EU on maksanut kymmenen miljardia euroa Ankaraan, jotta Turkki ottaisi takaisin kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat.
Vuoden 2016 jälkeen vain 2140 siirtolaista on tosiasiallisesti karkotettu. Tämä tarkoittaa, että eurooppalaiset veronmaksajat ovat maksaneet 4,7 miljoonaa euroa jokaisesta karkotuksesta. Asiasta kertoivat saksalaiset päivälehdet Bild ja Die Welt.
Saksan liittokansleri Angela Merkelin läpiajama EU:n ja Turkin pakolaissopimus on ollut voimassa vuodesta 2016. Sopimuksessa EU lupasi, että Euroopan unionin valtiot sallivat laillisesti Turkista tulevien maahanmuuttajien maahantulon vastineeksi kotiutuksista. Recep Tayyip Erdoganin (69) hallitus lähetti 37 397 pakolaista Eurooppaan. Tämä tapahtui neljän vuoden aikana 2016-2020.
Brysselin katastrofaalinen turvapaikkapolitiikka
EU:n kritisoi nyt sitä, että Ankaran hallitus on täysin sivuuttanut pakolaissopimuksen vuodesta 2020 lähtien. Turkki ei ole ottanut takaisin yhtään siirtolaista kolmeen vuoteen, kertoo Bild-lehti.
EU:n turvapaikkapolitiikan katastrofi vaikuttaa lehden mukaan todennäköisesti tulevaan vaalikampanjaan Euroopan parlamentin paikoista. Eurooppalaiset veronmaksajat saattoivat todistaa päivien ajan, miten EU-rajavartiojoukkojen Frontex, jota rahoitettiin pelkästään tänä vuonna 845 miljoonalla eurolla, epäonnistui meneillään olevassa turvapaikkavyöryssä Italian Lampedusaan.
Yli 160 siirtolaisvenettä pääsi esteettä maihin, eikä EU:n rajavartijoista näkynyt merkkiäkään.
Turkki – EU-ehdokkaiden hylkiö?
Erikoista roolia EU:n maahanmuuttopolitiikassa esittävä Turkki haki Euroopan talousyhteisön (ETY), Euroopan unionin (EU) edeltäjän, täysjäsenyyttä 14. huhtikuuta 1987. Maa allekirjoitti tulliliiton sopimuksen EU:n kanssa vuonna 1995 ja se tunnustettiin virallisesti täysjäsenyyden ehdokkaaksi 12. joulukuuta 1999 Helsingin Eurooppa-neuvoston huippukokouksessa. Neuvottelut täysjäsenyydestä aloitettiin 3. lokakuuta 2005.
Neuvottelut jäsenyydestä eivät ole edenneet juuri nimeksikään. Ne ovat olleet jäissä useista syistä. Virallisista syistä tärkeimmät ovat seuraavat:
Kyproksen tilanne: Kyproksen tilanteen ratkaiseminen on yksi suurimmista esteistä Turkin EU-jäsenyydelle. Turkin pitäisi tunnustaa EU:n jäsenmaa Kypros rajoineen, jolloin Turkki joutuisi luopumaan tunnustamastaan Pohjois-Kyproksella sijaitsevan Pohjois-Kyproksen turkkilaistasavallan tunnustamisesta ja tukemisesta.
EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ja nettomaksujen ongelma: Turkkilaisista edelleen noin 30% saa elantonsa maataloudesta, joten EU:n kaikkien rakennetukien tarve Turkkia varten olisi huomattavan suuri.
Kurdit ja armenialaiset: Turkkilaisista noin viidesosa on kurdeja, jotka ovat alueen alkuperäiskansoja. Kurdien oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin on parannettu ihmisoikeuskysymyksenä osana Turkin EU-jäsenyysneuvotteluja. Silti maassa käydään käytännössä sisällissotaa kurdeja vastaan.
Poliittinen tilanne Turkissa: Vuonna 2014 Erdoğanista tuli Turkin presidentti, ja maa alkoi vähitellen liukua yhä autoritäärisempaan suuntaan. Vuoden 2016 Turkin vallankaappausyrityksen jälkeen otteet vain kovenivat, ja sen jälkeen jäsenyysneuvottelut käytännössä pysähtyivät.
Epävirallisista syistä Turkin 86-miljoonainen väestö on ehkä suurin käytännön este jäsenyydelle. Turkki kelpaa kyllä EU-Euroopan maiden teollisuuden investointikohteeksi, jos edullista työvoimaa tarvitaan.
Euroopalle Turkki on ollut perinteinen työvoimareservi siirtolaisineen. Mutta yhdistynyttä Saksaakin suurempi, ja Venäjä-yhteyttä ylläpitävä muslimimaa tuskin milloinkaan tulee olemaan EU:n päätöksentekoon osallistuva täysjäsen.
+++
1 kommentti julkaisuun “Turkki – EU:n kallis ystävä”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Turkki on Suomen suunnalta katsottuna sen verran monimutkainen kokonaisuus, että vaatisi maassa pitkään asumista ja kielen taitamista jotta voisi väittää tietävänsä mihin se on matkalla. Erdogan on häikälemätön pelin politikko, Veikko Vennamoa lainatakseni. Ongelmana vain on, että ne jotka hänet voisivat syrjäyttää ovat vielä huonompi vaihtoehto. Eikä Erdogan ihan kaikessa huono ole ollut, mutta hän pelaa kovaa peliä kovia pelureita vastaan, sekä kotona että vieraissa. Erdogan teki erittäin ruman tempun Syyrialle, osallistuessaan sen vallankaatohankkeeseen vaikka hän oli vakuuttanut ystävyyttä vain vähän aiemmin. Pakolaisvirta josta artikkelissakin puhutaan koostuu merkittävältä osaltaan syyrialaisista, jotka tarkoituksella houkuteltiin pois kotimaastaan kun tavoitteena oli romahduttaa Syyrian talous. Leirit Turkin puolella olivat valmiina odottamassa ja kun islamistisoturit vyöryivät kohti Aleppoa Turkkiin rahdattiin Aleppon teollisuuden koneet ja laitteet ryöstösaaliina. Aleppon alueen teollisuus kun oli pitkään ollut Turkin kova kilpailija.
Turkki myöntää avoimesti olevansa kahden hallituksen maa, toisen muodostaa vaaleilla valittu hallitus ja toisen armeijan ja ns. syvän valtion hallitus joka on se vahvempi toimija. Erdogan suoritti jälkimmäisessä puhdistuksia kun hän selviytyi kaappaushankkeesta, josta kiersi huhu, että Venäjältä saatu vihje ja apu pelasti Erdoganin hengen kun taas itse kaappaus oli länsi-piirien suunnittelema.
Mutta kun viisikymmentä vuotta sitten Turkkia pidettiin halvan työvoiman lähteenä joka palveli Saksan teollisuutta, ovat asetelmat muuttuneet. Turkin teollisuus kasvaa ja Saksan supistuu. Turkista on tulossa todellinen silta idän ja lännen välille, siitä konkreettisena esimerkkinä uusi Istanbulin lentoasema joka kuuluu maailman suurimpien joukkoon ja joka tällä hetkellä on ainut toimiva reitti matkustaa Euroopasta Venäjälle poislukien pienet poikkeukset kuten Serbia.
Armeija vetää edelleen Turkkia kohti länttä mutta maan taloudelliset edut alkavat kallistaa vaakakuppia kohti itää. Kenties turkkilaiset vapautuvat länsikompleksistaan ja vahvistavat omaa kansallista identiteettiään josta se voi olla ylpeä.