Kutsu lukijalle: avaa Spotify tai Youtube, aseta kasetti nauhuriin, cd-levy soittimeen tai levy gramofoniin. Medialla ei väliä, kunhan korviisi kantautuu tunne, ajatus, liike ja pysähdys. Tämän jälkeen palauta mieleesi, että samaa musiikkia kuullessaan myös joku muu tuntee ja havaitsee saman kuin sinä. Ei ole vain “minä” vaan “me”.
Kulttuuri on väistämätön osa politiikkaa, mutta kulttuuri ei väistämättä sisällä politiikkaa. Dmitri Šostakovitšin elämä ja sävellykset ovat selkeä osoitus tästä vastakkaisten tunteiden ja ajatusten samanaikaisuudesta eli ambivalenssista . Hänen sävellyksiään ja ajatuksiaan on tulkittu ja analysointi, käännelty ja väännelty, keskusteltu ja polemisoitu.
Jokaiselle tulkinnalle löytyy sekä tukea että kritiikkiä, mutta tärkeimpänä jokainen musiikin herättämä tunne on aito ja toisinaan se jopa ylittää tavanomaisen kokemuksen rajat.
Kuten Šostakovitš itse, myös hänen sävellyksensä pakenevat määritelmiä ja tulkintoja. Tämä kirjoitus sai inspiraationsa Radion sinfoniaorkesterin (RSO) konsertista, joka päättyi Šostakovitšin sinfoniaan.
Tulkinta sosialistisesta realismista
Dmitri Šostakovitš (1906-1975) syntyi Pietarissa ja kuoli Moskovassa. Hän sävelsi muun muassa viisitoista sinfoniaa ja viisitoista jousikvartettia. Kaikki arvostettuja kritiikin peilatessa eri aikakausia ja kulttuuripiirejä.
Sinfonioista viides (1937), seitsemäs (1941) ja yhdestoista (1957) muodostuivat osaksi sosialistisen realismin kaanonia. RSO:n illassa kuultiin jälkimmäisin, mutta Josif Stalinin vallan aikaan latautuneempia olivat kaksi edellistä.
Ilmapiirille kuvaavaa oli, että neljäs sinfonia sai ensiesityksensä yli kaksikymmentä vuotta viidettä sinfoniaa myöhemmin (1961), kun Stalinin jälkeinen kulttuurillinen ilmaisu oli vapautunut.
Olivatpa poliittiset taustat mitkä hyvänsä tai edustivatpa nämä kolme sinfoniaa mitä ihannetta tahansa, unohtuvat poliittiset tulkinnat, kun sävel uppoaa mielen syvyyksiin. Jos niin vain antaa tapahtua.
Šostakovitšin ura oli lähellä loppua lyhyeen. Hänen oopperansa Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth oli vuonna 1934 saanut ensiesityksensä. Hieman aiemmin oli syntynyt, muun muassa kirjailija Maksim Gorkin muotoilemana, sosialistisen realismin konsepti; ideologinen oppi ja taidemuoto, joka otti eroa lännen formalismista eli muodon ja rakenteen kanssa leikittelystä, avant gardesta ja historiattomuudesta. Turhaa synkistelyä ei arvostettu.
Neuvostoliiton johto tuki uutta kulttuuri-ihannetta. Kaksi vuotta lady Macbethin ensi-illan jälkeen ilmestyi sanomalehti Pravdassa murskaava kritiikki. Sen kirjoittajaksi on epäilty Stalinia, mutta varmuutta tästä ei ole. Joka tapauksessa kulttuurinen ilmapiiri oli muuttunut ja Šostakovitšin täytyi muuntua perässä. Työn alla ollut neljäs sinfonia sai jäädä kesken, sillä se ei mahtunut silloin sallittuihin raameihin.
Viidettä sinfoniaa odotettiin hampaita kiristellen. Sopeutuisiko Šostakovitš sosialistisen realismin raameihin vai haastaisiko hän asetettuja odotuksia? Lopputulos oli molempia.
Sinfoniassa on jälkiä ortodoksisesta hengellisyydestä, joka nähtiin individualistisena. Samalla se kuitenkin, aikalaiskriitikko Aleksei Tolstoin sanoin, puhui meistä eikä minästä. Teos sai olla traaginen, jos sillä oli ylentävä ja optimistinen loppu. Viidennellä sinfonialla oli.
Vaatimuksia miettimättä, jokainen viidettä sinfoniaa kuunteleva tulkitsi ja tulkitsee teoksen omasta näkökulmastaan; oli loppu traaginen tai ei. Aplodit kestivät puoli tuntia ja Šostakovitšilla oli nyt kansan lisäksi valtion tuki.
Piiritetty Leningrad
Toisen maailmansodan vuosina 1941-1944 Leningrad oli piiritettynä. Talvella 1941 pakkanen iski kovaa, pommit tippuivat ja ruuasta oli huutava pula. Pahimpana kuukautena kuoli sata tuhatta siviiliä.
Sekä kansan että johdon arvostama Šostakovitš oli ilmeinen valinta nostattamaan mielialaa ja osoittamaan uhmaa valloittajille. Propagandaa voisi joku sanoa. Ja hän olisi varmasti oikeassa. Joku politbyroon rattaissa takuulla mietti pelkkää propaganda-arvoa kuten hallituksissa aina. Politiikan ja kulttuurin erottaminen toisistaan olisi ollutkin liki mahdotonta sota-aikana.
