Pietari on jokien, kanavien, siltojen, leveiden katujen, kirkkojen, museoiden, teattereiden ja uljaiden rakennusten kaupunki, jossa asuu suunnilleen Suomen väestön kokoinen ihmismäärä kymmeniä eri kansallisuuksia. Se on loputtomien löytöjen ja yllätysten kaupunki, jossa kohtaa uskomattomia kulttuuriaarteita. Joukkoliikenne toimii hyvin, mutta nimenomaan kävellessä Pietariin tutustuu parhaiten ja saa käsityksen kaupungin koosta. Suosittelenkin sikäli Bengt Fagerholmin kirjaa Kulttuurikävelyllä Pietarissa (Minerva, 2012).
Naapuriseuran piskuinen kulttuurista kiinnostunut ryhmä vietti viisi päivää Pietarissa kävellen, matkustaen metrolla, taksilla, bussilla ja trolleybussilla. Tarkoitus oli saada käsitys siitä, mitä kaupungissa voi nähdä, kuunnella ja kokea. Kokonaisvaikutelma oli huumaava: kulttuuriannin määrä ja laatu ylittivät kaikki odotukset. Pietari on kiehtova ja tarjonnaltaan uskomaton kaupunki. Sen suoksi onkin traagista, että suomalaisilta on nyt valtaosin – jos ei fyysisesti niin henkisesti – suljettu mahdollisuus vierailla helposti tuossa Pohjolan suurkaupungissa, jolla on annettavaa suunnattomasti enemmän kuin mitä pystyy pienessä tai edes pidemmässä ajassakaan omaksumaan. Kulttuurimetropoli Pietari on samalla lähellä – ja niin kaukana.
Näimme matkallamme huipputasoista balettia ja oopperaa sekä kuulimme mykistyttävän hienoa orkesterimusiikkia. Ohjelmaan kuuluivat myös vierailut Vasilin saarella, Iisakin kirkossa, Pietari-Paavalin linnoituksessa ja Talvipalatsin aukiolla. Allekirjoittanut kävi lisäksi Aleksanteri Nevskin luostarikirkossa ja sen yhteydessä olevalla kuuluisien taiteilijoiden hautausmaalla, Venäläisen taiteen museossa ja Nikolai Rimski-Korsakovin nostalgisen sympaattisessa kotimuseossa. Kansalliskirjailija Aleksandr Puškinin ja maailmankuulun basson Fjodor Šaljapinin kotimuseot jäivät väliin ajan puutteen vuoksi.
Mariinski-teatterin lumoissa
Kulttuurivaellus ja elämysmatka alkoi Mariinski-teatterin vanhemmasta rakennuksesta, jonka keisarinaikainen tunnelma sisätiloineen lumoaa välittömästi, aina yhä uudestaan. Teatterin juuret ulottuvat vuoteen 1783, jolloin se oli Katariina Suuren perustama Keisarillinen ooppera. 1800-luvun mittaan siitä tuli Venäjän keskeinen musiikkinäyttämö, kun Alberto Cavos suunnitteli nykyisen oopperarakennuksen ja kun se nimettiin 1860 Mariinski-teatteriksi Aleksanteri II:n puolison Maria Aleksandrovan mukaan. Kultakautena siellä nähtiin merkittäviä baletteja, kun Marius Petipa tuli balettimestariksi 1869 ja kun merkittävä yhteistyö mm. Tšaikovskin kanssa käynnistyi. Kuuluisia tanssijoita ovat olleet Anna Pavlova, Vatslav Nižinski, Rudolf Nurejev ja Mihail Baryšnikov. Lavastetaiteilijoista tunnetuimpia ovat Aleksandr Golovin ja Aleksandr Benois, laulajista Šaljapin.
Venäläisen oopperan historia liittyy paljossa Mariinskiin ja sen kapellimestarisäveltäjä Eduard Nápravníkiin, jonka kausi kesti puoli vuosisataa (1863–1914). Tuona aikana Mihail Glinkan oopperat Elämä tšaarin puolesta sekä Ruslan ja Ljudmila palasivat ohjelmistoon, Modest Musorgskin Boris Godunov ja Aleksandr Borodinin Ruhtinas Igor saivat ensiesityksensä, kuten myös lukuisat Pjotr Tšaikovskin ja Nikolai Rimski-Korsakovin oopperat.
