Venäjän presidentille uskoteltiin, että Rauhankumppanuus
oli vaihtoehto NATOn laajentumiselle
Asiakirjoista käy ilmi, että Venäjä vastusti jo varhain ”uuseristämistä”;
lisää Yhdysvaltojen vakuutteluja Venäjälle:
”Osallistaminen, ei poissulkeminen” uusissa eurooppalaisissa turvallisuusrakenteissa
Washington, D.C., 16. maaliskuuta 2018 – Yhdysvaltain ja Venäjän arkistoista peräisin olevat, salassapidosta vapautetut, asiakirjat osoittavat Yhdysvaltain edustajien saaneen Venäjän presidentin, Boris Jeltsinin, uskomaan vuonna 1993, että [NATOn] Rauhankumppanuus oli vaihtoehto NATOn laajentumiselle eikä sen esiaste, samalla kun he suunnittelivat [NATOn] laajentamista Jeltsinin uudelleenvalintaehdokkuuden jälkeen vuonna 1996, ja kertoivat venäläisille useaan otteeseen tulevan eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän sisällyttävän Venäjän, ei sulkevan sitä ulkopuolelle.
Julkistettu Yhdysvaltain selonteko eräästä keskeisestä, 22. lokakuuta 1993 käydystä, keskustelusta (Asiakirja 8) osoittaa ulkoministeri Warren Christopherin vakuuttaneen Jeltsinille Moskovassa, että Rauhankumppanuudessa oli kyse siitä, että Venäjä, yhdessä kaikkien Euroopan maiden kanssa, otettaisiin mukaan, eikä siitä että NATOlle luotaisiin vain joistakin Euroopan maista koostuva uusi jäsenluettelo; ja Jeltsin vastasi: ”Tämä on nerokasta!”
Christopher väitti myöhemmin muistelmissaan Jeltsinin ymmärtäneen väärin – ehkä oltuaan juovuksissa – todellisen viestin, jonka mukaan Rauhankumppanuus itse asiassa ”johtaisi NATOn asteittaiseen laajentumiseen”;[1] mutta varsinainen keskusteluista kertova, ja amerikkalaisten itsensä laatima, sähke tukee venäläisten myöhempiä valituksia siitä, että heitä oli johdettu harhaan.[2]
Christopher ihmetteli jälkeenpäin (muistelmiensa mukaan, s. 280-281), oliko Venäjän ulkoministeri, Andrei Kozyrev, tahallaan jättänyt varoittamatta Jeltsiniä NATOn laajentumisen vääjäämättömyydestä, vai oliko Jeltsin vain helpottunut siitä, ettei NATOn laajentuminen olisi välitöntä – vai oliko Jeltsinillä vain ”huono päivä”. Christopher oli kuitenkin itse kertonut aiemmin samana päivänä Kozyreville Yhdysvaltain julkistetun sähkeen (Asiakirja 7) mukaan, että NATO:ssa ei olisi ”mitään ennalta määrättyjä uusia jäseniä”, ja että ”me korostamme Rauhankumppanuuden” olevan ”avoin kaikille”.
Strobe Talbottin selonteko Jeltsinin kanssa 22. lokakuuta pidetystä tapaamisesta on yksityiskohtaisempi ja vivahteikkaampi kuin Christopherin kertoma, mutta sekin jättää sen vaikutelman, että Jeltsin kuuli vain sen mitä hän halusi kuulla, eikä jotenkin antanut amerikkalaisten selittää todellisen viestin olevan ”PFP [Partnership For Peace, Rauhansuunnitelma] tänään, laajentuminen huomenna”.[3] ”Jeltsin toivotti meidät tervetulleeksi näyttäen tainnutetulta sonnilta”, ja esitti ”pitkän, tuskin johdonmukaisen kerskailun” ennen kuin hän keskeytti Christopherin esityksen NATOsta ja Rauhansuunnitelmasta (”Antamatta Chrisin puhua loppuun…”). Christopherin varsinaiset sanat Jeltsinille kokouksen päätteeksi olivat, että Yhdysvallat ”tarkastelee jäsenyyskysymystä pidemmän aikavälin mahdollisuutena”.
