Kolumnit

Viholliskuvan vankina

Suomi oli joskus rauhanliikkeen globaali aktivisti.

Heikki Poroila / 28.4.2024
Heikki Poroila

Suomen tasavallan taival alkoi huonoimmalla mahdollisella tavalla. Tuskin oli itsenäisyys omin päin julistettu ja PEHR EVIND SVINHUFVUD sille pakon edessä ja erittäin pitkin hampain hakenut VLADIMIR ILJITŠ LENININ siunauksen, kun jo jouduttiin katkeran sisällissodan syövereihin.

Punaisten puolella käytiin nälkäisinä luokkasotaa julmaa ja säälimätöntä porvaria vastaan. Valkoisten puolella haluttiin paitsi nujertaa kehtoonsa työläisten kuvitelma siitä, että heillä voisi sanan sijaan Suomen päätöksissä, myös häätää maasta ryssän sotilaat. Jälkimmäiseen houkutti viha punaisia tukevia bolševikkeja kohtaan ja toisaalta tarve naamioida avoin luokkasota ”vapaussodaksi” Venäjää vastaan. Arvattiin, ettei pohjalaisia talonpoikia saataisi helpolla kurittomia työläisiä vastaan, mutta sota ikiaikaista idän vainolaista vastaan toimisi takuuvarmasti.

Vielä maaliskuussa 1917 Suomessa suhtauduttiin euforisella ilolla myös venäläisiin, jotka suomalaisten ohessa olivat päässeet irti keisarin yksinvallasta. Ensimmäisen ja viimeisen kerran venäläiset nähtiin kohtalontoverina, ei outona ja vieraana muukalaisena. Viimeistään syksyllä tilanne oli muuttunut ja aktiivisen ryssävihan tarve ja noste kohtasivat toisensa. Bolševikkien valtaannousun myötä Suomessa olleet venäläiset sotilaat muuttuivat arvaamattomaksi ja kurittomaksi voimaksi. Venäjältä alkoi virrata myös pakolaisia, joista merkittävä osa oli rikkautensa menettäneitä keisarivallan aikaisen yläluokan edustajia, joitten auttaminen ei innostanut kaikkia suomalaisia.

Vaikka jonkinlaisella russofobialla eli venäläisvastaisuudella on Suomessa pitkä historiallinen perinne Ruotsin ja Venäjän välisten sotien sijaiskärsijyyden seurauksena, vuoden 1917 lopulla Suomessa käynnistyi aktiivisen ryssävihan aika, joka saavutti 1920-luvun alkuvuosina kansallisen indoktrinaation eli aivopesun tason. Puolueista äärimmäistä kantaa edusti maalaisliitto, jonka vahva mies SANTERI ALKIO oli keskeinen ryssävihan levittäjä ja elättäjä.

Alkion vuodesta 1906 vuoteen 1930 päätoimittama vaasalainen lehti ILKKA piti huolen siitä, ettei ryssävihan aate missään vaiheessa päässyt unohtumaan. Muita keskeisiä ryssävihan harrastajia, kukin vähän omista näkökulmistaan, mutta olennaisessa yksimielisiä olivat ns. sortokausien aktivistit, Saksaa ihannoineet jääkärit, suojeluskuntaliike ja myöhemmin Akateeminen Karjala-Seura AKS.

* * *

Suomalainen ryssäviha oli vain osittain kotitekoista. Sen juuret olivat yleiseurooppalaisessa Venäjän vastaisessa perinteessä, jonka juuret voidaan löytää jo 1500-luvulta. Suomessa toisteltiin melko kaavamaisesti yleiseurooppalaisia stereotyyppisiä halveksuvia adjektiiveja, ennakkoluuloja ja yleistyksiä. Vihapuheessa korostui venäläisten aasialaisuus, takapajuisuus, kehittymättömyys, laiskuus, raakuus, epäsiisteys, petollisuus, irstaus ja muu vastenmielisyyttä ilmentävä sanasto. Tähän vihapuheeseen ei edes yritetty yhdistää mitään todistusaineistoa, vaan kyse oli tyypillisestä kehäpäätelmästä ”ryssä on X koska hän on ryssä”.

