NATOn laajentuminen: Mitä Gorbatshov kuuli

Salassapidosta vapautetuista asiakirjoista käy ilmi, että Baker, Bush, Genscher, Kohl, Gates, Mitterrand, Thatcher, Hurd, Major ja Wörner ovat antaneet Neuvostoliiton johtajille turvallisuusvakuuksia NATOn laajentumista vastaan

Slaavilaisen tutkimuksen paneeli käsittelee kysymystä
”Kuka lupasi mitä kenellekin NATOn laajentumisen suhteen?”

Washington D.C., 12. joulukuuta 2017 – Yhdysvaltain ulkoministeri James Bakerin kuuluisa ”ei tuumaakaan itään päin” -vakuutus NATOn laajentumisesta hänen tapaamisessaan Neuvostoliiton johtajan, Mihail Gorbatshovin, kanssa 9. helmikuuta 1990, oli osa sarjasta Neuvostoliiton turvallisuutta koskevia vakuutteluja, joita länsimaiset johtajat antoivat Gorbatshoville ja muille neuvostoviranomaisille koko Saksan yhdentymisprosessin ajan vuonna 1990 ja edelleen vuonna 1991, kuten George Washingtonin yliopiston kansallisen turvallisuusarkiston tänään julkistamissa Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Saksan, Britannian ja Ranskan asiakirjoissa todetaan (http://nsarchive.gwu.edu).

Asiakirjoista käy ilmi, että useat kansalliset johtajat harkitsivat ja hylkäsivät Keski- ja Itä-Euroopan NATO-jäsenyyden alkuvuodesta 1990 ja koko vuoden 1991 ajan, että Saksan yhdentymisneuvottelujen yhteydessä vuonna 1990 käydyt NATOa koskevat keskustelut eivät suinkaan rajoittuneet vain Itä-Saksan alueen asemaan, ja että sitä seuranneet Neuvostoliiton ja Venäjän valitukset siitä, että heitä on johdettu harhaan NATOn laajentumisen suhteen, perustuivat korkeimpien tasojen senaikaisiin kirjallisiin muistioihin kokouksista ja puhelinneuvotteluista. 

Asiakirjat vahvistavat CIA:n entisen johtajan Robert Gatesin kritiikkiä siitä, että ”NATOn itälaajentumista [1990-luvulla] ajettiin eteenpäin, vaikka Gorbatshoville ja muille uskoteltiin, ettei niin kävisi”.[1] Asiakirjojen vahvistama keskeinen ilmaisu on ”uskoteltiin”.

Presidentti George H.W. Bush oli vakuuttanut Gorbatshoville Maltan huippukokouksessa joulukuussa 1989, että Yhdysvallat ei käyttäisi hyväkseen (”En ole hyppinyt ylös ja alas Berliinin muurilla”) Itä-Euroopan vallankumouksia vahingoittaakseen Neuvostoliiton intressejä; mutta sen enempää Bush kuin Gorbatshovkaan eivät tuossa vaiheessa odottaneet (eikä myöskään Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Kohl) niin nopeaa Itä-Saksan romahdusta tai Saksan yhdentymisen vauhtia.[2]

Länsimaiden johtajien ensimmäiset konkreettiset vakuuttelut NATOn suhteen alkoivat 31. tammikuuta 1990, kun Länsi-Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher avasi neuvottelut suurella julkisella puheella Saksan yhdentymisestä Tutzingissa, Baijerissa. Yhdysvaltain Bonnin suurlähetystö (ks. asiakirja 1) ilmoitti Washingtonille, että Genscher teki selväksi, ”että muutokset Itä-Euroopassa ja Saksan yhdentymisprosessi eivät saa johtaa ’Neuvostoliiton turvallisuusintressien heikentymiseen’. Siksi NATOn tulisi poissulkea ’alueensa laajentaminen itään päin eli siirtyminen lähemmäs Neuvostoliiton rajoja.'” Bonnin sähkeessä todettiin myös Genscherin ehdotus Itä-Saksan alueen jättämisestä NATOn sotilasrakenteiden ulkopuolelle siinäkin tapauksessa, että yhdentynyt Saksa kuuluisi NATOon.[3]