Venäjän puolelta saadut asiakirjat osoittavat, että NATOn laajentumista vastustettiin koko poliittisen kirjon laajuisesti, alkaen Jeltsinin kannattajien tapaamisesta NATOn pääsihteerin, Manfred Woernerin, kanssa kesällä 1991 (joka vakuutti heille, että laajentumista ei tule tapahtumaan), ja edeten duuman kansanedustajien suuren enemmistön – kaikista poliittisista puolueista – liittymiseen NATOn vastaiseen ryhmittymään vuonna 1996. Aivan kuten Yhdysvaltain Moskovan asiainhoitaja, James Collins, varoitti ulkoministeri Christopheria juuri ennen tämän matkaa tapaamaan Jeltsiniä lokakuussa 1993 (Asiakirja 6): ”NATO-kysymys on venäläisille neuralginen. He arvelevat päätyvänsä Euroopan uuden jakautumisen väärälle puolelle, jos päätöksiä tehdään nopeasti. Jos NATO omaksuu Keski- ja Itä-Eurooppaan laajentumista kaavailevan politiikan – riippumatta sen vivahteikkuudesta – pitämättä ovea auki Venäjälle, se tulkitaan Moskovassa yleisesti Venäjää, ja vain Venäjää, vastaan suunnatuksi [toimenpiteeksi] – tai ’uuseristämiseksi’ …”
Jeltsin itse oli käynnistänyt laajan keskustelun mahdollisesta NATOn laajentumisesta Varsovassa, elokuussa 1993, antamillaan julkisilla lausunnoilla, joissa hän myönsi Helsingin päätösasiakirjan mukaisesti maiden oikeuden valita omat liittolaisensa, ja ”vaikutti näyttävän ’vihreää valoa’ NATOn laajentumiselle”. (Ks. Asiakirja 5, ”NATO Expansion: Eastern and Allied Views”).
Yhdysvaltain ”vihreää valoa” koskevassa asiakirjassa todetaan, että lähes välittömästi Moskova kuitenkin ”ryhtyi kiireellä ’hiomaan’ kantaansa”. Jeltsinin kirjeessä Clintonille 15. syyskuuta 1993 (Asiakirja 4) ilmaistiin ”huolestuneisuus” käydystä keskustelusta ”määrällisen laajentumisen” suhteen, ja siinä kannatettiin voimakkaasti ”yleiseurooppalaista turvallisuusjärjestelmää” NATOn sijasta. Jeltsin varoitti: ”Ei ainoastaan oppositio, vaan myös maltilliset piirit [Venäjällä] epäilemättä pitäisivät tätä eräänlaisena maamme uuseristämisenä, joka on täysin ristiriidassa sen [Venäjän] luontevan euroatlanttiseen alueeseen liittymisen kanssa.” Jeltsin perusteli myös, että Saksan yhdentymissopimuksen ”henki” ”sulkee pois mahdollisuuden laajentaa NATO-vyöhykettä itään” (siteeraten sopimusehtoja, jotka estävät ei-saksalaisten NATO-joukkojen sijoittamisen entisen Itä-Saksan alueelle). Tämä kappale oli Jeltsinin kirjeen ainoa kohta, jota korostettiin Strobe Talbottille hänen henkilökuntaansa kuuluvan Venäjä/Ukraina-asiantuntijan, Steve Piferin, toimesta.
Yhdysvaltojen julkistama aineisto sisältää uusia todisteita amerikkalaisten sisäisestä ajattelusta, kuten eräässä ulkoministeriön syyskuun 1993 alun asiakirjassa esitetty erityinen laajentumisaikataulu (ks. Asiakirja 2), joka ulottuu aina Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän lopulliseen NATO-jäsenyyteen vuonna 2005, Keski- ja Itä-Euroopan maiden ja Baltian maiden jälkeen. Mutta Jeltsinin 15. syyskuuta lähettämä kirje edisti kiivasta keskustelua Yhdysvaltojen puolella, mukaan lukien puolustusministeriön kielteinen kanta ulkoministeriön kalenteria kohtaan, mikä johti syksyllä 1993 mieluummin Rauhankumppanuus-ajatukseen kuin selkeään NATOn laajentumiseen. Eräs 5. lokakuuta 1993 päivätty asiakirja (Asiakirja 5) tiivisti tämän [kahden vaihtoehdon välillä käydyn] väittelyn [näin:] ”ulkoministeriön lähestymistapa: NATOn laajentuminen” tai puolustusministeriön lähestymistapa: ”Rauhankumppanuus, jolla on yleinen yhteys jäsenyyteen”. Jälkimmäisestä muodostui Christopherin esitys Jeltsinille 22. lokakuuta: ”[Rauhan]kumppanuus kaikille, ei jäsenyyttä vain joillekin”.
