin ne voivat tuottaa uusia versoja. On syytä huomata, että edellisellä 1900-luvun lopun yhdentymissykli oli vahvempi perusta kuin nykyisellä syklillä. Tuolloin liberaali voitonriemu, syvä usko historialliseen vanhurskauteen ja väitteet länsimaisten arvojen yleismaailmallisesta sovellettavuudesta toimivat kaikki länsimaisen yhteenkuuluvuuden perustana. Nykyinen yhdentymissykli perustuu enemmänkin pelkoon nousevasta Kiinasta ja elpyvästä Venäjästä. Useimmilla länsimaisilla johtajilla ei ole nykyään samanlaista luottamusta liberaalien arvojen voittoon edes omassa maassaan. Tämä herättää epäilyksiä lännen äskettäin löydetystä yhteenkuuluvuudesta, mikä tekee näkymän sen kestävyydestä epävarman.

Tällä hetkellä yhteenkuuluvuutta haittaavat useat tekijät. Ensinnäkään Yhdysvaltojen, EU:n ja Itä-Aasian kehittyneiden maiden taloudelliset intressit eivät ole kaikilta osin yhteneväiset. Esimerkiksi kiistoja amerikkalaisten maataloustuotteiden viennistä Euroopan unioniin ei todennäköisesti saada ratkaistua. Sama koskee autojen vientiä EU:sta Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltain dollari ja euro kilpailevat jatkossakin toisiaan vastaan maailmanlaajuisilla rahoitusmarkkinoilla, ja kilpailu todennäköisesti kiristyy, kun muut valuutat alkavat vahvistua. Yleisemmällä tasolla on kyseenalaista, voiko Yhdysvallat luottaa loputtomiin ulkoiseen lainanottoon.

Lisäksi on kysymys poliittisten syklien synkronoinnin toteutettamiskelpoisuus länsimaiden keskuudessa. Kun esimerkiksi Pohjois-Euroopassa vasemmisto on tällä hetkellä hyökkäysasetelmissa, Yhdysvalloissa marraskuussa 2022 pidettävät välivaalit saattavat tuoda voiton amerikkalaiselle oikeistolle.

Sen sijaan, että erot englanninkielisten maiden ja Manner-Euroopan sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen mallien välillä olisivat ajan myötä hävinneet, ne ovat kasvaneet. Manner-Eurooppalaisten toistuvat yritykset ottaa käyttöön yhteiskunnallisia ja taloudellisia reseptejä Yhdysvalloista ja Yhdistyneestä kuningaskunnasta ovat epäonnistuneet. Muuttuvat etniset ja väestörakenteelliset tekijät lisäävät entisestään yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ylläpitämiseen liittyviä ongelmia.

Toinen este liittyy poliittisiin erimielisyyksiin. On eri asia yhdistyä tilanne tilanteelta akuutin turvallisuuskriisin aikana ja taloudellisesti merkityksetöntä vastustajaa vastaan kuin taistella pitkään Kiinan kaltaisen taloudellisen suurvallan kanssa. Lännessä ei ole täydellistä yksimielisyyttä Intiaa koskevasta strategiasta saati sitten Lähi-idän kriisin tehokkaasta hallinnasta. On myös vaikea kuvitella, miten Yhdysvallat ja EU voisivat saavuttaa täydellisen yksimielisyyden siitä, miten taloudellista apua laajennetaan globaalille etelälle.

Lännen kyky eristää Venäjä pitkällä aikavälillä on toinen kyseenalainen näkymä. Maailman reaktio Venäjän sotilaalliseen erikoisoperaatioon on ollut kirjavaa, eikä Venäjän vastaisen konsensuksen kestävyys ole läheskään varmaa. Kun Ukrainan kriisi katoaa otsikoista, lännen yhteenkuuluvuutta on yhä vaikeampi ylläpitää. Kun Venäjän ja Ukrainan välisen selkkauksen sotilaallinen vaihe on ohi, erimielisyydet siitä, miten tulevia suhteita Moskovaan rakennetaan, todennäköisesti syvenevät.

Koska Venäjän vastaisten pakotteiden taakka ei jakaudu tasaisesti Yhdysvaltojen ja EU:n jäsenvaltioiden kesken, on helppo ennustaa erimielisyyksiä. Ne voimistuvat, jos tästä konfliktista tulee maailmanlaajuisen talouskriisin katalysaattori. Mikä vielä pahempaa, se kylväisi yhä suurempaa eripuraa, jos länneltä vaaditaan lisäuhrauksia Venäjän sotilaallisen voiton estämiseksi.

Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten välisiä erimielisyyksiä lännen optimaalisesta sotilaallisesta asennoitumista ei myöskään voida sulkea pois. Vaikka jotkut amerikkalaiset päätöksentekijät saattavat pitää Venäjän ja NATO:n välistä rajoitettua ydinasekonfliktia hyväksyttävänä, he tuskin löytävät samanmielisiä kumppaneita mantereelta, jossa ydinsodan todennäköisyys olisi suurin.

