Erimielisyys Nato-jäsenyydestä rikkoi Niinistön ja Stubbin välit

Keväällä 2014 sotilasliitto Nato ja Europan unioni päättivät katkaista kahdenväliset suhteet Venäjään sen liitettyä Krimin niemimaan hallintaansa. Samalla Yhdysvaltain johdolla ns. länsi kohdisti Venäjän johtoon ja maan talouteen laajamittaisia pakotteita, joiden toimeenpanoon myös Suomi EU:n jäsenmaana osallistui.

Kokoomus aloitti Krimin tapahtumien verukkeella mittavan kampanjan Suomen viemiseksi Natoon, mutta yritys saada Suomi vauhdilla Naton jäseneksi kilpistyi vielä silloin lähinnä keskustan ja sosialidemokraattisen puolueen vastarintaan. Myös presidentti Sauli Niinistö vastusti vielä tuolloin Nato-jäsenyyden hakemista.

Erimielisyydet Nato-jäsenyyden hakemisesta johtivat presidentti Niinistön ja kokoomuksen Alexander Stubbin välirikkoon. 

Pääministeri Jyrki Katainen (kok.) ja muut EU:n pääministerit tekivät maaliskuussa 2014 Eurooppa-neuvostossa päätöksen EU:n ja Venäjän huippukokouksen perumisesta. EU linjasi, etteivät jäsenmaat toistaiseksi järjestä kahdenvälisiä huippukokouksia Venäjän kanssa. 

Suomen hallitus tulkitsi päätöksen jälkeen, että kyse on myös kaikista ministeritason tapaamisista eikä vain EU:n ja Venäjän huippukokouksista. Kataisen hallitus katsoi myös Suomen ja Venäjän presidenttien tapaamiset kielletyiksi.

Suomalaisministerit alkoivatkin heti perua jo sovittuja tapaamisia venäläisministerien kanssa. Myös eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (sd.) perui vierailun Venäjälle.

Ministereistä ensimmäisenä asialla oli silloin Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä toiminut Stubb, joka ilmoitti lykkäävänsä Venäjän ja Suomen hallitusten välisen talouskomission kokousta. Hallituksen ja presidentin tapaamisessa Niinistö ilmoitti vastustavansa kokouksen perumista. Presidentin kantaa ei kuitenkaan kerrottu julkisuuteen.

Liikenneministeri Merja Kyllönen (vas.) päätti olla poissa tapaamisesta, jossa mukana olisi ollut Venäjän liikenneministeri. Ja puolustusministeri Carl Haglund (rkp.) puolestaan perui tapaamisen Venäjän puolustusministerin kanssa.

Puolustusministeri oli vaihtunut kesken vaalikauden heinäkuussa 2012, jolloin Nato-jäsenyyttä kiihkeästi kannattava Haglund nousi ruotsalaisen kansanpuolueen uutena puheenjohtajana myös ministeriksi. Häntä harmitti Stubbin tapaan se, että hallitusohjelma oli sulkenut Nato-oven. 

EU:n päätös välien katkaisemisesta Venäjään oli tehty illallisilla ilman etukäteisvalmisteluja eikä sitä ollut käsitelty ennakkoon myöskään Suomen ulkopoliittisessa johdossa. 

Niinistö ei hyväksynyt EU:n yhteydenpitokieltoa

Presidentti Niinistö ei hyväksynyt EU:n päätöstä kieltää yhteydenpito ja tapaamiset Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa.

Syntynyttä kiistaa käsiteltiin presidentin ja hallituksen välillä kuitenkin vasta huhtikuun alussa. Tuloksena oli kompromissi, jossa nimellisesti korostettiin EU:n yhtenäisyyden merkitystä ja mainittiin Suomen jatkavan EU:n puitteissa tehtyjen päätösten toimeenpanoa. 

Kokouksen tärkein päätös oli kuitenkin toteamus siitä, että ”välttämättömien tilanteiden vaatiessa Suomi voi tarkoituksenmukaisella tavalla olla yhteydessä Venäjän korkeimman johdon kanssa”.

Katainen ja Niinistö olivat ennen kokousta yhteydessä myös Saksan liittokansleri Angela Merkeliin hakien sellaista tulkintaa EU:n yhteydenpitokiellosta, joka salli presidentti Niinistön kuitenkin jatkaa yhteydenpitoa Putinin kanssa.