Tammikuussa 1994 presidentti Clinton sanoi Jeltsinille Moskovassa, että Rauhankumppanuus oli ”nyt todellinen asia”. Matkalla Moskovaan Clinton piti Prahassa kuuluisan ”Not Whether But When” [ei onko vaan milloin] -puheen, mihin NATOn laajentumisen kannattajat Clintonin hallinnossa tarttuivat voittaakseen sisäisen keskustelun.[4] Clintonin Prahassa pidetyistä tapaamisista Tšekin, Puolan, Unkarin ja Slovakian johtajien kanssa laadituista julkistetuista muistioista käy ilmi, että Yhdysvaltain presidentti puolsi Rauhankumppanuutta ”väylänä, joka johtaa NATO-jäsenyyteen” ja joka ”ei vedä toista rajaa, joka jakaisi Euroopan muutamia satoja kilometrejä idemmässä [entisestä rajasta]”. (Ks. Asiakirja 11) Clinton myönsi avoimesti Vaclav Havelille, että ” NATOn liittolaiset eivät ole nyt yksimielisiä virallisten turvatakuiden laajentamisesta”, koska on epävarmaa, mitkä maat voisivat osallistua, ja koska ”Venäjän reaktio voisi olla päinvastainen, kuin mitä haluamme”.
Puolan presidentti, Lech Walesa, kertoi Clintonille (Asiakirja 12): ”Venäjä oli allekirjoittanut monia sopimuksia, mutta se ei ole aina ollut sanansa mittainen: yksi käsi piteli kynää, toinen kranaattia. Jeltsin kertoi puolalaisille Varsovassa viime kesänä, ettei Venäjällä ollut mitään Puolan NATO-jäsenyyttä vastaan; hänellä, Walesalla, oli Jeltsinin allekirjoituksella varustettu paperi, joka todisti sen. Jeltsin oli kuitenkin muuttanut mielensä. Täällä edustettuina olevat Visegrád-maat, jatkoi Walesa, pitivät sanansa; niissä vallitsi länsimainen kulttuuri. Venäjällä ei.” Tšekin presidentti, Vaclav Havel, vastasi välittömästi: ”Ei ollut sen enempää mahdollista kuin toivottavaakaan eristää Venäjää.”
Amerikkalaiset yrittivät edelleen saada Jeltsinin vakuuttuneeksi. Sitaatit presidentti Clintonin ja Jeltsinin välisistä henkilökohtaisista keskusteluista vuonna 1994, erityisesti 27. syyskuuta 1994, Valkoisessa talossa, osoittavat Clintonin ”korostavan osallistamista, ei poissulkemista”… NATOn laajentuminen ei ole Venäjän vastaista; sen ei ole tarkoitus sulkea pois Venäjää, eikä välitöntä aikataulua ole olemassa… laajempi, korkeampi tavoite [on] Euroopan turvallisuus, yhtenäisyys ja yhdentyminen – tavoite, jonka tiedän teidän jakavan.”[5]
Venäläiset kuulivat kuitenkin syksyllä 1994, että uusi Euroopan asioista vastaava apulaisulkoministeri, Richard Holbrooke, oli vauhdittamassa NATOn laajentumiskeskusteluja, ja jopa käynnistämässä marraskuussa NATO-tutkimusta, jossa selvitettäisiin uusien jäsenten ”miten ja miksi”. Jeltsin protestoi 29. marraskuuta 1994 Clintonille osoitetulla kirjeellä (Asiakirja 13), jossa korostettiin Venäjän toiveita Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssista (ETYK) ”täysimittaisena yleiseurooppalaisena järjestönä”, ja valitettiin, että ”emme lainkaan ymmärrä syitä, jotka ovat taustalla NATO:n laajentamisen vauhdittamista koskevan keskustelun uudelleen elvyttämisessä”.
Joulukuun 1. päivänä ulkoministeri Kozyrev kieltäytyi yllättäen allekirjoittamasta liittymistä Rauhankumppanuuteen; ja joulukuun 5. päivänä Jeltsin raivosi NATOsta ETYKin huippukokouksessa Budapestissa, yllättyneen Clintonin edessä: ”Miksi kylvätte epäluottamuksen siemeniä? … Eurooppa on vaarassa vajota kylmään rauhaan… Historia osoittaa, että on vaarallinen harhakuvitelma olettaa, että maanosien ja ylipäätään koko maailmanyhteisön kohtaloita voidaan jotenkin hallita yhdestä ainoasta pääkaupungista käsin.”[6]
Järkyttyneet amerikkalaiset alkoivat ymmärtää, että Venäjä oli päätellyt Yhdysvaltojen olevan ”tekemässä [Venäjän] integraation alisteiseksi NATOn laajentumiselle, elleivät peräti luopumassa siitä”. (Ks. Asiakirja 17.) Washington lähetti varapresidentti Al Goren Moskovaan paikkaamaan asioita, käyttäen tapahtumapaikkana jo olemassa olevan Gore-Chernomyrdin-komission suunniteltuja kokouksia. Goren puheenaiheet Jeltsinin kanssa (tämän sairaalahuoneessa) pitämässään kokouksessa (Asiakirja 16) ja venäläiset tallenteet Goren ja duuman puhemiehen, Ivan Rybkinin, tapaamisesta 14. joulukuuta 1994 (Asiakirja 14) osoittavat merikkalaisten korostaneen, että NATOn laajentumista ei tehtäisi nopeasti, vaan ainoastaan asteittain, harkitusti ja ilman yllätyksiä, ja että se tapahtuisi rinnakkain Yhdysvaltojen ja Venäjän välisen ”mahdollisimman läheisen yhteisymmärryksen” kanssa, ja että uusia NATOn jäseniä ei otettaisi mukaan vuonna 1995, jolloin pidettäisiin Venäjän parlamenttivaalit.
