Ohjattu Saksa – liittokansleri Helmut Schmidtin tapaus

Montako vallankaappausta Saksassa eli tarkemmin sanoen Länsi-Saksassa on tehty sodan jälkeen? Virallisesti ei yhtään, mutta epävirallisesti useita. Ainakin kaksi, mutta jos kriteereitä hieman venyttää kenties useampiakin.

Länsi-Saksa konstruoitiin Yhdysvaltojen tarpeisiin sopivaksi maan länsiosan valtapiirien avustuksella. Saksa ei koskaan itsenäistynyt sodan jälkeen. Neuvostoliitto tarjosi yhdistynyttä Saksaa, joka olisi ollut puolueeton. Ranska Charles de Gaullen johdolla tarjosi kumppanuutta, joka olisi rajoittanut Yhdysvaltojen roolia. Molemmat ehdotukset torjuttiin. Sitten perustettiin sotilasliitto Nato, jonka tehtävänä oli pitää Yhdysvallat keskiössä, Neuvostoliitto ulkona ja Saksa alistettuna.

Aiheen näille pohdinnoille antoi Saksan parhaimmistoon kuuluva tutkiva journalisti Dirk Pohlmann. Hän kertoi tällä viikolla YouTube -haastattelussa, kuinka Yhdysvallat kampesi liittokansleri Helmut Schmidtin virastaan. Schmidt oli Saksan liittokanslerina vuosina 1974 – 1982.

Siirto kyettiin toteuttamaan niin ovelasti, ettei juuri kukaan havainnut. Kun Schmidtin edeltäjälle Willy Brandtille tehtiin vastaava ”viraltapano”, asiaa tarkemmin seuranneet aavistivat välittömästi syvempien voimien myyräntyön. Brandtin rinnalle oli asetettu neuvonantaja Günther Guillaume, joka vakoili Itä-Saksalle. Ei ollut kovin vaikea arvata, että läntiset tiedusteluelimet olivat virittäneet ansan, johon Brandtin ura päättyi.

Helmut Schmidtin kohdalla useat asiat hämmensivät tutkijoita. Schmidt oli näet korostetusti länsimielinen ja Yhdysvaltojen johtoasemaa kunnioittava. Siksi hän kelpasi hyvin Brandtin korvaajaksi. Mutta Schmidt halusi myös ajatella Saksan omia etuja, etenkin maan talouden etuja. Näin hän tuli istuneeksi kahdella jakkaralla, joiden väliin hän putosi.

Voidakseen harjoittaa itsenäistä talouspolitiikkaa Saksan teollisuuden eduksi, Schmidt oli arvellut, että jos hän kovasti painottaa sotilaallista yhteistyötä hänelle sallitaan vapauksia talouden puolella. Näin ei kuitenkaan ollut. Schmidt oli mennyt liian pitkälle ja hänen oli poistuttava.

Hanke, joka päätti Schmidtin uran oli valtava vaihtokauppa, jota tavoiteltiin Neuvostoliiton kanssa. Neljänsadan miljardin D-markan kaavailussa Saksa olisi ostanut Moskovalta maakaasua vahvasti alennettuun hintaan vastineeksi siitä, että saksalainen Mannesmann-konserni toimittaisi hankkeen vaatiman putkiston. Schmidtin ollessa vierailulla Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin luona tämä kutsui hänet erilleen kahdenkeskiseen puhutteluun. Reagan otti vaihtokaupan esille ja totesi Schmidtille, ettei sellainen käy laatuun.

Älykkäänä miehenä Schmidt ei ilmeisesti erityisemmin pitänyt Reaganin tomppelimaisesta persoonasta ja oli katsellut viileästi ikkunasta ulos kun Reagan puhui ja raivostui. Schmidtistä oli päästävä eroon. Erottaminen toteutettiin lahjonnan avulla. Länsi-Saksan liberaalipuolue FDP oli suurissa talousongelmissa. CIA:lla lienee ollut jokaisesta kansanedustajasta oma mappinsa. Niinpä tiedettiin, ketkä olivat helpoimmat taivuteltavat, kun Helmut Schmidt ja hänen hallituksensa joutui luottamusäänestykseen. FDP:n valitut kansanedustajat oli voideltu ja he äänestivät Schmidtiä vastaan. Hän joutui eroamaan eikä enää palannut.

Alkoi liittokansleri Helmut Kohlin ja kristillisdemokraattien valtakausi. Osoittautui kuitenkin, ettei Kohlkaan aivan mikään sätkynukke ollut toisin kuin Angela Merkel ja hänen seuraajansa Friedrich Merz. Kun Helmut Kohl seurasi Naton sotaharjoitusta, tehtäväksi Saksassa oli annettu ydinaseen käyttö ja sen kohdistaminen erääseen Itä-Saksan kaupunkiin. Vaikkakin pelkkä harjoitus, se oli Kohlille liikaa ja hän raivostui ja veti maansa harjoituksista.