Viimeksi mainittu ajatus DDR:n alueen erityisasemasta kodifioitiin lopullisessa Saksan yhdentymissopimuksessa, jonka Kaksi-Plus-Neljä -ryhmän ulkoministerit allekirjoittivat 12. syyskuuta 1990 (ks. asiakirja 25). Edellä mainittua ajatusta ”lähempänä Neuvostoliiton rajoja” ei ole kirjattu sopimuksiin, vaan useisiin keskustelumuistioihin Neuvostoliiton ja korkeimman tason länsimaisten keskustelukumppaneiden (Genscher, Kohl, Baker, Gates, Bush, Mitterrand, Thatcher, Major, Woerner ja muut) välillä, joissa koko vuoden 1990 ja vuoden 1991 ajan annettiin vakuuksia Neuvostoliiton turvallisuusintressien suojelusta ja Neuvostoliiton sisällyttämisestä uusiin eurooppalaisiin turvallisuusrakenteisiin. Nämä kaksi seikkaa liittyivät toisiinsa, mutta eivät olleet sama asia. Myöhemmissä analyyseissä nämä kaksi asiaa on joskus sekoitettu toisiinsa ja väitetty, ettei keskustelu koskenut koko Eurooppaa. Jäljempänä julkaistut asiakirjat osoittavat selvästi, että ne koskivat [koko Eurooppaa].

”Tutzingin mallista” tuli välittömästi keskipiste sarjassa tärkeitä diplomaattisia keskusteluja seuraavien 10 päivän aikana vuonna 1990, ja se johti ratkaisevaan, helmikuun 10. päivänä vuonna 1990, Moskovassa pidettyyn Kohlin ja Gorbatshovin tapaamiseen, jossa Länsi-Saksan johtaja sai Neuvostoliiton periaatteellisen hyväksynnän yhdentyneelle Saksalle NATOssa, edellyttäen, ettei NATO laajenisi itään päin.

Neuvostoliitto tarvitsisi paljon enemmän aikaa sisäisen mielipiteensä käsittelyyn (ja länsisaksalaisten taloudellista apua) ennen kuin se allekirjoittaisi sopimuksen virallisesti syyskuussa 1990.

Ennen Kohlin vakuuttelua [NATO-laajentumisesta] käydyissä keskusteluissa käsiteltiin nimenomaisesti NATOn laajentumista, Keski- ja Itä-Euroopan maita ja sitä, miten Neuvostoliitto saataisiin suostuteltua hyväksymään yhdentyminen. Esimerkiksi 6. helmikuuta 1990, kun Genscher tapasi Britannian ulkoministerin Douglas Hurdin, Britannian tallenteet osoittivat Genscherin sanoneen: ”Venäläisten on saatava jonkinlainen vakuutus siitä, että jos esimerkiksi Puolan hallitus eroaisi Varsovan liitosta yhtenä päivänä, he eivät liittyisi NATOon seuraavana päivänä.” (Ks. asiakirja 2)

Tavattuaan Genscherin matkallaan keskusteluihin Neuvostoliiton kanssa, Baker toisti täsmälleen Genscherin sanamuodon tapaamisessaan ulkoministeri Eduard Shevardnadzen kanssa 9. helmikuuta 1990 (ks. asiakirja 4); ja mikä vielä tärkeämpää, myös Gorbatshovin kanssa kasvokkain.