Gore kertoi myöhemmin Belgian pääministerille, että ”Jeltsin oli valmistautunut hiljaa hyväksymään sen perustotuuden, että NATO tulisi laajentumaan”. Maaliskuun 1995 yhdysvaltalaisessa sähkeessä kerrotaan: ”Keskustellessaan Jeltsinin kanssa tämän sairaalahuoneessa varapresidentti selitti, että NATOn ja Venäjän välinen suhde oli rinnastettavissa avaruussukkulan ja Mir-avaruusaseman telakoitumiseen: niiden kiertoratojen ja nopeuksien pitäisi täsmätä, jotta ne voisivat kohdata toisensa. Jeltsin oli ollut samaa mieltä, mutta huomauttanut, että näin herkissä manöövereissä äkilliset liikkeet voisivat olla vaarallisia.”[7]
Jeltsin osoitti vain rajallista myöntyväisyyttä, kun Clinton vieraili Moskovassa toukokuussa 1995 juhlistamassa Hitleristä toisessa maailmansodassa saadun voiton 50-vuotispäivää. Yhdysvaltain muistio Kremlissä pidetystä kahdenkeskisestä tapaamisesta (Asiakirja 19) esittää Jeltsinin toistuvia vastalauseita: ”En näe muuta kuin nöyryytystä Venäjälle, jos jatkatte… Miksi haluatte tehdä tämän? Tarvitsemme uuden rakenteen yleiseurooppalaiselle turvallisuudelle, emme vanhoja!… Mutta se, että suostuisin NATOn rajojen laajentumiseen kohti Venäjän rajoja – se merkitsisi minun puoleltani Venäjän kansan pettämistä.” Clinton puolestaan väitti kivenkovaan, että NATOn laajentuminen tapahtuisi ”asteittain, tasaisesti ja harkitusti”: ”Voitte sanoa, että ette halua sitä nopeutettavan – olen sanonut, ettemme aio tehdä niin – mutta älkää myöskään pyytäkö meitä hidastamaan, tai meidän on vain jatkettava kieltävien vastausten esittämistä.” Clinton myös vakuutti Jeltsinille, että ”en tue mitään muutoksia, jotka heikentävät Venäjän turvallisuutta, tai jakavat Euroopan uudelleen”, ja kehotti Jeltsiniä liittymään Rauhankumppanuuteen. Loppujen lopuksi johtajat sopivat, että NATOn laajentumista lykättäisiin vuoden 1996 presidentinvaalien (molemmissa maissa) jälkeiseen aikaan.
Kesäkuussa 1995 Halifaxissa, Nova Scotiassa pidetyssä Clinton-Jeltsin -tapaamisessa (Asiakirja 20) Clinton kiitteli Venäjän suostumusta liittyä viimein Rauhankumppanuuteen, ja suositteli sotilaallisen yhteistyön lisäämistä sekä Venäjän ja NATOn välisen vuoropuhelun lisäämistä. Venäjän johtajalla oli ystävällisiä sanoja Yhdysvaltain presidentille: ”Minulla itselläni ja Venäjän johdolla ei ole epäilyksiä kumppanuutemme suhteen. Rakennamme kumppanuutta ystävyytemme, teidän ja minun, pohjalta, ja teemme sen maailmanrauhan vuoksi.” Sitten Jeltsin toisti: ”Meidän on pidettävä kiinni kannastamme, jonka mukaan NATOn nopeaa laajentumista ei saisi tapahtua.” Hän jatkoi perustellen: ”On tärkeää, että ETYJ on pääasiallinen mekanismi uuden turvallisuusjärjestelyn kehittämiseksi Euroopassa.” NATO on tietysti myös tekijä, mutta NATOn pitäisi kehittyä poliittiseksi organisaatioksi”.