Ryssävihaan kehittyi Suomessa myös voimakas rasistinen sivujuonne, jonka synnyttäjänä on pidetty yleisesti Saksasta ja myös Ruotsista saatuja rotuajattelun oppeja. Tämän ajattelun mukaan venäläinen oli muiden ”aasialaisten” kanssa alempiarvoisen slaavilaisen rodun edustaja, jonka lukeminen edes ihmiskuntaan tuotti joillekin äärimmäisyystyypeille vaikeuksia.

Vaikka Suomessa oli eurooppalaisittain varsin vähän juutalaisia, ryssä- ja juutalaisviha kutoutuivat usein yhteen samalla vimmalla kuin monet muutkin ärsyttävät asiat, joista ei ollut juuri mitään omakohtaisia kokemuksia saati tietoa. 1900-luvun alkupuolella avoin juutalaisten halveksunta oli myös sivistyneistön parissa tavanomaista. Esimerkiksi rakastettu kansallissäveltäjämme JEAN SIBELIUS kirjoitti päiväkirjaansa tuohtuneena joutuneensa matkustamaan samassa osastossa ”haisevien juutalaisten” kanssa.

* * *

1920- ja 1930-lukujen myötä suomalainen ryssäviha lihoi myös vimmaisella antikommunismilla, joka kulki aluksi jyrkän bolševikkivihan nimissä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen ja sisällissodan aikana oli bolševikkeja syytetty jokseenkin kaikesta mahdollisesta valkoista Suomea kohdanneesta tihutyöstä. Iso osa ryssävihaisista oli vihassaan värisokeita eli heille valkoiset ja punaiset venäläiset olivat tasapuolisesti yhtä vihattavia.

Kun Neuvosto-Venäjä ei oletusten ja toiveiden mukaisesti romahtanutkaan omaan mahdottomuuteensa, bolševismista tehtiin toisaalta venäläisyyden huonoimpien puolten ilmentymä, toisaalta sen syytettiin aiheuttavan nämä huonoimmat ilmiöt. Jälkimmäisellä kannalla olivat erityisesti ne maltilliset oikeistolaiset, jotka olivat ryhmittyneet edistyspuolueeseen ja lukivat Helsingin Sanomia. Venäläinen oli yksinkertainen ja ymmärtämätön, mutta muuttui pahaksi vasta bolševikkien myrkynsyötön kautta. Tällainen kanta oli useimmilla luokkakantaisilla oikeistolaisilla, jolle kommunistin kansallisuus oli viime kädessä toisarvoinen asia.

Antikommunistinen ja rasistinen ryssäviha olivat suomalaisen fasismin, Lapuan liikkeen ja IKL:n kantavia ideologisia sisältöjä. Porvarillinen Suomi ei kuitenkaan sulkenut fasistien tietä valtaan näiden kiihkeän ryssävihan takia vaan pikemmin siitä riippumatta. Muiden puolueiden johdot eivät kokeneet äärimmäistä ryssävihaa yhteiskunnallisesti välttämättömäksi, vaan sen aktiivinen harjoittaminen jäi äärimmäisyystyypeille. Ei kuitenkaan ole kaukaa haettu ajatus, että Neuvostoliiton ehdotukset aluevaihdoista menestyivät huonosti myös siksi, että osa päättäjistä, ennen muuta JUHO NIUKKANEN ja ELJAS ERKKO suhtautuivat Neuvostoliittoon ryssävihan sumentamin mielin. Ilman sitä talvisota olisi kenties vältetty, olivathan aluevaihtojen kannalla mm. MANNERHEIM ja PAASIKIVI.