Baker testasi Gorbatshovin kanssa 9. helmikuuta 1990 pidetyssä tapaamisessa ”ei tuumaakaan itään” -kaavaa ei vain kerran, vaan kolme kertaa. Hän oli samaa mieltä Gorbatshovin lausunnosta, joka oli vastaus vakuutteluihin, joiden mukaan ”NATOn laajentumista ei voida hyväksyä”. Baker vakuutti Gorbatshoville, että ”sen enempää presidentti kuin minäkään emme aio hankkia mitään yksipuolisia etuja meneillään olevista prosesseista”, ja että amerikkalaiset ymmärsivät, että ”paitsi Neuvostoliitolle myös muille Euroopan maille on tärkeää saada takeet siitä, että jos Yhdysvallat säilyttää läsnäolonsa Saksassa NATOn puitteissa, sen nykyinen sotilaallinen toimivalta ei leviä tuumaakaan itään päin”. (Ks. asiakirja 6)

Tämän jälkeen Baker kirjoitti Helmut Kohlille, joka tapaisi Neuvostoliiton johtajan seuraavana päivänä, ja käytti paljolti samaa kieltä. Baker raportoi: ”Sitten esitin hänelle [Gorbatshoville] seuraavan kysymyksen: Haluaisitteko mieluummin nähdä yhdentyneen Saksan NATOn ulkopuolella, itsenäisenä ja ilman Yhdysvaltain joukkoja, vai pitäisittekö parempana NATOon sidottua yhdentynyttä Saksaa, takuiden kera siitä, että NATOn toimivalta ei siirtyisi tuumaakaan itään sen nykyisestä asemasta?”. Hän vastasi, että Neuvostoliiton johto harkitsee vakavasti kaikkia näitä vaihtoehtoja [….] Sitten hän lisäsi: ”’Tietenkään mitään NATOn vyöhykkeen laajentamista ei voida hyväksyä'”. Baker lisäsi sulkeissa Kohlille tiedoksi: ”Epäsuorasti sanottuna NATO nykyisellä vyöhykkeellään saattaisi olla hyväksyttävissä.” (Ks. asiakirja 8)

Amerikkalaisen ulkoministerin hyvin informoimana Länsi-Saksan liittokansleri ymmärsi Neuvostoliiton keskeisen peruslinjauksen, ja vakuutti Gorbatshoville 10. helmikuuta 1990: ”Mielestämme NATOn ei pitäisi laajentaa toiminta-aluettaan.” (Ks. asiakirja 9) Tämän tapaamisen jälkeen Kohl pystyi tuskin hillitsemään innostustaan siitä, että Gorbatshov oli periaatteessa suostunut Saksan yhdentymiseen, ja osana Helsingin kaavaa, jonka mukaan valtiot valitsevat itse omat liittolaisensa, joten Saksa voisi valita NATOn. Kohl kuvaili muistelmissaan, että hän käveli koko yön ympäri Moskovaa – mutta silti ymmärtäen, että siitä oli vielä maksettava hinta.

Kaikki läntiset ulkoministerit olivat samoilla linjoilla Genscherin, Kohlin ja Bakerin kanssa. Seuraavana oli vuorossa Ison-Britannian ulkoministeri, Douglas Hurd, 11. huhtikuuta 1990. Tässä vaiheessa itäsaksalaiset olivat äänestäneet ylivoimaisesti Saksan markan ja nopean yhdentymisen puolesta 18. maaliskuuta pidetyissä vaaleissa, joissa Kohl oli yllättänyt lähes kaikki tarkkailijat selvällä vaalivoitolla. Kohlin analyysit (jotka oli ensimmäisen kerran selitetty Bushille 3. joulukuuta 1989) siitä, että DDR:n hajoaminen avaisi kaikki mahdollisuudet, ja että hänen oli juostava päästäkseen junan kärkeen, että hän tarvitsi Yhdysvaltain tukea, että yhdentyminen voisi tapahtua nopeammin kuin kukaan uskoi mahdolliseksi – kaikki osoittautuivat oikeiksi. Rahaliitto toteutuisi jo heinäkuussa, ja vakuuttelut turvallisuudesta jatkuivat. Hurd vahvisti Baker-Genscher-Kohl-viestin tapaamisessaan Gorbatshovin kanssa Moskovassa 11. huhtikuuta 1990 sanomalla, että Britannia ehdottomasti ”ymmärsi, että on tärkeää olla tekemättä mitään, mikä vahingoittaisi Neuvostoliiton etuja ja arvokkuutta”. (Ks. asiakirja 15)