Venäläiset julkistamat asiakirjat duuman suljetuista kuulemistilaisuuksista (Asiakirja 18) ja 1990-luvun sisäisistä muistioista (Asiakirja 25) esittävät yksityiskohtaisesti Venäjän vastalauseet siitä, että NATOn laajentuminen 1) uhkaisi Venäjän turvallisuutta, 2) heikentäisi ajatusta osallistavasta eurooppalaisesta turvallisuudesta, mitä sekä Gorbatshov että Jeltsin tavoittelivat, ja 3) vetäisi uuden rajan Euroopan halki. Tiedot Venäjän varhaisista ja kiivaista vastalauseista, mukaan lukien Jeltsinin useat vastaväitteet Clintonille, näyttävät tukevan Collinsin lokakuussa 1993 tekemää analyysia, ja ne tekevät tyhjäksi viimeaikaisessa akateemisessa kirjallisuudessa esitetyn väitteen, jonka mukaan Venäjän valitukset NATOn laajentumisesta ovat enemmänkin nykypäivän ”muistipolitiikan” funktio ”kuin mitä todella tapahtui vuonna 1990 ja sen jälkeen”.[8]
Tämänpäiväinen julkaisu sisältää käännettynä [englanniksi] erään venäläisten varhaisimmista kokoelmista länsimaiden vakuutteluja NATOn laajentumista vastaan Saksan yhdentymisestä vuonna 1990 käytyjen keskustelujen aikana ja niiden jälkeen, ja jotka uusi ulkoministeri, Jevgeni Primakov, kokosi tammikuussa 1996, kuvaillen niitä myöhemmissä muistelmissaan vuonna 2006, ja jotka hän julkaisi hieman yksityiskohtaisemmin kirjassaan vuonna 2015. (Asiakirja 22) Myös ensimmäistä kertaa englanniksi julkaistuna on Primakovin vuoden 1997 alussa duuman päämiehelle – juuri ennen NATOn huippukokousta, jossa ilmoitettaisiin Puolalle, Tšekin tasavallalle ja Unkarille esitetyistä kutsuista liittyä NATOon – laatima yhteenveto NATOn laajentumisen uhasta Venäjän turvallisuusintresseille. Primakovin asiakirjat kertovat Moskovan perustavanlaatuisesta käsityksestä kylmän sodan lopun järjestelyistä, joiden mukaan Saksa yhdentyisi NATOssa vuonna 1990 vain, jos Neuvostoliitto (ja myöhemmin Venäjä) sisällytettäisiin tuleviin eurooppalaisiin turvallisuusrakenteisiin.[9]
Primakovin kooste länsimaiden vakuutteluista Gorbatshoville saattoi toimia katalysaattorina ulkoministeriön voimakkaalle vastalauseelle, joka lähetettiin helmikuussa 1996 (Asiakirja 23) kaikille eurooppalaisille edustustoille sen jälkeen kun silloinen suurlähettiläs Collins oli raportoinut, että eräs ”Kremlin korkea-arvoinen virkamies” valitti NATOn laajentumisen rikkovan Saksan yhdentymissopimuksen ”henkeä” (juuri niin kuin Jeltsin oli perustellut 15. syyskuuta 1993 Clintonille lähettämässään kirjeessä). Helmikuun 23. päivänä lähetetyssä sähkeessä välitettiin muistio, jonka oli kirjoittanut vt. apulaisulkoministeri, John Kornblum, yhdessä John Herbstin kanssa, joka työskenteli tuolloin ulkoministeriön uusien itsenäisten valtioiden (NIS) toimistossa ja oli tuleva Ukrainan suurlähettiläs, missä Venäjän väitteitä luonnehdittiin ”epäilyttäviksi” ja ”perusteettomiksi”. Tämä muistio näyttää siitä lähtien muodostaneen jonkinlaisen pohjan ulkoministeriön ja NATOn keskustelukäytännöille käsiteltäessä Venäjän valituksia NATOn laajentumisesta.[10]
Kornblum-Herbstin muistiossa keskityttiin Saksan yhdentymissopimuksen kehittäneisiin kaksi-plus-neljä -neuvotteluihin, ja siinä väitettiin sopimuksen koskevan vain entisen Itä-Saksan aluetta, ja ettei se tarjonnut minkäänlaista ennakkotapausta uusia NATOn jäseniä koskeville rajoituksille. Muistiossa kuvailtiin virheellisesti erästä Hans-Dietrich Genscherin kommenttia ”yksipuoliseksi” ja vain entiseen DDR:ään liittyväksi, vaikka itse asiassa ulkoministeriön ja Yhdistyneen kuningaskunnan tuolloiset (helmikuu 1990) diplomaattisähkeet osoittivat Genscherin nimenomaan ja toistuvasti viitanneen sekä entiseen DDR:ään että Puolaan ja Unkariin valtioina, jotka saattaisivat haluta liittyä NATOon. Muilta osin muistiossa ei kuitenkaan käsitelty niitä korkean tason vakuutteluja Neuvostoliiton turvallisuudesta (kuten ”ei tuumaakaan itään”), joita monet länsimaiset johtajat (muun muassa James Baker, Helmut Kohl, Douglas Hurd, John Major ja George H.W. Bush) antoivat Gorbatshoville.[11]