Merkelin tulkinnan mukaan huippukokouksia Venäjän kanssa ei järjestettäisi, mutta alemman tason työvierailuille hän ei nähnyt esteitä eikä myöskään presidentti Niinistön yhteydenpidolle Venäjän presidenttiin.

Suomen kannalta tämä merkitsi sitä, että Niinistö jatkaisi tarvittaessa keskusteluja ja myös tapaamisia Putinin kanssa.

Stubb ja Haglund olivat tyytymättömiä ratkaisuun ja arvostelivat presidentti Niinistöä takana päin.

Kaksikon mielestä Suomen olisi myös pitänyt avata heti Krimin tapahtumien jälkeen keskustelu Natoon liittymisestä. Stubb oli ehdottanut samaa jo vuonna 2008, kun Georgian presidentti Mikheil Saakasvili oli provosoinut sodan Venäjän kanssa. 

Liittolaisekseen Nato-asiassa Stubb ja Haglund saivat vuonna 2014 myös pääministeri Kataisen, jonka myönteinen kanta ja toiminta Nato-jäsenyyden puolesta oli selkeästi ristiriidassa hallitusohjelman kanssa.

Katainen, josta oli tullut pääministeri vuonna 2011, oli jo samana vuonna käynyt keskusteluja useiden puoluejohtajien kanssa Suomen Nato-jäsenyydestä, mutta ei ollut saanut vastakaikua tunnusteluilleen aloittaa Nato-jäsenyysprosessi.

Kokoomuksen voima silloisissa hallitusneuvotteluissakaan ei riittänyt sellaiseen Nato-kirjaukseen, joka olisi mahdollistanut jäsenyysneuvotteluiden aloittamisen.

Ulko- ja turvallisuuspoliittista työryhmää hallitusneuvotteluissa vetänyttä Stubbia jäi harmittamaan kesken neuvotteluja tapahtunut kovan kohun herättänyt vuoto, jonka vasemmistoliiton neuvottelija oli hänen mielestään tehnyt ”vahingoittamistarkoituksessa”. Työryhmän kokouksessa Stubb syytti hallitusneuvotteluihin osallistunutta Jaakko Laaksoa vuodosta. 

Ylen julkaisema uutinen oli kertonut kokoomuksen vaatineen mahdollisimman tiivistä yhteistyötä Naton kanssa. Neuvotteluissa Stubb haki sellaista kirjausta, joka ei olisi estänyt jäsenyysneuvotteluiden avaamista.

Hyväksytty hallitusohjelma kuitenkin totesi, ettei Suomi valmistele ”tämän hallituksen aikana” Nato-jäsenyyden hakemista. 

”Ratkaisulla oli kauaskantoiset seuraukset, koska Nato-oven sulkeva kirjaus oli voimassa Venäjän miehittäessä Krimin”, arvioi toimittaja Lauri Nurmi kirjassaan ”Suomen salattu tie Natoon”.

Katainen, Stubb ja Haglund vastaan Niinistö

Katainen ja Stubb alkoivat hallitusohjelmasta piittaamatta keväällä 2014 ajaa Suomen Nato-jäsenyyttä tosissaan. Hallituksessa heitä säesti puolustusministeri Haglund, josta oli tullut Stubbin uskollinen liittolainen.

Kokoomus teetätti heti Krimin tapahtumien jälkeen runsaasti julkisuutta saaneen Nato-gallupin, jossa jo kysymyksenasettelulla ohjattiin suomalaisia vastaamaan Nato-jäsenyyden hakemiseen myönteisesti.

”Jos Suomen valtionjohto päätyisi Nato-jäsenyyden kannalle, olisitteko valmis tukemaan ratkaisua”, kysyttiin kansalaisilta ”riippumattomaksi” mainostetussa mielipidetutkimuksessa. Myöntävästi kysymykseen osasi nyt vastata peräti 53 prosenttia suomalaisista. 

”Kansa on valmis Natoon, jos valtionjohto niin haluaa”, otsikoi kokoomuksen Verkkouutiset mielipidetutkimuksen tuloksen maaliskuussa 2014. 

Pääministeri Katainen kuulutti Ylen Ykkösaamussa, että ”Suomen kannattaisi kuulua Natoon”. Pääministeriä ei haitannut lainkaan, vaikka hallitusohjelmassa nimenomaan todettiin, ettei hallitus valmistele Nato-jäsenyyden hakemista.