Bakerin keskustelu Shevardnadzen kanssa 4. toukokuuta 1990, kuten Baker kuvasi sitä omassa raportissaan presidentti Bushille, kuvaili mitä kaunopuheisimmin sitä, mitä länsimaiset johtajat sanoivat Gorbatshoville juuri sillä hetkellä: ”Käytin puhettanne ja omaa käsitystämme tarpeesta mukauttaa NATOa, sekä poliittisesti että sotilaallisesti, ja kehittää ETYKiä vakuuttamaan Shevardnadzelle, että prosessi ei tuottaisi voittajia ja häviäjiä. Sen sijaan se tuottaisi uuden legitiimin eurooppalaisen rakenteen – sellaisen, joka olisi osallistava, ei poissulkeva.” (Ks. asiakirja 17)

Baker sanoi sen uudelleen, suoraan Gorbatshoville 18. toukokuuta 1990 Moskovassa, esittäen Gorbatshoville ”yhdeksän kohtaansa”, joihin kuuluivat NATOn uudistaminen, eurooppalaisten rakenteiden vahvistaminen, Saksan pitäminen ydinaseettomana ja Neuvostoliiton turvallisuusintressien huomioon ottaminen. Baker aloitti kommenttinsa näin: ”Ennen kuin sanon muutaman sanan Saksan kysymyksestä, haluan korostaa, että politiikkamme tavoitteena ei ole Itä-Euroopan erottaminen Neuvostoliitosta. Meillä oli sellainen politiikka aiemmin. Mutta nyt olemme kiinnostuneita vakaan Euroopan rakentamisesta, ja sen toteuttamisesta yhdessä teidän kanssanne.” (Ks. asiakirja 18)

Ranskan johtaja, Francois Mitterrand, ei ollut amerikkalaisten kanssa samoilla linjoilla, päinvastoin, mistä on osoituksena se, että hän kertoi Gorbatshoville Moskovassa 25. toukokuuta 1990, että hän ”henkilökohtaisesti kannattaa sotilaallisten ryhmittymien asteittaista purkamista”; mutta Mitterrand jatkoi vakuuttelujen ryöppyä sanomalla, että länsimaiden on ”luotava turvallisuusolosuhteet teille, samoin kuin Euroopan turvallisuudelle kokonaisuutena”.(Ks. asiakirja 19) Mitterrand kirjoitti välittömästi Bushille ”rakas George” -kirjeessä Neuvostoliiton johtajan kanssa käymästään keskustelusta, sanoen että ”emme tietenkään kieltäydy yksilöimästä niitä takuita, joita hänellä on oikeus odottaa maansa turvallisuuden kannalta”. (Ks. asiakirja 20)

Bush vakuutti Gorbatshoville Washingtonin huippukokouksessa 31. toukokuuta 1990, että NATOon kuuluvaa Saksaa ei koskaan suunnattaisi Neuvostoliittoa vastaan:

”Uskokaa minua, me emme painosta Saksaa kohti yhdentymistä, emmekä me ole se, joka määrää tämän prosessin tahdin. Eikä meillä tietenkään ole, edes ajatuksissamme, aikomustakaan vahingoittaa Neuvostoliittoa millään tavalla. Siksi me puhumme Saksan yhdentymisen puolesta NATOssa sivuuttamatta ETYKin laajempaa asiayhteyttä, ja ottaen huomioon kahden Saksan valtion väliset perinteiset taloudelliset siteet. Tällainen malli vastaa mielestämme myös Neuvostoliiton etuja.” (Ks. asiakirja 21)