Saksan liittolaisena käytyä jatkosotaa väritti varsinkin sen menestyksekkäissä alkuvaiheissa avoin ryssäviha ja kaiken venäläisen halveksunta, jota symboloivat hyvin REINO PALMROTHIN salanimellä PALLE kirjoittamat hyvin alatyyliset ja väkivaltaiset laulutekstit. Sotaonnen käännyttyä kaikkea ilmaisua valvonut sotasensuurilaitos hiljensi sekä Suur-Suomesta uhoilun että avoimen ryssävihan.

Hävityn sodan jälkeen ryssäviha oli pakko panna piiloon, mutta toisin kuin eräissä muissa maissa, Suomessa ei koskaan tehty ideologista pesänselvitystä ja käyty kansallista keskustelua siitä, miten viholliskuvista pitäisi ihan oikeasti päästä eroon. Ei uskallettu eikä haluttu itsekriittistä ryssävihan arviointia. Sen sijaan valittiin vuosikymmeniksi virallisen naapuriystävyyden teeskentely, jonka alla annettiin venäläisvastaisuuden kukkia kaikessa rauhassa, vaikka aivan jatkosodan aikaista tyyliä ei enää sallittukaan.

* * *

Kun Neuvostoliitto romahti ja tarve ulkopoliittisista syistä pitää ryssäviha jonkinlaisissa aisoissa katosi, voitiin kai yleisesti todeta pahimman puhdin hiipuneen seitsemän vuosikymmenen aikana. Aktiivisella ryssävihalla ei tuntunut enää olevan ideologista tai poliittista kysyntää, jos tarvettakaan. Asiat muuttuivat kuitenkin nopeasti, kun YYA-sopimuksen varjossa eletty kylmä sota käynnistyi uudelleen vuoden 2014 tienoilla.

Kun Yhdysvalloissa tehtiin päätös nostaa Venäjä jälleen tärkeimmäksi kansainväliseksi vihollisekseen, Suomessakin päättivät vahvat voimat palauttaa yhteiskuntamme sadan vuoden takaiseen naapuriajatteluun vain hiukan modernisoidun viholliskuvan muodossa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan näyttää ratkaisun hetkeltä, mutta kyllä ne linjavalinnat oli tehty jo paljon aikaisemmin, odotettiin vain sopivaa hetkeä. Sota Ukrainassa antoi muodollisen luvan siirtyä taas kansakuntana ryssävihan moodiin.

Parissa vuodessa tapahtui paljon, ja tuon paljouden tuloksena Suomen ja Venäjän välille on nostettu sekä periaatteessa että käytännön teräksestä rajamuuri, jonka ohittavat vain jotkin visusti vaietut strategisesti tärkeät raaka-aineet. Matkailu rajan yli on käytännössä lopetettu, kulttuuriset yhteydet jäädytetty ja venäjän kielen opetus on pyritty lopettamaan. Diplomaattiset suhteet on minimoitu ja tasavallan presidentti kerää PR-pisteitä kehumalla, ettei ainakaan hän vastaa puhelimeen, jos naapurimaan presidentti yrittäisi soittaa. Suomeen hyvässä uskossa mutta virheellisen luottamuksen perusteella muuttaneita venäläisiä suojelee lähinnä se, että heitä pidetään parhaassa tapauksessa PUTINIA pakoon lähteneinä ja siksi siedettävinä.

Vaarallisinta on tietysti se, että ryssävihan vallassa me suomalaiset olemme hiljaa ja vastarinnatta hylänneet puolueettomuuden edut, luopuneet sotilaallisesta riippumattomuudesta ja korvanneet ne alistumisella Yhdysvaltain Venäjää vastaan suunnatun uhan ja hyökkäyksen sotilaalliseksi tukialueeksi. Suomi oli joskus rauhanliikkeen globaali aktivisti ja maa, jonne konfliktien osapuolet tulivat mielellään käymään neuvotteluja. Se on kaikki nyt mennyttä, olemme yli satavuotiaan viholliskuvan elinkautisvankeja. 