Niinistö oli huomattavan närkästynyt kokoomuksen manöveroinnista, jolla häntä itse asiassa painostettiin muuttamaan silloista Nato-kantaansa ja johtamaan Suomen viemistä Natoon.

Mitä ilmeisimmin Niinistö oli myös selvillä Stubbin puheista, jossa  kokoomusministeri väitti sekä presidentti Tarja Halosen että presidentti Niinistön ”takertuneen” Venäjään ja Putiniin, koska he eivät enää voineet vaikuttaa EU-suhteisiin. Stubb syytti Niinistöä myös vallanhimosta.

”Jos presidentti on vallanhaluinen, hän nappaa siitä vallankahvasta kiinni”, selitti Stubb Halosen ja Niinistön tiivistä yhteydenpitoa Putiniin, kertoo Nurmi Nato-kirjassaan.

Nurmi itse arvostelee Nato-kirjassaan kovin sanoin keskustan Seppo Kääriäistä ja Paula Lehtomäkeä, oikeusministeri Johannes Koskista ja vasenryhmän Markus Mustajärveä sekä myös kokoomuksen Ilkka Kanervaa, jotka uskalsivat kyseenalaistaa Kataisen ja Stubbin Nato-jäsenyyspuheet.

Niinistö tapaa Putinin Sotshissa

Niinistö tapasi Venäjän presidentin vuoden 2014 elokuussa tämän loma-asunnolla Sotshissa. Tiedossa oli, että presidentit käsittelivät tapaamisessaan mm. maiden talousyhteistyötä, EU:n Venäjään kohdistamaa pakotepolitiikkaa ja Ukrainan tilannetta. 

Moni Nato-jäsenyyden kannattaja oli kovasti näreissään siitä, että Niinistö oli ylipäänsä valmis matkustamaan Venäjälle ja tapaamaan Putinin.

Suomessa levitettiin aktiivisesti huhua, että puhetta olisi ollut Suomea koskevien vastapakotteiden höllentämisestä. Samassa yhteydessä levitettiin myös huhua, jonka mukaan Putin oli uhkaillut Suomea, jos se aikoo hakea Nato-jäsenyyttä. Huhuja liikkui myös Niinistöstä mahdollisena rauhanvälittäjänä.

Niinistön mukaan Suomen Nato-jäsenyys ei ollut esillä Sotshissa millään tavoin. Ukrainan tilanteesta sitä vastoin oli käyty keskustelua.

Mielenkiintoista oli, että vääriä huhuja Niinistön ja Putinin keskusteluista levitettiin kokoomuksen sisällä ja jopa sen johdossa. Niinistö oli kokoomuksessa yhä enemmän kritiikin kohteena. Häntä arvosteltiin varsin suorasukaisesti Venäjän ja Putinin myötäilystä ja hänen väitettiin vastoin totuutta olevan ylipäänsä Nato-jäsenyyttä vastaan.

Kanervan mukaan asialla oli Stubb ja häntä myötäilevät kokoomuslaiset, jotka suorastaan kilpailevat ilkeyksillä Niinistöä kohtaan.

Stubb aloittaa suoran hyökkäyksen Niinistöä vastaan

Kataisen lähdettyä EU-komissaariksi Brysseliin kokoomuksen puheenjohtajaksi ja samalla  pääministeriksi noussut Stubb aloitti kovan hyökkäyksen Niinistön johtamaa ulkopolitiikkaa vastaan. Hän lateli pöytään suomettumissyytteitä, joiden kärki oli nimellisesti kohdistettu eräisiin keskustan poliitikkoihin, vaikka todellinen kohde oli Niinistö.

”Vanha ulkopolitiikka on suomettuneisuutta, Suomen ajamista harmaalle vyöhykkeelle ja irtautumista EU:n linjasta. Uusi ulkopolitiikka tarkoittaa avoimempaa, kansainvälisempää ja Euroopan unioniin sitoutunutta Suomea”, Stubb uhosi kokoomuksen puoluehallituksen kokouksessa vuoden 2014 itsenäisyyspäivän aattona.