”Rautarouva” otti myös kantaa asiaan Washingtonin huippukokouksen jälkeisessä tapaamisessaan Gorbatshovin kanssa Lontoossa 8. kesäkuuta 1990. Thatcher ennakoi niitä siirtoja, joihin amerikkalaiset (hänen tuellaan) ryhtyisivät heinäkuun alussa pidettävässä NATO-konferenssissa tukeakseen Gorbatshovia kuvauksilla NATOn muuttumisesta poliittisemmaksi, sotilaallisesti vähemmän uhkaavaksi liittoumaksi. Hän sanoi Gorbatshoville: ”Meidän on löydettävä keinoja tarjota Neuvostoliitolle luottamus siihen, että sen turvallisuus olisi taattu….. ETYK voisi toimia kattojärjestönä kaikelle tälle, samoin kuin foorumina, joka toisi Neuvostoliiton täysimääräisesti mukaan keskusteluun Euroopan tulevaisuudesta.” (Ks. asiakirja 22)

Heinäkuun 5. päivänä 1990 annetulla NATOn Lontoon julistuksella oli useimpien tietojen mukaan varsin myönteinen vaikutus Moskovan keskusteluihin, sillä se antoi Gorbatshoville merkittäviä ”ammuksia” vastapainoksi kovan linjan kannattajille tuolloin pidetyssä puoluekokouksessa. Joissakin tämän historian versioissa väitetään, että Shevardnadzen avustajille toimitettiin ennakkokopio, kun taas toisissa kerrotaan vain ilmoituksesta, jonka ansiosta avustajat saattoivat ottaa sähkeen kopion, ja laatia siitä neuvostomyönteisen arvion, ennen kuin puolustusvoimat tai kovan linjan kannattajat ehtivät kutsua sitä propagandaksi.

Kuten Kohl sanoi Gorbatshoville Moskovassa 15. heinäkuuta 1990, kun he työstivät lopullista sopimusta Saksan yhdentymisestä: ”Me tiedämme, mikä NATOa odottaa tulevaisuudessa, ja uskon, että te tiedätte nyt myös”, viitaten NATOn Lontoon julistukseen. (Ks. asiakirja 23)

Puhelullaan Gorbatshoville 17. heinäkuuta Bush halusi vahvistaa Kohlin ja Gorbatshovin välisten keskustelujen onnistumista ja Lontoon julistuksen viestiä. Bush selitti: ”Eli, mitä me pyrimme tekemään, oli ottaa huomioon minulle ja muille ilmaisemanne huolenaiheet, ja teimme sen seuraavilla tavoilla: yhteisellä julkilausumallamme hyökkäämättömyydestä, kutsumalla teidät NATOon, sopimuksellamme NATOn avaamisesta säännöllisille diplomaattisille yhteyksille teidän ja Itä-Euroopan maiden hallitusten kanssa, ja tarjouksellamme takeista yhdentyneen Saksan asevoimien tulevasta koosta – asia, mistä tiedän Teidän keskustelleen Helmut Kohlin kanssa. Muutimme myös perusteellisesti sotilaallista lähestymistapaamme tavanomaisiin ja ydinasevoimiin. Välitimme ajatuksen laajennetusta, vahvemmasta ETYKistä uusine instituutioineen, jossa Neuvostoliitto voi osallistua ja olla osa uutta Eurooppaa.” (Ks. asiakirja 24)

Asiakirjoista käy ilmi, että Gorbatshov suostui Saksan yhdentymiseen NATOssa tämän vakuuttelujen ryöpyn tuloksena, ja perustuen omaan analyysinsä, jonka mukaan Neuvostoliiton tulevaisuus riippui sen integroitumisesta Eurooppaan, minkä kannalta Saksa olisi ratkaiseva tekijä. Hän ja useimmat hänen liittolaisensa uskoivat, että jonkinlainen versio yhteisestä eurooppalaisesta kodista oli edelleen mahdollinen; että se kehittyisi NATOn muuntumisen rinnalla, ja johtaisi entistä osallistavampaan ja yhdentyneempään eurooppalaiseen alueeseen; ja että kylmän sodan jälkeisessä ratkaisussa otettaisiin huomioon Neuvostoliiton turvallisuusintressit. Saksan kanssa solmittu liittouma ei ainoastaan selättäisi kylmän sodan, vaan kääntäisi myös Suuren isänmaallisen sodan jättämän perinnön päälaelleen.