Kornblum-Herbstin muistiossa oli yksi hämmentävä viittaus, oletettavasti siteeraten ”Kremlin korkea-arvoista virkamiestä”, tuon ajan ”Itä-Euroopan johtajien oikeudellisesti sitoviin julistuksiin”. Sen enempää ulkoministeriön tiedustelupalvelu kuin sen historioitsijan toimistokaan eivät löytäneet tällaisia julistuksia – ehkä siksi, että venäläiset viittasivat itse asiassa länsimaisten johtajien vakuutteluihin, tai jopa Vaclav Havelin kuuluisaan puheeseen Yhdysvaltain kongressin yhteiselle istunnolle helmikuussa 1990, jossa hän vaati molempien blokkien hajottamista (hän muutti pian mielensä).[12]
Tämänpäiväisessä julkaisussa ei käsitellä niitä kiistattomia etuja, joita Keski- ja Itä-Euroopan maat saavat NATOon integroitumisesta – vaikka niiden johtajat toivatkin joitakin niistä esiin muistioissaan keskusteluista presidentti Clintonin kanssa tammikuussa 1994, ja jotka ovat osa tätä julkaisua. Julkaisussa ei myöskään esitetä minkäänlaista nettoarviointia Yhdysvaltain ja Euroopan turvallisuudelle koituvista hyödyistä ja menetyksistä NATOn laajentumisen myötä. Tässä asiakirjakokoelmassa keskitytään pikemminkin vain siihen, mitä Venäjän presidentti Boris Jeltsin kuuli Clintonin hallinnolta NATOn laajenemiseen liittyen 1990-luvun alkupuoliskolla, ja niihin Venäjän toistuviin vastalauseisiin, jotka Clintonin hallinnon virkamiehet yhtä toistuvasti jättivät huomiotta.
The National Security Archive kokosi alunperin nämä salassapidosta vapautetut asiakirjat Chicagossa 10. marraskuuta 2017 pidettyä paneelikeskustelua varten, joka järjestettiin Association for Slavic, East European and Eurasian Studies (ASEEES) -järjestön vuosikokouksessa Chicagossa otsikolla ”Who Promised What to Whom on NATO Expansion?” [Kuka lupasi mitä kenellekin NATOn laajentumisen suhteen?]. Paneeliin kuuluivat mm:
- Mark Kramer Harvardin Davis Centeristä, Journal of Cold War Studies -lehden päätoimittaja, jonka vuonna 2009 ilmestyneessä Washington Quarterly -artikkelissa väitettiin, että ” NATOn laajentumattomuuslupaus” oli ”myytti”.[4]
- Joshua R. Itkowitz Shifrinson Bush School at Texas A&M:stä, jonka vuonna 2016 julkaistussa International Security -artikkelissa väitettiin, että Yhdysvallat pelasi vuonna 1990 kaksinaamaista peliä, johdatellen Gorbatshovin uskomaan, että NATO sisällytettäisiin uuteen eurooppalaiseen turvallisuusrakenteeseen, vaikka se samalla pyrki varmistamaan hegemonia-aseman Euroopassa ja NATOn ylläpitämisen.[5]
- James Goldgeier American Universitystä, joka kirjoitti arvovaltaisen kirjan, ”Not Whether But When”, Clintonin päätöksestä laajentaa NATOa, ja kuvaili Yhdysvaltain harhaanjohtavia vakuutteluja Venäjän johtajalle, Boris Jeltsinille, WarOnTheRocks -artikkelissa vuonna 2016.[6]
- Svetlana Savranskaya ja Tom Blanton National Security Archive -arkistosta, joiden viimeisin kirja, ”The Last Superpower Summits: Gorbatshov, Reagan ja Bush: Conversations That Ended the Cold War” (CEU Press, 2016) analysoi ja julkaisee kaikkien Gorbatshovin ja Yhdysvaltain presidenttien välisten huippukokousten salassapidosta vapautetut transkriptiot ja niihin liittyvät asiakirjat, mukaan lukien tusinoittain vakuutteluja Neuvostoliiton turvallisuusintressien suojelemisesta.[7]
Tämänpäiväinen julkaisu on toinen kahdesta aihetta käsittelevästä julkaisusta. Ensimmäisessä osassa käsiteltiin Gorbatshovin ja länsimaiden johtajien välisiä keskusteluja NATOsta ja Euroopan tulevaisuudesta.