Tags: ,

23 kommenttia julkaisuun “Viholliskuvan vankina”

  1. Olempa törmännyt ryssävihaan ihan henkilökohtaisesti. 60-70-lukujen taitteessa, taistolaisuuden aikaan kuulin jokusen kerran että ”painu sinne vi*un neukkulaan s*tanan kommari” ym. Huvittavaa oli se että en ollut kommunisti enkä edes taistolainen vaan vain kiinnostunut eri ideologioista.

  3. Tuosta talvisodan syttymissyystä ja NL:n vaatimien alueiden vaihtokaupasta on mahdotonta sanoa mitään varmaa.
    Stalinhan miehitti Baltian maat syksyllä ennen talvisotaa ja vasta sen hankkeen jälkeen vaati maakauppoja Suomen kanssa. Ja yllättävän valmiina armeija oli tänne hyökkäämään, joten olisivat voineet hyvinkin hyökätä vaikka vaihtokauppoihin olisi suostuttukin.

    1. Emme tiedä varmuudella Stalinin ajattelua, joka viime kädessä ratkaisi Suomen ja Neuvostoliiton välisissä kysymyksissä. Varmuudella tiedämme vain, että hän ei ensisijaisesti pyrkinyt miehittämään Suomea Baltian maiden tavoin, vaan ehdotti Jartsevin ja muiden välimiesten kautta kärsivällisesti ALUEVAIHTOJA, jotka jälkiviisaasti katsoen olisivat olleet Suomelle hyvin edulliset talvi- ja jatkosodan lopputulokseen verrattuna. Geopoliittisesti Stalinin päätös olla miehittämättä (tai ”valtaamasta”) Suomea on hyvinkin ymmärrettävä, koska Neuvostoliiton turvallisuuden näkökulmasta, joka on uskoakseni aina ensimmäisenä tekijänä, suurin osa Suomen alueesta on täysin merkitytksetöntä. Itse uskon myös sen vaikuttaneen, ettei Suomi ole koskaan kuulunut ns. Moskovan Venäjän ydinalueeseen. Vuosina 1825-1917 olimme autonominen suuriruhtinaskunta, alistettu, mutta ei elimellinen osa Venäjää.

      Olen itse tehnyt aikoinaan poliittisen maantieteen alaan kuuluvan pro gradu -työn itsenäisen Suomen itärajan historiasta (1976). Totesin siinä, että Neuvostoliiton Suomi-intressiä määritti niin Leninin, Stalinin kuin myöhemminkin Pietarin ja Murmanskin radan etäisyys rajasta. Toteutuneet rajansiirrot voi yksinkertaisella harpilla havaita johdonmukaisiksi sotilaallisiksi minimeiksi. Neuvostoliitto tyytyi kahden voitollisen sodan jälkeen tähän harpilla piirrettyyn rajaan.

      Neuvostoliiton sodanjohto, siis se osa, joka selvisi Stalinin ”puhdistuksista”, olisi epäilemättä työntänyt rajan syvemmällekin Suomen sisään, vaikka vain varmuuden vuoksi. On myös mahdollista, että talvisodan edellä Neuvostoliiton strategisena tavoitteena oli erottaa pohjoinen Suomi eteläisestä ja sen avulla estää Saksaa miehittämästä Lappia ja neutraloida siten itseensä sitä kautta kohdistuva uhka. Stalin ja sotilasjohto tulivat todennäköisesti siihen tulokseen, etteivät resurssit riittäneet huonosti sujuneen talvisen sodan takia moiseen operaatioon. Kuten tiedämme lukemattomista talvisodan ”ihmettä” kuvaavista teoksista, Neuvostoliiton armeijan valmius käydä sotaa talvisissa olosuhteissa oli laadullisesti kaikkea muuta kuin hyvä. Itse pidän todennäköisen, että Stalin oli kuvitellut suomalaisten mielihyvin suostuvan aluevaihtoihin. Suostumista kannatti moni merkittävä roimija Suomessa, kuten MANNERHEIM, mutta lopulta ELJAS ERKON jääräpäinen vastustuslinja voitti ja Suomi menetti alueitaan ja kymmeniä tuhansia kuolleita nuorukaisia.

