Muistatteko vielä Suomessa lääkäriksi opiskelevan ukrainalaisen naisen kirjeen?

Moni saattaa muistaa lääkäriksi Suomessa opiskelevan ukrainalaisen naisen kirjeen, jonka julkaisimme Naapuriseuran Sanomissa. Se herätti silloin paljon myötätuntoisia reaktioita.

Kirjeen kirjoittaja vieraili tuon jälkeen kotonamme miehensä ja Kiovasta Suomeen henkensä kaupalla paenneen serkkunsa kanssa. Heidän kuvauksensa kaikkine uskomattomine yksityiskohtineen Ukrainan tilanteesta noin vuosi sitten järkytti ja avasi silmiä. 

Venäjänkielisten ukrainalaiten sorto on ollut ja on edelleen järjestelmällistä ja julmaa varsinkin, kun muistetaan, että Kiovan hallinto on tapattanut ohjuksilla ja tykkitulella 12–14 tuhatta omaa kansalaistaan. Eikä tilanne ole sodan aikana tietenkään parantunut. Päin vastoin – nyt Zelenskyin hallinto ilmoittaa, ettei Ukrainassa ole eikä tule olemaan venäjänkielistä vähemmistöä.

Sain äsken uuden sähköpostiviestin perheen käytyä lomamatkalla Ranskassa samalta ystävältämme. Hän kertoo siinä kokemuksiaan ”vanhasta Euroopasta” ja Baltian maista, joiden kautta he palasivat koti-Suomeen. Ranskassa ja Saksassakin olo tuntui mukavalta, mutta Baltiassa ”iski jotenkin yksinäinen ja avuton olo, ja koti-ikäväkin”. Kirjeestä selviää syy.

(Julkaisemme viestin nimettömänä kirjoittajan luvalla.)

”JUURI NÄIN KÄVI UKRAINASSAKIN

Uusi viesti ukrainalaiselta ystävältä kertoo lomamatkasta rentoon ”vanhaan Eurooppaan”, ahdistavaan Baltiaan ja paluusta koti-Suomeen, joka on kuin Ukraina 9–10 vuotta sitten.

”Moni minua nuorempi opiskelukaveri kertoo, että Suomen yhteiskunta on todella pahasti jakautunut. Moni ei uskalla tuoda esille mielipiteet mikäli ne poikkeavat tämän päivän agendasta. Tämä triggeroi minussa surulliset muistot Ukrainasta 9–10 vuoden takaa: juuri näin kävi Ukrainassakin. Uskon silti hyvään, koska mitä muuta voisin tehdä?”

Sähköpostiviesti 24.11.2023:

”Hei pitkästä aikaa rakkaat ystävät!

Niin nopeasti aika lentää, tuntuu välillä etten ehdi pysyä mukana. Viime kevät oli täynnä haasteita, kuten tämä syksykin. Kesällä ehdin onneksi hieman palautua: kävimme Ranskassa miehen vanhempien luona koko porukka. 

Niin ihana oli pysyä rauhallisella maaseudulla, jossa internetyhteys toimii heikosti eikä ihmiset juurikaan välitä mistään sodista tai Venäjästä, eikä presidentti Putinin kasvoja näy minkään lehden kannessa. Eikä yhtäkään Ukrainan lippua missään roiku! 

Vanha Eurooppa ei juurikaan ole huolissaan Putin-uhasta, rento meininki ollut Ranskassa ja Saksassakin. 

Ajoimme takaisin Baltian maiden kautta, siellä toki loisti ”Ukrainan tuki” joka kulmassa. Serkkuni näki Riian ensimmäistä kertaa ja ihmetteli, miksi niin köyhä maa joka ei pysty edes laittaa kuntoon pääkaupunkinsa keskustan on niin innokas fasismin tukija. Minä en ihmettele tällaisia asioita.

Vuokrasimme kahdeksi yöksi mökkiä Itämeren rannikolta, n. 40 km Riiasta pohjoiseen. Kai siellä kuuluu enemmän venäjän kieltä kuin mitään muuta (latvian taikka englannin), jännä etteivät nuo kaikki venäläistaustaiset ihmiset ole edes ”kunnon kansalaisia”. Jo 2000-luvun alussa mietin miten EU suhtautuu tähän sortoon, kunnes vihdoin nyt ymmärsin, että venäläisten sorto on ”hyvä sorto”. 