HUOMAUTUKSET
[1] Warren Christopher, Chances of a Lifetime: A Memoir, s. 280, kuvailee Jeltsiniä ”jäykäksi, lähes robottimaiseksi” ja ”raskaita alkoholihuuruja huokuvaksi”.
[2] James Goldgeier oli ensimmäinen, joka osoitti ristiriidan Jeltsinin kuuleman ja amerikkalaisten todellisten suunnitelmien välillä, kirjoittaessaan arvovaltaisen selostuksen Yhdysvaltain päätöksestä laajentaa NATOa, Not Whether But When, s. 59. Hänen vieläkin yksityiskohtaisempi analyysinsä löytyy artikkelista WarOnTheRocks, ”Promises Made, Promises Broken: What Yeltsin Was Told About NATO in 1993 and Why It Matters,” 12. heinäkuuta 2016. Kuten Goldgeier kirjoitti: ”Tämäkään ei ollut lupaus, mutta se lujitti venäläisille narratiivin, jonka mukaan riippumatta siitä, mitä Yhdysvallat väitti heidän johtajiensa kanssa käydyissä keskusteluissa, se maksimoisi amerikkalaisten aseman Venäjän eduista piittaamatta.”
[3] Strobe Talbott, The Russia Hand, s. 101.
[4] Saadaksesi yksityiskohtaista tietoa siitä, miten NATOn laajentumisen kannattajat voittivat sisäisen väittelyn, katso Goldgeier, Not Whether But When, s. 57-58 ja 62-76. Ks. myös yhden johtavan ”politiikkayrittäjän”, Ronald D. Asmusin, Opening NATO’s Door: How the Alliance Remade Itself for a New Era (Columbia University Press, 2002).
[5] Laajempaa lainausta varten, ks. Talbott, The Russia Hand, s .136 (Talbott oli paikalla). Clintonin ja Jeltsinin 27. syyskuuta pidetystä, vielä julkistamattomasta muistiosta ja muista vuodelta 1994 peräisin olevista muistiosta Clinton-kirjastossa on vireillä salassapitovelvollisuuden poistamista koskeva tutkimuspyyntö.
[6] Katso Elaine Sciolino, ”Yeltsin Says NATO Is Trying to Split Continent Again”, The New York Times, 6. joulukuuta 1994.
[7] Amembassy Brussels to SecState WashDC, Brussels 02688, ”Vice President Gore’s February 25 meeting with Belgian PM Dehaene covers NATO enlargement, Russia, NPT and bilateral issues”, 6. maaliskuuta 1995.
[8] Katso esimerkiksi Kristina Spohr, ”Precluded or Precedent-Setting: The ’NATO Enlargement Question’ in the Triangular Bonn-Washington-Moscow Diplomacy of 1990-1991,”Journal of Cold War Studies, Vol. 14, No. 4, erityisesti s. 53-54 liittyen ”muistipolitiikkaan”.
[9] Katso Mary Elise Sarotte, ”Perpetuating U.S. Preeminace: The 1990 Deals to ’Bribe the Soviets Out’ and Move NATO In”, International Security, Vol. 35, No. 1 (Summer 2010), s. 110-137; ja Sarotte, ”Not One Inch Eastward? Bush, Baker, Kohl, Genscher, Gorbachev, and the Origin of Russian Resentment toward NATO Enlargement in February 1990”, Diplomatic History, Vol. 34, No. 1 (tammikuu 2010), s. 119-140. Sarotte yhdisti primäärilähteitä Saksan, Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton asiakirjoista sekä James Bakerin asiakirjoja Princetonissa, ja Yhdysvaltain FOIA:n nojalla National Security Archive -arkistoon julkistettuja asiakirjoja osoittaakseen, että NATO:n Saksan yhdentymiskeskustelut eivät rajoittuneet suppeasti entisen Itä-Saksan alueelle, että korkeimman tason valtionpäämiesten ja ulkoministerien tapaamiset olivat kaksi-plus-neljä -neuvottelujen sijasta pääasiallinen tapahtumapaikka keskusteluille tulevasta eurooppalaisesta turvallisuusjärjestelmästä, ja että amerikkalainen ”esivalmisteltu” ratkaisu NATOn säilyttämisestä loi pohjan pidemmän aikavälin venäläiselle tyytymättömyydelle.