Teatteri nimettiin Neuvostoliiton aikana Kirovin teatteriksi, kunnes vuonna 1992 teatterin nimeksi palautettiin Mariinski-teatteri. Nykyisen musiikillisen johtajansa, Valeri Gergijevin kaudella (1988–), teatteri on noussut yhdeksi johtavaksi kansainväliseksi baletti- ja oopperataloksi ja venäläisessä ohjelmistossa se on toki lyömätön, joskaan ei pidä unohtaa Moskovan Bolshoi-teatteria. Mariinskin balettikoulu ja lauluakatemia haravoivat luonnollisesti lahjakkuuksia joka puolelta Venäjää, joten laatu ja taso on taattu ja vain noussut viime vuosien aikana – ainakin siitä mitä muistan edelliseltä käynniltäni 5–6 vuotta sitten.
Boris Asafjevin baletti Bahtšisarain suihkulähde
Näimme läntisesti ottaen harvinaisen baletin: Boris Asafjevin (1884–1949) baletin Bahtšisarain suihkulähde (1934), joka perustuu Puškinin samannimiseen kertovaan runoelmaan. Asafjev oli aikanaan Venäjän ja NL:n johtava musiikkitieteilijä ja -kriitikko, myös pseudonyyminä Igor Glebov. Säveltäjänä Asafjev kirjoitti kolme oopperaa, seitsemän balettia, viisi sinfoniaa, konserttoja ja kamarimusiikkia. Hänen esteettiset kirjoituksensa musiikin intonaatioteoriasta ovat saaneet vastakaikua lännessäkin, meilläkin väitöskirjan muodossa, vaikkei hänen musiikkiansa paljon tunnetakaan.
Bahtšisarain suihkulähde on satukertomus, jossa laitetaan vastakkain puolalainen hovieliitti ja kaanin hallitsema Krimi. Kaani Girei valtaa puolalaisen aatelislinnan, polttaa sen ja surmaa sen asukkaat hovitanssiaisten keskellä. Hän ryöstää mukaansa ruhtinas Adamin tytär Marian tataareineen Krimille tapettuaan ensin tämän Vatšlav-sulhon ja Adam-isän. Kaanin lemmikkikurtisaani Zarema herkeää mustasukkaiseksi, ja kun hän ei onnistuu saamaan takaisin kaanin rakkautta, surmaa hän tikarilla Marian, minkä jälkeen kaani heitätyttää Zareman muurilta alas rotkoon ja vaipuu epätoivoon. Niinpä Jaltan lähellä olevaa Bahtšisarain suihkulähdettä kutsutan yhä ”Kyynellähteeksi”.
Puolalaisten hovitanssien maailmaa vastatusten asettuu tehokkaasti tataarien maailma, jota Asafjev kuvaa värikkäästi sikäläisen kansanmusiikin ja -tanssien avulla: säveltäjä hallitsee eksoottisen orkesterivärityksen täydelleen ja kapellimestari Boris Gruzin välittää sen antaumuksellisella johtamisellaan. Marian osan tanssi Anastasia Nuikina kauniisti, kun taas dramaattisen vaikutuksen tekivät Šamala Guseinova mustasukkaisena Zaremana sekä ennen kaikkea kaanin sotapäällikkö Nail Hairnasov hurjine tataarimiehineen, kun taas kaani Roman Beljakov lähinnä liikustelee uhkaavasti ilman varsinaista tanssiosuutta.
Rimski-Korsakovin ooppera Jouluaatto
Venäläinen ooppera jaetaan yleensä kahteen tai kolmeen ryhmään: historialliset oopperat ja satuoopperat, joista voidaan edelleen erottaa orientaalisten oopperoiden alaryhmä. Luonnollisesti monet oopperat ovat hybridejä, ja niinpä Rimski-Korsakovin oopperoista nyt Mariinskissa nähty Jouluaatto (1895) Nikolai Gogolin kertomukseen on kansanuskomuksiin ja -taruihin sekä kansantansseihin ja -lauluihin perustuva maaginen satuooppera, jossa on kuitenkin pieni historiallinen ja valtapoliittinen sivujuonne, onhan siinä myös kyse ukrainalaisten kasakoiden ongelmista keisarivallan alla.