      Emme tule koskaan saamaan varmuutta siitä, uhkasiko Suomea miehitys Neuvostoliiton puolelta. Itse en pidä sitä todennäköisenä. Ei siksi, etteikö moni toimija Neuvostoliitossa olisi halunnut sitä, kukin omista syistään, vaan koska siihen ei ollut strategisesti eli geopoliittisesti riittävän painavaa syytä. Ei Stalin tarvinnut vaivoikseen jatkvuasti kapinoivaa Pohjanmaata, hänelle riittivät toteutuneet rajansiirrot. Suomalaiset hellivät myyttiä idän perivihollisesta, jonka suurin toive on saada ahmaista Suomi-niminen palanen läntistä tundraa. Historia ei tue tällaista ajattelua mielestäni ollenkaan. Jos Pietari Suuri olisi aikanaan perustanut kaupunkinsa kauas Suomen rajoilta, mitään talvisotaa ei olisi koskaan käyty.

      1. Ja taas historia toistaa itseään. Klassinen ilmaisu kuulunee, että ensin tragediana ja sitten farssina. Toivokaamme, ettei Suomelle tule uutta tragediaa edellisen päälle vaan sittenkin vain kallis farssi. Jos virallinen Suomi edes vähänkään olisi perehtynyt Venäjän ajatteluun se olisi ymmärtänyt, että heidän ainut intressinsä oli ja on rajaturvallisuus heidän itsensä suuntaan. Eli, että Suomesta ei tulisi astinlautaa läntiselle hyökkäykselle. Tämä oli keskeinen asia jo Pietari Suuren jälkeen ja sitten myös 1939 ja tänä uudestaan päivänä. Mutta niin se vaan Suomi rupesi taas astinlaudaksi lahjoittaen Venäjän pääviholliselle tukun tukikohtia jotka ovat Suomen lain ulottumattomissa.

        Kun pohditaan tilannetta ennen toista maailmansotaa unohtuu usein suurempi kuvio. Kysymys ei ollut Neuvostoliiton ja Suomen välisestä asiasta vaan Neuvostoliittoa uhkaavasta hyökkäyksestä lännestä. Eräs moderni klassikko on Michael Jabara Carleyn teos ”1939 – The Alliance That never was”. Sitä myötäilee ruotsalainen teos ”Vitare kan tvätten inte bli” jonka on kirjoittanut Stefan Lindgren. Venäjä yritti kaikkensa luodakseen liitoumaa Saksaa vastaan mutta yritykset kaatuivat Englannin ja Ranskan haluttomuuteen ja ensiviulua soitteli Englanti. Sen tavoitteena kun oli työntää Saksa itään ja pitää oma imperiuminsa koskemattomana. Tästä vallitsi pitkälle yhteisymmärrys Saksan ja Englannin kesken. München 1938 ja Tsekkoslovakian avaaminen vapaaksi riistaksi oli osa tätä pyrkimystä. Winston Churchill vastusti mutta oli selkeässä vähemmistöasemassa ennen sodan alkua.

        Lindgrenin kirjassa mainitaan mielenkiintoinen sopimusehdotus joka oli viimeisiä jotka Moskova teki 1939 länsivalloille. 17 huhtikuuta Moskova esitti Englannille ja Ranskalle kahdeksan kohdan paktia jossa suurvallat liittoutuisivat toistensa tueksi. Sen kakkoskohdassa todetaan, että liittoutuma tukisi Suomea, Viroa, Latviaa, Puolaa ja Romaniaa jos näihin kohdistuisi ulkoista uhkaa”. Neuvostoliitto halusi siis yhdessä kahden kumppaninsa kanssa suojella myös Suomea. Ei tietenkään suomalaisten sinisten silmien tai liinatukkaisuuden takia vaan koska yhdessä länsivaltioden kanssa se turvaisi oman länsirajansa. Mutta tämä linja ei sopinut briteille koska heidän intressinsä oli päinvastainen. Churchill oli eri mieltä, mutta häntä ei kuunneltu.