[10] Katso esimerkiksi helmikuussa 2018 päivätty NATOn verkkosivuston tietopaketti, jossa mainitaan myytiksi 4, että ”NATO lupasi Venäjälle, ettei se laajenisi kylmän sodan jälkeen”. Tiedotteessa sanotaan: ”Yksittäisten johtajien henkilökohtaiset vakuutukset eivät voi korvata liittouman yksimielisyyttä, eivätkä ne muodosta virallista NATO-sopimusta” (ei edes silloin, kun johtaja on NATOn silloinen pääsihteeri Manfred Woerner, kuten Asiakirjassa 1). Tiedotteessa ilmoitetaan ”väitetyn lupauksen” ajankohdaksi virheellisesti vuosi 1989, eikä varsinainen vuosi 1990, ja lopuksi lainataan Mihail Gorbatshovin vuonna 2014 antamaa haastattelua, jonka mukaan NATOn laajentumista ”ei otettu esille noina vuosina”. Mainitsematta jätetään Gorbatshovin samassa haastattelussa antama lisälausunto: ”Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten päätös laajentaa NATOa itään tehtiin ratkaisevasti vuonna 1993. Kutsuin tätä alusta alkaen suureksi virheeksi. Se oli ehdottomasti vastoin meille vuonna 1990 annettujen lausuntojen ja vakuutusten henkeä. Saksan osalta ne vahvistettiin laillisesti, ja niitä noudatetaan.
[11] Gorbatshoville annetuista länsimaisista vakuutteluista julkistettu dokumentaatio, katso Svetlana Savranskaja ja Thomas Blanton, ”NATO Expansion: What Gorbachev Heard”, National Security Archive Briefing Book No. 613, julkaistu 12. joulukuuta 2017. Toistuvia Genscher-sitaatteja varten, ks. kolme ensimmäistä asiakirjaa: kaksi ulkoministeriöstä ja yksi Britannian arkistosta.
[12] Katso Savranskaya ja Blanton, ”NATO Expansion: What Gorbachev Heard,” op. cit., asiakirjat 12-1 ja 12-2, Havelin ja George H.W. Bushin väliset keskustelumuistiot.
[13] Ks. Jane Perlez, ”Yeltsin ’Understands’ Polish Bid for a Role in NATO,” The New York Times, 26. elokuuta 1993, s. A6.
[14] Yksityiskohtaisimman analyysin tästä tapaamisesta on laatinut James Goldgeier artikkelissaan ”Promised Made, Promised Broken?. What Yeltsin was told about NATO in 1993 and Why It Matters”.
AIHE UUTISISSA
When Washington Assured Russia NATO Would Not Expand
The American Conservative
20. joulukuuta 2017
The US ‘Betrayed’ Russia, but It Is Not ‘News That’s Fit to Print’
The Nation
10 tammikuuta 2018
What Gorbachev Did Not Hear
The American Interest
12 maaliskuuta 2018
AIHEESEEN LIITTYVIÄ LINKKEJÄ
NATO Expansion: What Gorbachev Heard
[NATOn laajentuminen: Gorbatshov kuuli]
12. joulukuuta 2017
Summits Book Wins Choice Award “Outstanding Academic Title 2017”
[Viimeiset supervaltojen huippukokoukset -kirja voittaa Choice-palkinnon ”Outstanding Academic Title 2017”]
4. tammikuuta 2018
The Last Superpower Summits
[Viimeiset supervaltojen huippukokoukset]
23. tammikuuta 2017
”Рассекречивая тайны внешней политики США: Россия и Америка после окончания холодной войны”
[”Yhdysvaltain ulkopolitiikan salaisuuksien paljastaminen: Venäjä ja Amerikka kylmän sodan jälkeen”]
PowerPoint-esitys luentoa varten Moskovan valtionyliopistossa (MGU)
Tom Blanton ja Svetlana Savranskaja
23. maaliskuuta 2018
[Huom. Linkin tiedosto on ladattava]
Lähde: National Security Archive
Suom. huom: Tässä käännöksessä ei ole listattu kaikkia aiheeseen liittyviä julkistettuja asiakirjoja. Aiheesta kiinnostuneet löytävät ne yllä mainitun linkin kautta, kohdasta “Read the documents”
Käännöstyö: Riitta Veijalainen
+++