Yhdysvaltain hallituksen sisällä jatkui kuitenkin erilainen keskustelu: väittely NATOn ja Itä-Euroopan välisistä suhteista. Mielipiteet vaihtelivat, mutta puolustusministeriön ehdotus 25. lokakuuta 1990 oli jättää ”ovi raolleen” Itä-Euroopan NATO-jäsenyyden osalta. (Ks. asiakirja 27) Ulkoasiainministeriön näkemys oli, että NATOn laajentuminen ei ollut esityslistalla, koska ei ollut Yhdysvaltain etujen mukaista järjestää ”Neuvostoliiton vastaista koalitiota”, joka ulottuisi Neuvostoliiton rajoille, eikä vähiten siksi, että se saattaisi kumota myönteiset suuntaukset Neuvostoliitossa. (Ks. asiakirja 26) Bushin hallinto oli jälkimmäisellä kannalla. Ja sen neuvostoliittolaiset kuulivat.

Vielä niinkin myöhään kuin maaliskuussa 1991, Britannian Moskovan suurlähettilään päiväkirjan mukaan Britannian pääministeri, John Major, vakuutti henkilökohtaisesti Gorbatshoville: ”Emme keskustele NATOn vahvistamisesta”. Kun Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka Dmitri Jazov myöhemmin kysyi Majorilta Itä-Euroopan johtajien kiinnostuksesta NATO-jäsenyyteen, brittijohtaja vastasi: ”Mitään sellaista ei tule tapahtumaan.” (Ks. asiakirja 28)

Kun Venäjän korkeimman neuvoston edustajat tulivat Brysseliin tutustumaan NATOon ja tapaamaan NATOn pääsihteeriä, Manfred Wörneria, heinäkuussa 1991, Wörner sanoi venäläisille, että ” Meidän ei pidä sallia […] Neuvostoliiton eristämistä eurooppalaisesta yhteisöstä”. Venäläisten keskustelumuistion mukaan ”Wörner korosti, että NATO-neuvosto ja hän itse vastustavat NATOn laajentumista (13 NATOn 16 jäsenestä tukee tätä näkemystä)”. (Ks. asiakirja 30)

Niinpä Gorbatshov matkasi kohti Neuvostoliiton loppua vakuuttuneena siitä, että länsi ei uhannut hänen [kotimaansa] turvallisuutta, eikä se ollut laajentamassa NATOa.

Sen sijaan Neuvostoliiton hajoamisen saivat aikaan venäläiset (Boris Jeltsin ja hänen johtava neuvonantajansa Gennadi Burbulis) yhdessä Neuvostotasavaltojen, erityisesti Ukrainan, entisten puoluepomojen kanssa joulukuussa 1991. Kylmä sota oli tuolloin jo kauan sitten päättynyt. Amerikkalaiset olivat yrittäneet pitää Neuvostoliiton koossa (ks. Bushin ”Chicken Kiev” -puhe 1. elokuuta 1991). NATOn laajentuminen oli vuosien päässä tulevaisuudessa, jolloin nämä kiistat puhkeaisivat uudelleen, ja Venäjän johtajalle Boris Jeltsinille tarjottaisiin lisää vakuutteluja.

Arkisto [National Security Archive] kokosi nämä salassapidosta vapautetut asiakirjat Chicagossa 10. marraskuuta 2017 pidettyä paneelikeskustelua varten, joka järjestettiin Association for Slavic, East European and Eurasian Studies (ASEEES) -järjestön vuosikokouksessa Chicagossa otsikolla ”Who Promised What to Whom on NATO Expansion?” [Kuka lupasi mitä kenellekin NATOn laajentumisen suhteen?]. Paneeliin kuuluivat mm:

* Mark Kramer Harvardin Davis Centeristä, Journal of Cold War Studies -lehden päätoimittaja, jonka vuonna 2009 ilmestyneessä Washington Quarterly -artikkelissa väitettiin, että ” NATOn laajentumattomuuslupaus” oli ”myytti”[4].