Runsas viikko myöhemmin Stubb hyökkäsi rajusti mielipidetutkimuksissa kansalaisten ykkössuosikkina olevaa keskustaa vastaan nimeten ”suomettuneet” keskustapoliitikot Paula Lehtomäen, Seppo Kääriäisen ja Paavo Väyrysen.

Keskustalaiset poliitikot kyseenalaistivat kokoomusta johtavan pääministerin mukaan EU:n Venäjän vastaisen sanktiopolitikan ja halusivat työntää Suomea harmaalle alueelle uskoen ”kylmän sodan aikaisiin asetelmiin”.

Nurmi toteaa Nato-kirjassaan aivan oikein keskustan tukeneen Niinistön ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd.) muodostamaa ”voimakaksikkoa”. 

Nurmen mukaan kaksikkoa haastoivat sekä hallituksessa että julkisuudessa pääministeri Stubb ja puolustusministeri Haglund, jotka kannattivat Nato-jäsenyyttä ja saivat tukea oppositioon syyskesällä siirtyneiden vihreiden puheenjohtajalta Ville Niinistöltä –  ”ainakin mitä tulee suomettumisvaroituksiin ja muistutuksiin 1970-luvun paluusta”.

Tapaaminen Niinistön kanssa ei ensiksi sopinut Stubbin kalenteriin

Presidentti Niinistö yritti hillitä yhtäkkiä rajuksi syyttelyksi muuttunutta ”keskustelua”, jolla Stubb halusi ottaa itselleen ulko- ja turvallisuuspoliittisen aloitteen vuoden 2015 eduskuntavaalien lähestyessä.

Presidentti kutsui puoluejohtajat viikon varoitusajalla Mäntyniemeen. Pääministeri Stubb yritti väistää ”suitsimiskeskusteluksi” tulkitsemaansa tapaamista vetoamalla aikatauluongelmiin. Niinistö ei tähän tyytynyt, vaan ilmoitti, että tapaaminen järjestetään joka tapauksessa ja vaikka ilman pääministeriä ja että myös tiedotusvälineet kutsutaan tapaamisen jälkeiseen tiedotustilaisuuteen.

”Siitä olisi noussut hirvittävä haloo, jos tapaaminen olisi järjestetty ilman pääministeriä. Katsoin viisaimmaksi mennä sinne”, sanoi Stubb myöhemmin.

Joulukuussa 2014 pidetyn tapaamisen tunnelmaa ovat eräät läsnäolleet kuvanneet jäätäväksi, ennen kaikkea mitä tuli presidentti Niinistön ja pääministeri Stubbin keskinäisiin väleihin. 

Nurmi siteeraa kirjassaan Sdp:n silloista puheenjohtajaa Antti Rinnettä, jonka mukaan presidentti ja pääministeri istuivat vastapäätä toisiaan, mutta katsoivat puhuessaan toistensa ohi. 

”Pääministeri sanoi pelkäävänsä Venäjää ja kannattavansa Nato-jäsenyyden hakemista. Presidentti vastasi, että kyse on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja että Nato-jäsenyyttä ei pidä hakea”. Rinteen mukaan presidentti ei pyrkinyt suitsimaan keskustelua.

”Nato-keskustelu sillä tasolla tyssäsi, koska ilmeni, että siinä vaiheessa pöydässä oli vain kaksi ihmistä, jotka olivat valmiita edistämään asiaa: Alex ja minä”, kertoi puolestaan silloinen puolustusministeri Haglund.

Tapaamista seuranneessa tiedotustilaisuudessa Niinistö totesi ykskantaan, että valtionjohdolla ja poliittisilla päättäjillä pitäisi olla ”mahdollisimman pitkälle menevä yhteinen käsitys” ulkopolitiikasta. ”Selkeä linja on jo itsessään turvallisuutta luova asia”, korosti presidentti.

Politikkaa seuranneet havahtuivat tiedotustilaisuuden myötä siihen todellisuuteen, että presidentti ja pääministeri olivat eri mieltä keskeisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksestä eli Nato-jäsenyyden hakemisesta. Presdentti ei siihen vielä vuonna 2014 ollut valmis.

Oppositiojohtaja, keskustan puheenjohtaja ja tuleva pääministeri Juha Sipilä kehui tapaamisen jälkeen Niinistöä ja Tuomiojaa todeten, ettei keskustalla ole mitään huomauttamista siihen, miten he ovat asioita hoitaneet. Myös Kääriäinen antoi tukensa presidentin johtamalle ulkopolitiikalle ja mainitsi keskustan ulko- ja turvallisuuspolitiikan nojaavan sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.