        Mutta koska Suomi kuten Puola elää fobioidensa varassa eikä reaalimaailmassa täällä ei kyetty ymmärtämään laajempia kuvioita. Paljolta olisi säästytty mutta kun ei niin ei. Lindgrenin kirjan otsikko juontuu EU-parlamentin yrityksistä valkopestä sotahistoria ja kääntää se ylösalaisin. Eli, että Saksan ja Neuvosliiton hyökkäämättömyyssopimus loppukesällä olisi muka kaiken alku. Itse asiassahan se oli ”kaiken” loppu, eli päätepiste Neuvostoliiton monivuotiselle pyrkimykselle aidata Saksa minne se kuului, omien rajojensa sisälle.

  4. ”Olen nähnyt Putinin pimeän puolen” sanoo pres./rva Halonen iltalehden lööpissä. Minulla ei ole tuollaisesta mitään mielikuvaa mutta olen muistavinani että pres. Halonen alkoi kautensa lopulla lipoa länttä tai ainakin YK:ta??? Muistaako joku mitä artikkelissa sanottiin.

      1. Sos.demit ovat olleet kokoomuksen vasen käsi. Jos joku on kuvitellut, että sos.demit ovat vasemmistolaisia, niin erehtyy. Ne sos.demit mitä minä tunnen, niin ovat kovimpia porvareita. Olen monesti miettinyt ja ihmetellyt, että miksi nämä sos.demit käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Ainoa syvällinen ajatus olisi se, että Suomessa suomalainen häpeää tunnustaa ystävyyttä Venäjään ja venäläisiin. Pelkäävät häpeätä, että muut ajattelevat minun olevan kommari ja sosialisti. Ja vaikka olisikin, ei sitä tarvitse pelätä tai hävetä.

    3. Vastaan itse omaan kysymykseeni. Löysin ko. artikkelin iltalehden arkistosta josta imuroin seuraavat rivit :

      ”Halonen : Olen nähnyt Putinin pimeän puolen jo silloin 1990-luvun lopussa.

      Putinin pimeä puoli näkyi Halosen mukaan etenkin tämän suhtautumisessa tšetšeeneihin.

      Halonen : Hän suhtautui tšetšeeneihin niin, että he eivät ole osa Eurooppaa ja sanoi, ettei heihin tehoa normaali kanssakäyminen.”

      Mikä tuossa Putinin mielipiteessä on ”pimeää” jääköön lukijan pääteltäväksi.

  5. Hienoa, että täällä on asiantuntevia kirjoittajia (Saari, Arvola, Poroila, Nybondas ja varmaan muitakin), joiden pääkoppaa Suomessa yleisenä mielipiteenä vallitseva rasistinen russofobia ei ole sekoittanut.

    Meinasin kommentoida jotain sellaista, minkä Nybondas näemmä oli jo kirjoittanut. Tarkoitan lähinnä näitä kahta kohtaa: ”Jos virallinen Suomi edes vähänkään olisi perehtynyt Venäjän ajatteluun se olisi ymmärtänyt, että heidän ainut intressinsä oli ja on rajaturvallisuus heidän itsensä suuntaan. Eli, että Suomesta ei tulisi astinlautaa läntiselle hyökkäykselle.” ”Kun pohditaan tilannetta ennen toista maailmansotaa unohtuu usein suurempi kuvio. Kysymys ei ollut Neuvostoliiton ja Suomen välisestä asiasta vaan Neuvostoliittoa uhkaavasta hyökkäyksestä.”

    En pilaa omaa elämääni kielteisillä tunteilla (vaikka niihin olisi aihetta joka päivä ja varsinkin, jos seuraisi enemmän valtamediaa), mutta se on periaatteessa äärimmäisen raivostuttavaa ja turhauttavaa, kuinka tyhmiä Suomen nykyisetkin päättäjät ovat tajuamaan ylipäänsä geopolitiikkaa, suhteuttamaan siihen Suomen asemaa ja ajattelemaan asioita myös Venäjän näkökulmasta.