Kuitenkin asukkaiden mielessä erotus tapahtui, kun seitsemäs sinfonia sai ensisoittonsa keskellä nälänhätää ja väkivaltaa. Kärsivät ihmiset pysähtyivät radioiden ääreen. Samoin tekivät asukkaat lännessä, kun mikrofilmille tallennettu nuottipartituuri oli onnistuttu salakuljettamaan New Yorkiin ja Lontooseen. Myös siellä kriitikot antoivat Šostakovitšille yhtä suuren arvon kuin Neuvostoliitossa.
Lopulta vuonna 1942 sinfonia päätettiin esittää Leningradin Filharmonisessa konserttisalissa. Kaikki soti onnistumista vastaan. Soittajat olivat nälkiintyneitä, sillä piiritys esti ruuan tuonnin. Soittajia ei ollut edes hengissä tarpeeksi sävellykseen, joka oli suunniteltu sadalle soittajalle. Sinfonia itsessään oli poikkeuksellisen pitkä ja kuluttava. Kuitenkin se toteutui.
Lopputulosta on mahdoton riittävästi pukea sanoihin. Kuten musiikkijournalisti Stephen Johnson kirjoitti, kokemus ei ollut pakenemista todellisuudesta tai epätoivoisuutta. Se oli musiikkia, joka kosketti sillä, mitä se kuvasi: Leningradin asukkaiden eetosta, halua elää. Šostakovitš onnistui kääntämään sinfonian politiikasta inhimilliseen kärsimykseen.
Myöhempinä vuosikymmeninä seitsemännen sinfonian merkityksistä on kiistelty ja lukuisia teorioita Šostakovitšin alitajunnasta kumpuavista motiiveista on esitetty. Tämä todistaa vain artikkelin ensimmäisen virkkeen: kulttuuri on väistämätön osa politiikkaa. Šostakovitš ilmentää virkkeen toista lausetta: kulttuuri ei väistämättä sisällä politiikkaa. Se voi olla myös
puhdasta tunnetta, puhdasta vastarintaa, puhdasta nautintoa mielihyvän äärellä.
Elämä ja teos kietoutuvat yhteen
Elämä ja teos kietoutuvat yhteen ja politiikka ja analyyttiset tulkinnat jäävät ulkopuolelle. Niille on oma paikkansa, mutta niiden rooli ei ole vaientaa tai tukahduttaa ensireaktiota, joka syntyy taidetta kohdatessa.
Mitä mieltä Šostakovitš tästä kaikesta olisi? Kuten sanottu, myös Šostakovitš itse pakeni määritelmiä ja hänen suuhunsa on laitettu paljon ristiriitaisia kommentteja. Taiteilija ainakin osin luopuu määrittelyvallastaan, kun teos lähtee kiertoon. Kuitenkin tunne on ja pysyy.
BBC:n radiojuontaja ja musiikkijournalisti Stephen Johnson kirjoitti vuonna 2006 vahvan (tosin välillä liialla kirjailijan omalla äiti-lapsi-suhteen kuvauksella väritetyn) kirjan Šostakovitšista ja tämän musiikin kosketusvoimasta. Hän päätyi Moskovaan haastattelemaan alkuperäisen Leningradin konsertin klarinetistia Viktor Kozlovia.
Kun Johnson kysyi Kozlovilta, mitä tämä kappale herättää hänessä nykyisin, tarttui Kozlov Johnsonia kädestä ja vastasi kyynelsilmin: “Sitä ei ole mahdollista ilmaista. Sitä ei ole mahdollista ilmaista.”
Šostakovitšin 11. sinfonia – ”Vuosi 1905”
RSO:n esittämä konsertti oli Šostakovitšin 11. sinfonia, joka tunnetaan myös nimellä “Vuosi 1905”. Tuolloin pappi Goergy Gapon johdatti suuren työläisten joukon Talvipalatsille, missä vartijat avasivat tulen ja vähintään sadat saivat surmansa. Vallankumousta on kutsuttu epäonnistuneeksi, sillä tsaarivaltaa ei silloin kaadettu. Toisaalta Venäjä koki yhdenlaisen vallankumouksen, kun tapahtumien seurauksena hallinto muuttui perustuslailliseksi monarkiaksi.
Itse en osaa hakea konsertin varsinaisesta tarinasta samaistuttavuutta, mutta vuoden 1905 vallankumouksen historiaan perehtyneet varmasti tähän kykenevät. Kuitenkaan tapahtuma ei ollut Neuvostoliitonkaan symboliikassa järin keskeisessä asemassa. Niinpä sekä sävellyksen että tarinan voi omaksua esimerkiksi universaalina vallankumousten, vastarinnan tai vastalauseiden historiana ja nykyisyytenä.
Šostakovitšin musiikki kuuluu yhä nykyaikaan. Katharsis iskee yhä täydellä voimallaan, kun osat päättyvät ja yhteiskunnan ja konserttisalin raja hämärtyy. Kellot kilkuttavat. Viimeisenä konserttisalin ulkopuolella kuuluvat oman mielen sisällä vain ne. Kellot.
Kuvassa (vas) Helsingin Musiikkitalon orkesterilavaa.
Kirjallisuutta: Johnson, Stephen. How Shostakovich Changed My Mind. Notting Hill Editions, 2019. Volkov, Solomon. Testimony : memoirs of Dmitri Shostakovich. Harper & Row, 1979. (Kiistelty muistelmateos, jonka aitoudesta on epäilyksiä).
Wilson, Elizabeth. Shostakovich: A Life Remembered. Faber and Faber, 2006.
Kuva tekstissä: Roger Rössing, Dmitri Šostakovitš Bach-juhlissa 28. heinäkuuta 1950 Saksassa. Lähde: Wikimedia Commons, lisenssi: CC BY-SA 4.0