Vielä haastavampaa on Kiinan taloudellinen ja teknologinen eristäminen. Yritykset eristää Peking katkaisemalla taloudelliset ja teknologiset siteet johtavat kasvaviin kustannuksiin lännelle itselleen. Peking on seurannut tiiviisti länsimaiden päätöksiä Venäjän vastaisista pakotteista, ja se on ryhtynyt ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin estääkseen tällaisten Kiinaan kohdistuvien toimien vaikutukset. Ukrainan kriisi osoittautui ylimääräiseksi katalysaattoriksi Venäjän ja Kiinan väliselle yhteistyölle eri aloilla ja tarjosi Kiinalle lisää mahdollisuuksia Yhdysvaltojen vastustamiseen. Useimmat asiantuntijat ennustavat, että kun Venäjän ja Ukrainan konfliktin aiheuttama kohu hälvenee, Kiinan poliittinen ja taloudellinen tuki Venäjälle todennäköisesti kasvaa.

Yhdysvaltojen aikomus eristää Kiina Intian- ja Tyynenmeren alueella, jossa Kiina on edelleen useimpien kansantalouksien johtava kauppa- ja investointikumppani, vaikuttaa epärealistiselta. Tällä hetkellä Washington ei ole valmis avaamaan Yhdysvaltain markkinoita täysin Aasian valtioille, eivätkä Yhdysvallat voi myöskään haastaa Pekingiä Aasian suurissa infrastruktuurihankkeissa. Yhdysvalloilla on monia tariffi-, teknologisia ja rahallisia etuja, joita se voisi tarjota Intian- ja Tyynenmeren alueen kumppaneilleen, mutta niiden tarjoamista rajoittaa Bidenin hallinnon sisäinen heikkous. Lisäksi aasialaiset eivät voi luottaa Yhdysvaltain politiikan jatkuvuuteen vuoden 2024 presidentinvaalien jälkeen. Kaiken tämän vuoksi länsi ei pysty tarjoamaan ylivoimaista vaihtoehtoa Kiinan Belt and Road -aloitteelle.

Niin kyyniseltä kuin saattaakin kuulostaa, länsimainen yleisö on tottumassa ratkaisemattomiin sotilaallisiin konflikteihin, varsinkin kun ne eivät uhkaa elintärkeitä kansallisia etuja. Ukrainan tapahtumat koetaan lisääntyvässä määrin alueellisena ongelmana, ei niinkään maailmanlaajuisena haasteena lännelle. Vaikka tämä ei tarkoita länsimaisen yleisön muuttumista Venäjä-myönteiseksi, Ukrainan konfliktilla poliittisen mobilisoinnin välineenä on olemassa parasta ennen -päivä.

Vaarallisin haaste länsimaiselle yhteenkuuluvuudelle on sisäinen. Yhdysvalloilla erityisesti ja länsimailla ylipäätään on edessään useita perustavanlaatuisia taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia ongelmia, joita ei ole käsitelty kunnolla. Länsimaiset yhteiskunnat ovat edelleen jakautuneet monin tavoin, ja mahdollisuudet sisäisen yhtenäisyyden palauttamiseen ovat heikot. Tämä puolestaan heikentää mahdollisuuksia pitkän aikavälin johdonmukaisen ulkopolitiikan harjoittamiseen, mikä on olennaisen tärkeää lännen yhteenkuuluvuuden säilyttämiseksi.

Seuraava siirtymä keskihakuisesta suuntauksesta keskipakoisuuteen länsimaissa on vain ajan kysymys, joka voidaan mitata pikemminkin vuosina kuin vuosikymmeninä. Suuntaukset voivat muuttua 2020-luvun jälkipuoliskolla tai sen loppuun mennessä, mikä antaa lisää mahdollisuuksia ei-länsimaisille voimille, Venäjä mukaan lukien.

”Seuraavat pari vuotta ovat Venäjälle sen Neuvostoliiton jälkeisen historian vaikeinta aikaa”

Kaikkien nykyisten epävarmuustekijöiden vuoksi vaikuttaa ilmeiseltä, että muutos suuntauksissa ei tapahdu lähitulevaisuudessa. Toistaiseksi länsimainen yhdentyminen on vain saanut vauhtia, levinnyt uusiin ulkopoliittisiin suuntiin, ja vaikuttanut uusiin elämänulottuvuuksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että Moskovan, Pekingin ja muiden ei-länsimaisten voimakeskusten on valmistauduttava pitkäaikaiseen vuorovaikutukseen yhtenäisen lännen kanssa, joka kykenee jatkossakin estämään tai ainakin lieventämään erimielisyyksien ilmenemistä riveissään. Tämä uusi todellisuus asettaa vakavia haasteita kaikille, jotka eivät ole valmistautuneet hyväksymään länsimaiden luomia pelisääntöjä.