Minulle ja serkulle tuli Latviassa koti-ikävä: siellä ruokakaupasta saa samanlaista ruokaa kuin meillä kotona. Samoin tuli Nevostoliitto-ikävä, tämähän on ollut meidän valtava ja vahva kotimaa.

Elokuusta en muista paljon mitään, jotain töitä olen päässyt tekemään ja valmistauduin seuraavaan lukuvuoteen. Keväästä asti migreeni on pahentunut dramaattisesti, olen ehtinyt puolessa vuodessa kolme kertaa joutua päivystykseen sen vuoksi. Tämmöinen tylsempi elämän vaihe. Koulussa menee hyvin, vaikka nyt väsyttää todella paljon. Kahden viikon päästä alkaa joululoma, sitä kaipaan jo.

Olen äsken lukenut Naapuriseuran sanomien kirjoittamasi pääkirjoituksen, ja se osui kyllä syvälle. Vielä se rajan sulkeminen sai minut viime viikolla hermostumaan todella paljon. Vaikka ei se minua koskekaan, Ukrainan kansalaisena voin ylittää Venäjän rajaa ainoastaan Sheremetjevon lentoasemalla, mutta silti tuntui niin epäreilulta ja oudolta tuo toiminta. Iski jotenkin yksinäinen ja avuton olo, ja koti-ikäväkin. 

Serkun kanssa yleensä pystyy aika hyvin jakamaan nuo murheet, mutta hän osaa pysyä rauhallisempana kun minä taas otan asiat ehkä liian lähelle sydäntä. Viisas mieheni sanoo, että minkään sota ei jatku ikuisesti ja Suomen on pian taas luotava hyvät naapurivälit. 

Jatkuuko tämä Ukrainan sota vielä 2 tai 20 vuotta, sitä ei voi tietää. Joskus siellä loppuu miehet, kun nyt jo aletaan naisia houkuttelemaan rintamalle. En voi muuttaa sitä mihin en pysty vaikuttamaan.

Moni minua nuorempi opiskelukaveri kertoo, että Suomen yhteiskunta on todella pahasti jakautunut. Moni ei uskalla tuoda esille mielipiteet mikäli ne poikkeavat tämän päivän agendasta. Tämä triggeroi minussa surulliset muistot 9–10 vuoden takaa: juuri näin kävi Ukrainassakin. Uskon silti hyvään, koska mitä muuta voisin tehdä?

Tämä oli vähän pidempi viesti kuin mitä meinasin kirjoittaa, ja vielä jäi kerrottavaa. Joudun lopettamaan, kun odottaa vielä kansanterveystiede-kurssin kirjoitustehtävä, jonka deadline on tänään klo 23.59. Yritän siis sitä nyt ehtiä nopeasti tehdä.

Toivottavasti pian nähdään! Ikävä teitä!

Lämpimin terveisin (nimi)

Ensimmäinen kirje 2.10.2021. Tästä alkoi yhteydenpito.

”Hei!

Haluaisin kiittää sinua kirjoituksistasi! Löysin blogiasi sattumalta, ja sen lukeminen oli melkein lääkinnällistä. 

Kiitän, että kirjoitat Ukrainan sisällissodasta ja meidän venäläisväestön syrjinnästä. Olen kauhistuneena seurannut, mihin kotimaani oli menossa viimeisten 9 vuoden aikana. Länsimedian tekopyhyys, kun Maidania ihailtiin ja Venäläisen kevään mielenosoituksia tuskin mainittiin, jo tuolloin alkuvaiheessa tuntui pahalta. Nyt olen miltei pettynyt tähän ”sivistyneeseen” ensimmäiseen maailmaan. Sinun kirjoitukset ylettävät sydämeeni niin synkkänä hetkenä.

Olen venäläistaustainen Ukrainan kansalainen ja muutin Suomeen melkein 10 vuotta sitten. Olen syntynyt eteläisessä Neuvosto-Ukrainassa, venäläisessä kaupungissa Nikolajev (tai kuten ukrainalaiset sitä nykyään kutsuvat – Mykolaiv). Kävin ukrainalaisessa koulussa, lukio oli tosin venäjänkielinen. 