    Jos mahdollista, vielä tuotakin vakavampaa on se, jos asioita ymmärretään, mutta toimitaan silti Suomea ja suomalaisia vahingoittavalla tavalla. Varmaan kaikessa russofobiassaan on kylläkin tarkoitus vahingoittaa vain Venäjää ja venäläisiä. Enhän minä osaa varmaksi sanoa, miten asiat kehittyvät, mutta jos kuvitellaan että onnistuvat Venäjän vastaisissa aikeissaan ja vieläpä tuhoamatta samalla Suomea ja suomalaisia, niin siitäkö (Venäjän valtion alistamisesta ja/tai tuhoamisesta sekä miljoonien venäläisten elämän tärvelemisestä) se riemu sitten repeää.

    On vaikea kuvitella Naapuriseuran Sanomia tarpeellisempaa julkaisua tähän aikaan. Kyllä tännekin virheitä, vääräksi osoittautuvia arvioita, jne. mahtuu, mutta tarkoitus – hyvä naapuruus myös Venäjän kanssa – lienee tärkeintä. Ystävällinen asenne (russofobian sijaan) on lähtökohta. Vakaa ja hyväntahtoinen pohja naapureiden kanssa ei takaa ongelmattomuutta, vaan hyvät edellytykset sopia vaikeistakin asioista, jos sellaisia ilmenee.

  9. Onko halonen ressukka tosiaan noin sanonut, tsetseenien vuoksi? Luulisi presidentillä olevan kykyä hankkia oikeaa tietoa ihmisistä ja kulttuureista! Nykypäivänä tiedetään, että tsetseenit ovat tehneet terrori iskuja ympäri maailmaa. Olihan heidi tyttö hautalakin tsetseenien kannalla, kunnes tekivät terrori iskun mm. ruotsissa. Yrittää pestä kuvaansa halonen, ei se siitä muutu! Sosdemit tunnen hyvin, oli pääluottamus tehtävissä ja TUL , mukana urheilussa, jossa sdp runttasi läpi kaiken! Sain koemusta käydessäni yli 10 vuoden aikana Neuvostoliitossa. Silloin vielä kuulin ihmisten sanovan, että he pitävät suomalaisista, en tiedä, miten on nykyään! Oppiakseen tuntemaan ihmisten kulttuuria, pitää siihen tutustua paikan päällä! Urheilun kautta ystäviä enemmän Venäläisiä, kuin suomalaisia!

  10. Joo, Dugin on mielenkiintoinen henkilö. Sitä pidetään täälläkin jonain Suomen-syöjänä, vaikka mies on filosofi, ja hyvin omalaatuinen filosofi.

    Tuossa haastattelussa hän kuvaa uusliberalismin totalitaristista luonnetta: vähemmistö (woket) haluaa hallita enemmistöä. Yksilöllisyyden korostamisen seuraava aste on se, että yksilö voi määritellä itsensä joksikin muuksi kuin ihmiseksi. Tästähän on jo merkkejä nähtävissä esim. kehon muokkauksessa. Dystooppiset scifi-elokuvat kuten Matrix ovat hänen mielestään poliittisia projektioita: näin tulee tapahtumaan.

    Lisäksi Dugin määrittelee kiinnostavasti uusliberaalien Venäjä-vihan luonteeltaan metafyysiseksi. Kyse on kahden eri arvomaailman kamppailusta: USA:n edustaman progressiivisen ja Putinin Venäjän traditionalistisen. Tämänhän Putin toi itse esille toisessa sotapuheessaan, jossa puhui lännen ”pseudoarvoista”, joita tämä yrittää pakkosyöttää Venäjälle ja joita se ”ajaa aggressiivisesti läpi” omissa maissaan.