* Joshua R. Itkowitz Shifrinson Bush School at Texas A&M:stä, jonka vuonna 2016 julkaistussa International Security -artikkelissa väitettiin, että Yhdysvallat pelasi vuonna 1990 kaksinaamaista peliä, kun se sai Gorbatshovin uskomaan, että NATO sisällytettäisiin uuteen eurooppalaiseen turvallisuusrakenteeseen, vaikka se samalla pyrki varmistamaan hegemonia-aseman Euroopassa ja NATOn ylläpitämisen;[5].

* James Goldgeier American Universitystä, joka kirjoitti arvovaltaisen kirjan, ”Not Whether But When”, Clintonin päätöksestä laajentaa NATOa, ja kuvaili Yhdysvaltain harhaanjohtavia vakuutteluja Venäjän johtajalle, Boris Jeltsinille, WarOnTheRocks -artikkelissa vuonna 2016;[6].

* Svetlana Savranskaya ja Tom Blanton National Security Archive -arkistosta, joiden viimeisin kirja, ”The Last Superpower Summits: Gorbatshov, Reagan ja Bush: Conversations That Ended the Cold War” (CEU Press, 2016) analysoi ja julkaisee kaikkien Gorbatshovin ja Yhdysvaltain presidenttien välisten huippukokousten salassapidosta vapautetut transkriptiot ja niihin liittyvät asiakirjat, mukaan lukien tusinoittain vakuutteluja Neuvostoliiton turvallisuusintressien suojelemisesta[7].

[Tämänpäiväinen julkaisu on ensimmäinen kahdesta aihetta koskevasta julkaisusta. Toinen osa käsittelee Jeltsinin keskusteluja NATOsta länsimaisten johtajien kanssa.]

HUOMAUTUKSET

[1] Ks. Robert Gates, Virginian yliopiston Miller Center Oral History, George H.W. Bushin presidenttikausi, 24. heinäkuuta 2000, s. 101).

[2] Ks. luku 6, ”The Malta Summit 1989”, teoksessa Svetlana Savranskaya ja Thomas Blanton, The Last Superpower Summits (CEU Press, 2016), s. 481-569. Muuria koskeva huomautus on s. 538.

[3] Tutzingin puheen taustasta, asiayhteydestä ja seurauksista, katso Frank Elbe, ”The Diplomatic Path to Germany Unity”, Bulletin of the German Historical Institute 46 (kevät 2010), s. 33-46. Elbe oli tuolloin Genscherin esikuntapäällikkö.

[4] Ks. Mark Kramer, ”The Myth of a No-NATO-Enlargement Pledge to Russia”, The Washington Quarterly, huhtikuu 2009, s. 39-61.

[5] Ks. Joshua R. Itkowitz Shifrinson, ”Deal or No Deal? The End of the Cold War and the U.S. Offer to Limit NATO Expansion,” International Security, kevät 2016, Vol. 40, No. 4, s. 7-44.

[6] Ks. James Goldgeier, Not Whether But When: The U.S. Decision to Enlarge NATO (Brookings Institution Press, 1999); ja James Goldgeier, ”Promises Made, Promises Broken?”. What Yeltsin was told about NATO in 1993 and why it matters,” War On The Rocks, 12. heinäkuuta 2016.

[7] Ks. myös Svetlana Savranskaja, Thomas Blanton ja Vladislav Zubok, ” Masterpieces of History”: The Peaceful End of the Cold War in Europe, 1989 (CEU Press, 2010), jossa on laajempaa keskustelua ja asiakirjoja Saksan yhdentymisneuvotteluista vuoden 1990 alussa.