Suomalaiset tuntevat Nikolai Rimski-Korsakovin (1844–1908) kenties kahdesta teoksesta: Kimalaisen lennosta satuoopperasta Taru tsaari Saltanista sekä orkesterisarjasta Sheherazade. Hän oli kuitenkin Pietarin musiikin keskeishahmo 15 oopperallaan sekä toiminnallaan Pietarin konservatorion sävellysprofessorina, joka kirjoitti harmoniaopin ja orkestraation oppikirjat, joita käytetään vieläkin opetuksessa. Hänen oppilaisiinsa, joita on noin 250, kuuluvat mm. Aleksandr Glazunov, Sergei Prokofjev, Mikola Lysenko, italialainen Ottorini Respighi ja Igor Stravinsky. Rimskiin voi parhaiten tutustua lukemalla hänen englanniksi käännetyn omaelämäkertansa My Musical Life (1908, engl. 1923 etc.). Samalla voi tutustua häneen ns.Venäläisen säveltäjäviisikon sekä myöhemmän Beljajevin piirin jäsenenä (1882–). Suomalaisen John Nelsonin väitöskirja The Significance of Rimsky-Korsakov in the Development of a Russian National Identity (2013) on upea pioneerityö.
Rimski-Korsakovin Jouluaatto tapahtuu pienessä ukrainalaiskylässä jouluaattona ja -päivänä. Kansanuskomuksiin liittyy Paholaisen toiminta kuun sieppaajana ja pimeyden luojana, missä häntä avustaa noitana pidetty leskirouva Soloha. Syntyvässä lumipyryssä pimeyden keskellä kuka minnekin matkalla ollut kyläläinen eksyy suunnasta – ja useimmat näistä kylän merkkihenkilöistä joutuvat Solohan tupaan, jossa rouva joutuu piilottamaan heitä hiilisäkkeihin väen lappaessa sisään. Väkivahva seppä Pakula, joka on rakastunut kylän kaunotar Oksanaan, Tšubin tyttäreen, toivoo turhaan saavansa neitoa. Hän kantaa Soloha-äitinsä luota säkit kylän keskelle kaikkien naurettavaksi, kun nokkamiehet – paholainen, kylänvanhin, vanha kasakka Tšub ja diakoni/kanttori – noloina kömpivät niistä esille. Hyljätyksi itsensä tunteva Pakula päättää lähteä pois: hän päätyy neuvosta Paholaisen luo, kesyttää tämän ja lentää pirun selässä Pietarin hoviin, sillä Oksana on lupautunut Pakulalle vaimoksi, jos tämä hakee hänelle tsaarittaren kauneimmat tohvelit. Näin tapahtuu ja lopussa häitä vietetään. Pietarin hovissa on Zaporožjen kasakoita pyytämässä armoa liittouduttuaan aiemmin tataarien ja turkkilaisten kanssa, mutta onneksi tsaaritar suhtautuu heihin lempeän armahtavasti.
Rimsky-Korsakovin taito orkesterin käsittelijänä on yleisesti tunnettu, mistä oppilaat Respighi ja Stravinski antavat vahvistuksen. Kapellimestari Gurgen Petrosjan loihtikin säveltäjän tunnelmallisesta joulumusiikista sekä Tähtien tanssista, kun Pakula lensi taivaan läpi pirun kanssa, huumaavia sävyjä. Ja monet joukkokohtaukset tansseineen ja kuoroineen olivat valloittavan folkloristisia näyttämökuvia, jotka vaikuttivat suurenmoisen aidoilta kauniine pukuineen. Mariinskin orkesterihan on ollut aina hieno, mutta nyt myös solistikunta oli tasoltaan yhtenäisen osaava ja äänellisesti loistava. Inara Kosžlovskaja oli paitsi viehättävä myös taitava sopraano Oksanan roolissa ja kuin uudestisyntynyt Anna Netrebko – ehkä jopa tätä parempi. Sekä Vakula että Paholainen ovat tenorirooleja, ja molemmat lauloivat puhtaasti ilman kiekumista ja huutamista: Mihail Bekua ja Andrei Žorin. Mainittakoon, että Tšaikovskilla on samaan Gogolin kertomukseen perustuvat ooppera Seppä Vakula (1876), myöhemmin revisoidulta nimeltään Tohvelit (1885).