    Ainut Duginilta suomennettu kirja on ”Suomalais-ugrilaisen sivilisaation historia ja maailmankuva” (108 s, v. 2017), joka on etupäässä suomalais-ugrilaisten heimojen uskomusjärjestelmiä esittelevä teos. Hän kirjoittaa kauniisti Suomesta:

    ”Tämän maan kansaa ei voi laskea yksiselitteisesti eurooppalaiseen länteen (olipa se skandinavialainen tai germaaninen) eikä venäläiseen itään kuuluvaksi. Suomalainen viisaus ilmenee tasapainossa. Se on avain suomalaiseen identiteettiin, jota on ylistetty moneen tapaan Kalevala-eepoksen runoissa: kun jokin vedättää oikealle, pitää ottaa askel vasempaan. Tämä on ekologista viisautta kansalta, joka on elänyt kauan maan päällä ja joka tahtoo elää ainakin yhtä kauan vastedes. Se mikä roihuaa hehkuvasti, palaa pian tuhkaksi. Se joka innostuu turhaan jostakin asiasta tai voimasta, taittuu helposti toisesta voimasta.

    Tahto korostaa suomalaisen identiteetin yhtä ainutta puolta, olipa se läntinen tai itäinen euraasialainen, on vastoin Suomen perusolemusta. Suomi on juuri erityinen etnokulttuurinen ja sosiaalipoliittinen järjestelmä. Aito Suomi loitsii Väinämöisen tavoin vaikkapa liejun aseeksi ja aseen liejuksi. Kuuma jäähtyy ja kylmä kiehahtaa suomalaisessa taikaluonnossa. Itä muuttuu länneksi, ja länsi idäksi täällä. Tämä on kaikista mahdollisista taianomaisimman rajaseudun – suomalaisen rajaseudun – salaisuus.”

    1. Kauniistipa kirjoittaa tosiaan Dugin suomalaisista. Tunnistan kyllä omaa suomalaisidentiteettiäni tuosta kuvauksesta ja sisäistä tarvetta tasapainottaa, kun meitä on viety kohti länttä, niin se on vain vahvistanut minussa tarvetta tutustua paremmin venäläiseen kulttuuriin ja löytää niitä juuriani, jotka ovat peräisin Venäjältä.

      Dugin on tosiaan filosofi ja katsoin Tucker Carlsonin tekemän haastattelun. Oli kyllä mielenkiintoinen. Duginin näkemyksiä liberalismin muuttumisesta totalitaristiseksi voisi helposti pitää vain filosofin voimakkaan mielikuvituksen luomina kärjistyksinä, jollei ”läntisiä, demokraattisia , EU- arvoja ”puolustava Ukraina ja sitä tukeva Länsi olisi lähettänyt salamurhaajaa Duginin vaientamiseksi ja hirvittävällä tavalla surmannut Duginin tytärtä. Jo se, että että Duginin tytär oli opiskellut Pariisissa, kertonee puolestaan siitä, ettei Dugin itse vaikuta olevan mikään totaalinen lännen kieltäjä.

      1. Kyllähän woke-liikkeen enemmistöä alistavat pyrkimykset näkyvät vaikkapa trans-aatteen käsittelyssä mediassa. Keskustelua voidaan käydä vain heidän ehdoillaan. Esimerkiksi nykyistä hoitolinjaa raskaine kirurgisine toimenpiteineen ja elinikäisine hormonihoitoineen ei saa kyseenalaistaa, vaikka hoitolinja hyödyttää lähinnä lääketehtaita ja kirurgian klinikoita. Sitä onkin kriittisissä piireissä verrattu lääketieteen toiseen suureen virheeseen: lobotomiaan.

        Myös vanhemmuuden woke-aate on ottanut revisioinnin kohteeksi. Kelan lomakkeissakaan ei puhuta enää ”äidistä” vaan ”synnyttävästä vanhemmasta”, jotta joku mieheksi identifioituva kohdullinen (= biologinen nainen) ei loukkaantuisi, jos häntä kutsuttaisiin niin sukupuolittuneella sanalla kuin äiti. Isäkään kun hän ei oikein voi olla. Ainakaan vielä.

        Joku pitää tätä pikkujuttuna, minusta se on äitiyden arvostamisen alasajoa.

Vastaa