Tarkempaa tietoa Kohlin omasta eroamisesta ei ole, mutta se tapahtui ns. skandaalin tiimoilta, jossa puoluevaroja oli ohjailtu moitittavasti. Tämä herättää epäilyksiä, koska tiedusteluelimet ovat aina valvomassa ja voivat käräyttää varsin vähäisestäkin asiasta, jos on tarvis.

CIA:n villi vuosikymmen oli1980-luku, joka alkoi presidentti Reaganin valtaannousulla ja hänen laajentamillaan valtuuksilla. Tämä unohtuu helposti, koska Reagan loppukaudellaan alkoi ajaa sotilaallista liennytystä. CIA kuitenkin jatkoi mellastamistaan. Saksassa ja Italiassa tapahtui merkillisiä yksityisen sektorin talousjohtajien surmia. Näistä tunnetuimpia oli Deutsche Bankin pääjohtajan Alfred Herrhausenin murha vuonna 1989. Se lavastettiin ns. punaisten prikaatien tekemäksi pommi-iskuksi.

Yhteinen nimittäjä surmissa oli kyseisten henkilöiden pyrkimys laajentaa taloussuhteita Neuvostoliiton kanssa, niin myös Herrhausenin tapauksessa. Parempia suhteita Neuvostoliiton kanssa kaavaili myös vuonna 1986 murhattu Ruotsin pääministeri Olof Palme.

Nord Stream -maakaasuputkiston räjäyttäminen ei ollut ensimmäinen kerta, kun Yhdysvallat halusi estää Saksan ja Venäjän laajentuvaa taloudellista yhteistyötä. Itse asiassa tämä tavoite on ollut mukana siitä lähtien, kun Yhdysvaltoja on alkanut kiinnostaa oman mantereensa ulkopuoliset suhteet. Tänä päivänä Yhdysvallat on onnistunut alistamaan Saksan ja Euroopan siinä määrin, ettei CIA:n panosta usein edes tarvita. Eurooppalaiset tekevät vahinkonsa itse ja omalla kustannuksellaan.

Surkuhupaisa esimerkki on toisesta saksankielisestä maasta, Itävallasta. Maan entinen ulkoministeri Karin Kneissl, joka virassa ollessaan ajoi hyviä suhteita Venäjään, joutui henkilökohtaisen vainon kohteeksi sekä poliittisen vallan että kansalaisten taholta. Kneissl joutui jättämään Itävallan ja lähti Ranskaan. Sielläkin hän joutui suojelupoliisin vainoamaksi. Matka jatkui Libanoniin, mutta rauhattomien olojen vuoksi hän ei voinut jäädä maahan. Tänä päivänä Karin Kneissl asuu Venäjällä, jossa hänellä on opetusvirka yliopistossa. Kneisslin kohdalla on myönnettävä, että hän on oikeasti tehnyt syntiä, eli tavoitellut hyviä suhteita Venäjään.

EU:ssa on alettu sittemmin syyttää sellaisiakin ihmisiä Venäjän agendan toteuttajiksi, joiden toiminta on suuntautunut kokonaan muualle. Useissa tapauksissa on ollut kyse uuskolonialismin vastustamisesta Afrikassa ja Lähi-Idässä.

Saksan korkein oikeus linjasi äskettäin saksalaisesta toimittaja Hüseyin Dogrusta, että ”henkilö, joka antaa tälle sanktioidulle henkilölle ruoka-apua voidaan asettaa syytteeseen”. EU:n komissio oli kohdistanut Dogruun pakotteita ja sulkenut hänen pankkitilinsä sekä pidättänyt talletukset. Dogrulla on kolme alaikäistä lasta. EU:n päätös on oikeudellisesti sellainen, ettei sille ole olemassa valitustietä.

Keskiaika on palannut Eurooppaan.

Jälkikirjoitus

Dirk Pohlmann joka on laajasti tutkinut tiedustelupalvelujen toimia, kertoi kyseisessä haastattelussa, kuinka salaseurojen jäsenet varmistavat toistensa uskollisuuden aatteelleen ja toimilleen. Esimerkkinä hän mainitsi ”Skull and Bones” -herraseuran joka toimii Yalen eliitti-yliopistossa ja jonka jäsenenä mm. George Bush vanhempi ja nuorempi ja usea muu johtava poliitikko ovat olleet.

Uskollisuus varmistetaan siten, että jäseneksi päästäkseen pitää toiselle tai toisille jäsenille paljastaa sellainen salaisuus omalta uralta, joka on niin painava, että sen julkisuuteen joutuminen johtaisi vähintäänkin uran päättymiseen.

Kuva: Universitätsarchiv St.Gallen. CC-BY-SA 4.0