Odessan yliopistossa (luin lääkäriksi) opinnot olivat pääosin venäjäksi, mutta viralliset dokumentit sekä monisteet ym. ukrainaksi. Ongelmaa siinä ei koskaan kenellekään ollut vielä vuonna 2012. Opinnot kuitenkin olen jättänyt kesken. Yliopiston valtava korruptio ja hämärä, epävarma tulevaisuus nuorena lääkärinä, jonka virallinen palkka tulisi olemaan alle 200 euroa kuussa, pakottivat etsimään parempaa paikkaa maailmasta. 

Lapsuudesta muistan köyhyyttä ja nälkää, sillä perheeni säästöt hävisivät Neuvostoliiton hajotessa. Ukraina itsenäistyi, kaupungin suuria teollisuuksia (mm. kolme isoa telakkaa, joissa kaikki NL:n sekä Venäjän sotalaivat rakennettu) suljettiin, ihmiset heitettiin ulos tai laitettiin palkattomalle lomalle. 

Elämä muuttui dramaattisesti minun vanhempien sukupolvelle, oli kaikki aloitettava uudestaan maassa, jota hallitsi kaaos, vasta ilmestyneet tulevat oligarkit sekä järjestetty rikollisuus. Rankkaa siis meillä ollut, eikä tähän asti tavallisten kansalaisten elämässä tuskin mitään muuttunut. 

Parempaa on ollut 2002-2013 vuosina, mutta sitten elintaso taas romahti järkyttävästi. 1990-luvulla maan väkiluku oli 52 miljoonaa asukasta. Ennen tämän vuoden helmikuutta oli noin 38 miljoona, mukaan lukien Donbassin tasavallat sekä Krim. Minua nauratti kun kuulin, että Ukraina on vapaa liberaalidemokratia. Nyt enemmän itkettää. Ukrainaan verrattuna Venäjä on paljon vapaampaa ja liberaalimpaa, vaikka kuinka hassulta tämä kuulostaisi.

Olen jossain määrin seurannut miten Suomessa uutisoidaan Ukrainan tapahtumia, mutta en enää jaksa. Tuntuu, että länsimediat, ja varsinkin Suomen valtamediat ovat nyt ukrainisoituneet kovaa vauhtia. Juuri samaa meininkiä on Ukrainassa ollut Maidanin aikana ja sen jälkeen. Goebbels-tyypistä retoriikka on vallannut Ukrainassa vuosia. Nyt se saapui Suomeen, ja tämä pelottaa. 

Blogissassi on loistava kirjoitus nimeltään ”Luonnos yleispäteväksi pääkirjoitukseksi”, olen jättänyt sen alle kommentin nimimerkillä ”Ukrainasta lähtenyt”. Olet siis kuvaillut juuri Ukrainan tapahtumia viimeisten vuosien aikana. Kun näen, että samaa anti-Venäjä taktiikkaa mahdollisesti käytetään Suomessakin, minua pelottaa. Tunnen voimakasta déjà vu – tunnetta, ja pelkään että uusi rakas kotimaani Suomi astuu varalliselle tielle. 

Anteeksi, mikäli kirjoitukseni tuntuu sekavalta tai olen kirjoittanut liikaa. 

Blogisi lukeminen on suuri lohdutus. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja kiitän vielä kerran.

(Nimi)

P.S. Tänä vuonna pääsin opiskelemaan lääketiedettä (suomalaiseen) yliopistoon. Rehtorin opiskeluvuoden avajaispuhe alkoi sanoilla ”Venäjän brutaali hyökkäyssota Ukrainassa”. Enempää en kuunnellut. 

P.P.S. Minun luona tällä hetkellä asuva serkkuni, joka pakeni sotaa, kysyi äskettäin: ”Miksi EU ja muut eivät asettaneet pakotteita Ukrainalle kun se meni sotimaan omia kansalaisia vastaan? Miksi Ukrainaa ei ole pakotettu Minskin rauhan sopimusta noudattamaan? Miksi vain Venäjää meidän kohtalo on kiinnostanut?” 

En ole löytänyt vastausta.”

(Kirjeen julkaisemiselle on sen kirjoittajan lupa.)