Jos Moskova ei ole halukas palaamaan 1990-luvun alun kansainväliseen asemaansa, eräänä sen ulkopolitiikan perustehtävistä pitäisi olla paljon kylmän sodan jälkeistä aikaa sitoutuneemman ja keskittyneemmän vastustajan kohtaaminen. Seuraavat pari vuotta ovat Venäjälle sen Neuvostoliiton jälkeisen historian vaikeinta aikaa, ja ne merkitsevät yhtenäisen lännen Moskovaan kohdistaman poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen paineen huippua.

Venäjän strategian onnistuminen riippuu nyt ratkaisevasti Moskovan kyvystä mobilisoida kotimaiset voimavarat, ja löytää löytää kehitysmalli, joka soveltuu selviytymiseen pitkäaikaisesta välirikosta lännen kanssa. Ulkopolitiikassa päätehtävänä on vahvistaa Venäjän asemia ei-länsimaisessa maailmassa luopumatta kuitenkaan vaihtoehdosta jatkaa yhteydenpitoa länteen. Laajentaakseen läsnäoloaan globaalissa etelässä Kremlin on työstettävä perusteellisesti ulkopoliittisia työkalujaan, jotka eivät nyt vastaa potentiaalisten kumppaneiden odotuksia.

Monien globaalin etelän maiden mielestä Moskovan pyrkimys johtavaan rooliin ei-länsimaisessa maailmassa ei näytä kovin vakuuttavalta. Venäjä nähdään usein osana länttä, vaikkakin omine erityispiirteineen. Monet globaalin etelän maat ovat tulkinneet nykyisen konfliktin Ukrainassa ja sen ympäristössä konfliktiksi ”laajemman lännen” keskuudessa, minkä seurauksena etelän oletetaan joutuvan maksamaan tästä ”länsimaisesta” ongelmasta. Venäjän olisi vältettävä suhteissaan itäisiin ja eteläisiin kumppaneihinsa kunnianhimoisia mutta pinnallisia ideologisia suunnitelmia. Erityisesti yritykset esittää monenväliset aloitteet, kuten SCO tai BRICS, ”länsimaiden vastaisina” hankkeina, tai julistaa ”Indopasifinen” Intian ja Tyynenmeren alue käsite puhtaasti amerikkalaiseksi rakennelmaksi vaikuttavat perusteettomilta. Yhteistyön idän ja etelän kanssa tulisi edetä pääasiassa konkreettisten, selkeästi sovellettavien ja asteittaisten hankkeiden muodossa.

Lännen yhdentymisen vuoksi Moskovan on koordinoitava Washingtonin kanssa jopa kaikkein rajallisimmat sopimukset ”länsirintamalla”. Yritykset pelata Yhdysvaltojen ja EU:n välisillä ristiriidoilla osoittautuvat todennäköisesti haitallisiksi.

Yhtä turhilta vaikuttavat yritykset eristäytyä täysin lännestä tai tarkastella Venäjän ja lännen vuorovaikutusta väistämättömänä nollasummapelinä. Yhteisten ongelmien – ydinaseiden leviämisen estämisestä ilmastonmuutokseen – aiheuttama kasvava paine ajaa osapuolet koordinoimaan kantojaan ja tekemään yhteistyötä rajallisilla, molempia osapuolia hyödyttävillä alueilla. Lyhyen aikavälin yhteistyö ei muuta suhteiden kielteisiä näkymiä. Tulevaisuudessa aiheiden kirjoa asteittain laajentamalla saatettaisiin kuitenkin palauttaa myönteinen vuorovaikutus.

Amerikkalaisen yhteiskunnan nykyinen poliittinen kahtiajako asettaa rajoituksia länsimaiden yhdentymiselle Yhdysvaltojen ympärille. Se tekee Yhdysvalloista myös arvaamattoman kansainvälisen toimijan. Yhdysvallat on kuitenkin edelleen keskeinen maailmanlaajuinen toimija, minkä vuoksi rajoitetun vuoropuhelun palauttaminen on Moskovalle elintärkeää.

Venäjän olisi vältettävä houkutusta jakaa mahdolliset kumppanit sanomalla, että ”olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan”. Kun otetaan huomioon keskellä muutosta oleva voimatasapaino, yritykset muodostaa laajoja länsimaiden vastaisia liittoutumia eivät todennäköisesti onnistu. Lupaavampaa on painottaa tilannekohtaisia liittoutumia tiettyjen tehtävien ympärillä, joiden ratkaisut ovat kaikkien etujen mukaisia. Tilannekohtaisista liittoutumista voi kasvaa vakaita liittoutumia vasta ajan kanssa. Toisin sanoen strategisesta kärsivällisyydestä pitäisi tulla Venäjän ulkopolitiikkaan luontaisesti kuuluva piirre.

Lähde: The Center for International Relations and Sustainable Development (CIRSD) / Horizons / Summer 2022 issue

Käännöstyö: Riitta Veijalainen

Väliotiskot toimituksen.

+++