Pietarin filharmonia
Pietarin filharmonian, Venäjän ehkä nimekkäimmän orkesterin, historia ulottuu vuoteen 1802 hoviorkesterina ja keisarillisena kapellina. Leninin kuoleman jälkeen sen nimenä oli Leningradin filharmoninen orkesteri, kunnes 1991 se sai nykyisen nimensä Pietarin filharmoninen orkesteri. Historiansa aikana sitä ovat johtaneet monet eurooppalaiset nimekkäät kapellimestarit, kuten Bruno Walter, Ernest Ansermet ja Hans Knappertsbusch. Filharmonikkojen varsinainen luoja oli sen pitkäaikaisin kapellimestari Jevgeni Mravinski (1938–1988), joka vastasi mm. Šostakovitšin seitsemän sinfonian kantaesityksistä ja jonka levytykset ovat legendaarisia. Juri Temirkanov oli merkittävä johtaja vuosina 1988–2022, kunnes nykyään soittajistoa luotsaa Nikolai Aleksejev.
Mutta ennen kaikkea kiinnostava on katsella suuren huoneen kunniataulua ja kuvia säveltäjistä, jotka kävivät johtamassa tuossa talossa, sillä monien kuuluisuuksien joukosta löytyy myös oma Sibeliuksemme, joka johti Pietarissa 1906 Pohjolan tyttären kantaesityksen ja vielä toisen kerran Pietarissa 1907 ja samalla matkalla Moskovassa, jolloin ohjelmassa oli myös kolmas sinfonia. Muita suuruuksia salin seinällä ovat mm. Hector Berlioz, Franz Liszt, Richard Wagner, Giuseppe Verdi, Antonín Dvorák, Gustav Mahler, Claude Debussy, Béla Bartók, Arnold Schönberg ja Richard Strauss.
Orkesterin kuuleminen on joka kerta ainutlaatuinen elämys, sillä taitavuutensa lisäksi se esiintyy salissa, joka on maailman parhaita Wienin Musikverein -salin, Dresdenin kapellin ja Amsterdamin Concertgebouw-salin ohella. Yhdistelmänä Pjotr Tšaikovskin musiikki, Filharmonian orkesteri ja sen sali on käsittämättömän hieno, etenkin kun Suomesta ei löydy mitään vastaavaa ja hädin tuskin muualtakaan. Tšaikovskin viides sinfonia oli nyt Vladimir Altschulerin johtamana elämäni suurimpia kokemuksia: musiikki liikutti ja pusersi kosteutta silmäkulmiin soinnillaan, joka vei noin kahdeksanteen taivaaseen sekä herkkyydellään että räjähdysmäisyydellään. Tšaikovskin musiikin emotionaalinen rehellisyys ja voima, matka syvästä melankoliasta angstin ja suorastaan patologisten purkauksien ja inhimillisen hädän läpi vie vielä tässä teoksessa loppujuhlaan, jossa säveltäjään suuruus lankeaa kuulijan päälle vastustamattomalla energialla. Tämän kokemuksen soisin myös maamme päättäjille, jotta he huomaisivat mitä on ”venäläinen sielu”, taide ja kulttuuri hienoimmillaan. Se on suunnaton lahja ihmiskunnalle, mutta ei tämä voima enää pystyne lankeamaan hedelmälliseen maaperään, luomaan kansojen välille rakentavia suhteita, rauhaa vihan asemasta.
Konsertin solistina oli itselleni tuntematon pianisti Elizaveta Ukrainskaja, joka soitti Tšaikovskin ensimmäisen pianokonserton suvereenisti, hienostuneesti ja voimallisestikin. Veikkaisinpa, että hänestä vielä kuullaan meillä ja muualla, kunhan olot rauhoittuvat. Ylimääräisellään, joka oli kenties sovitus Tšaikovskin jostain balettinumerosta, hän osoitti kuuluvansa pianistien korkeimpaan arvoluokkaan.
+++