Presidentti Niinistö joutui pian huomaamaan, että kaksikko – Stubb ja Haglund – vähät välitti presidentin ja puolueiden puheenjohtajien keskinäisistä välipuheista. Nato-jäsenyyden ajaminen oli kaksikolle tärkeämpää kuin saavutetun yhteisymmärryksen kunnioittaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. 

Presidentti ei Stubbin ja Haglundin toimia hyväksynyt. Miesten välinen suhde kärjistyi myöhemmin entisestään ja johti suurin piirtein täydelliseen välirikkoon, kokoomuksen vaalitappioon ja Stubbin siirtämiseen äänestyspäätöksellä syrjään kokoomuksen puheenjohtajan tehtävistä.

Valtamedia piti kuitenkin vielä pitkään joulukuisen kädenväännön jälkeen suomalaiset pimennossa Niinistön ja Stubbin erimielisyyksiä. Yksikään keskeinen tiedotusväline ei perusteellisemmin halunnut käsitellä miesten välejä.

Sipilä antoi painavat salkut Nato-henkisille 

Sipilä teki kuitenkin kevään 2015 keskustalle voitollisten eduskuntavaalien jälkeen suuren karhunpalveluksen sotilaalliselle liittoutumattomuudelle antamalla Nato-henkisille perussuomalaisille sekä ulkoministerin että puolustusministerin salkut. 

Timo Soini nimitettiin ulkoministeriksi ja Jussi Niinistö puolustusministeriksi. Sipilä esti myös Kääriäisen ja Lehtomäen paluun ministereiksi. Kokoomuksen puheenjohtaja Stubb jatkoi uudessakin hallituksessa, mutta nyt valtiovarainministerinä.

Soini, Jussi Niinistö ja Stubb pitivät huolta siitä, että uusi hallitus otti suunnan kohti Nato-jäsenyyttä. Nato-suhdetta tiivistettiin ennen kaikkea lisäämällä yhteisten sotaharjoitusten määrää. Kolmikko ajoi lävitse myös selvityksen valmistamisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista. 

Tilaustyönä tehty selvitys ”osoitti”, että Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta. 

Samaa mantraa on hoettu kyllästymiseen saakka myös sen jälkeen, kun Suomi liittyi Natoon vuonna 2023. 

Tosiasiassa Pohjois-Eurooppa ja Itämeren alue ovat Naton laajentumisen tuloksena ja Yhdysvaltain pysyvän sotilaallisen läsnäolon myötä muuttumassa uudeksi suurvaltaristiriitojen ja epävakauden vyöhykkeeksi.

”Sanon tämän ihan suoraan. Tunsin TP-utvassa, että oli olemassa epäpyhä allianssi, joka ajoi enemmän Nato-harjoituksia ja kovempaa Venäjä-linjaa. Soini, minä ja Niinistön Jussi olimme se porukka”, kertoi Stubb myöhemmin keskusteluista hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa.

Stubb kertoi olleensa vaikuttunut siitä, miten Jussi Niinistön johtama puolustusministeriö alkoi valmistella yhteistyöasiakirjoja Naton ydinasevaltioiden kanssa ja Suomen jäsenyyttä Britannian johtamassa JEF-joukoissa. 

Kolmikon toiminnan punaisena lankana oli ennen kaikkea Suomen ja Yhdysvaltain sotilaallisen yhteistyösuhteen lujittaminen.

Sipilän hallituksessa kolmikko otti tosiasiassa nopeasti aloitteen Nato-suhteen tiivistämisestä haltuunsa. Sitä edesauttoi se, ettei pääministeri ollut sen suuremmin kiinnostunut ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja keskustan muut ministerit katselivat sivusta, kuinka Suomen ja Naton suhteissa alkoi uusi kehityksen kausi.

Presidentti Niinistö puolestaan ärhenteli silloin tällöin kolmikon Nato-linjauksille, mutta antoi samalla asioiden  kulkea sotilaallista liittoutumista kannattavien puolustusministeriön ja pääesikunnan kenraalien toiveiden ja heitä tukevien poliitikkojen tahdon mukaisesti kohti Nato-jäsenyyttä.