[8] Genscher kertoi Bakerille 2. helmikuuta 1990, että hänen suunnitelmansa mukaan ” NATO ei ulottaisi alueellista kattavuuttaan DDR:n alueelle eikä minnekään muuallekaan Itä-Euroopassa”. Secretary of State to US Embassy Bonn, ”Baker-Genscher Meeting February 2,” George H.W. Bush Presidential Library, NSC Kanter Files, Box CF00775, Folder ”Germany-March 1990”. Siteerannut Joshua R. Itkowitz Shifrinson, ”Deal or No Deal? The End of the Cold War and the U.S. Offer to Limit NATO Expansion,” International Security, Spring 2016, Vol. 40, No. 4, s. 7-44.

[9] Tämän tekstin aiemmassa versiossa sanottiin, että Kohl oli ”sotkeutunut kampanjarahoituksen korruptioskandaaliin, joka päättäisi hänen poliittisen uransa”; tämä skandaali puhkesi kuitenkin vasta vuonna 1999, sen jälkeen kun syyskuun 1998 vaalit syrjäyttivät Kohlin virasta. Kirjoittajat ovat kiitollisia professori Dr. H.H. Jansenille oikaisusta ja hänen tämän julkaisun huolellisesta lukemisestaan.

[10] Ks. Andrei Grachev, Gorbachev’s Gamble (Cambridge, UK: Polity Press, 2008), s. 157-158.

[11] Oivaltavasta kuvauksesta Bushin erittäin tehokkaista valistustoimista Itä-Euroopan johtajien, kuten Havelin – ja myös liittolaisten – kanssa, ks. Jeffrey A. Engel, When the World Seemed New: George H.W. Bush and the End of the Cold War (Houghton Mifflin Harcourt, 2017), s. 353-359.

[12] Ks. George H. W. Bush ja Brent Scowcroft, A World Transformed (New York: Knopf, 1998), s. 236, 243, 250.

[13] Julkaistu ensimmäisen kerran englanniksi teoksessa Savranskaya and Blanton, The Last Superpower Summits (2016), s. 664-676.

[14] Anatoli Tšernjajevin päiväkirja, 1990, [englanniksi] kääntänyt Anna Meljakova ja toimittanut Svetlana Savranskaja, s. 41-42.

[15] Ks. Michael Nelson ja Barbara A. Perry, 41: Inside the Presidency of George H.W. Bush (Cornell University Press, 2014), s. 94-95.

[16] Kirjoittajat kiittävät Josh Shifrinsonia tämän asiakirjan kopion toimittamisesta.

[17] Ks. muistio Mihail Gorbatshovin ja John Majorin välisestä keskustelusta, julkaistu teoksessa Mikhail Gorbachev, Sobranie Sochinenii, v. 24 (Moskova: Ves Mir, 2014), s. 346.

[18] Ks. Rodric Braithwaite, ”NATO enlargement: Assurances and misunderstandings,” European Council on Foreign Relations, kommentit, 7. heinäkuuta 2016.

AIHEESEEN LIITTYVIÄ LINKKEJÄ 

The Last Superpower Summits  

[Viimeiset supervaltojen huippukokoukset] tammikuu 23, 2017 

The Shevardnadze File: Late Soviet Foreign Minister Helped End the Cold War 

[Shevardnadze-tiedosto: Neuvostoliiton edesmennyt ulkoministeri auttoi lopettamaan kylmän sodan] 24. heinäkuuta 2014

The Washington/Camp David Summit 1990: From the Secret Soviet, American and German Files 

[Washington/Camp David huippukokous 1990: Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen ja Saksan salaisista tiedostoista] 13. kesäkuuta 2010

The Diary of Anatoly Chernyaev, 1990 

[Anatoli Tšernjajevin päiväkirja, 1990] 25. toukokuuta 2010 

Bush and Gorbachev at Malta 

[Bush ja Gorbatshov Maltalla] 3. joulukuuta 2009 

Lähde: National Security Archive

Käännöstyö: Riitta Veijalainen

+++