AIKA MUISTELLA ITSENÄISYYTTÄ

Miltä tuntuu, kun suuri tavoite ollaan saavuttamassa? Valtamediamme mukaan oikein hyvältä. Naton valvontakoneet liitävät pitkin itärajaa. Hävittäjät jymisevät. Sotilasliitto saa huikeasti enemmän ja tarkempaa tietoa Venäjästä ja sen asevoimista. ”Kansainvälisiä” joukkoja on sijoittunut eri puolille maata harjoittelemaan. 

”Suomi tarjoaa nyt eturivin paikan Venäjän sotilaallisen toiminnan tiedusteluun”, kirjoittaa Helsingin Sanomat, ja kertoo että tiedustelukoneita houkuttelee erityisesti Suomen ”sopiva sijainti lähellä Venäjän tärkeintä sotilasstrategista aluetta eli Pohjoisen laivaston tukikohtia”. Natoa kiehtoo lehden mukaan myös pääsy aivan lähelle toista Venäjälle elintärkeää kohdetta, Pietaria, sitä suojaavia asevoimia ja keskeisiä esikuntia.

Entisaikaan puolueeton, sitten liittoutumaton Suomi ojentaa kaiken tuon herkun hopealautasella Yhdysvalloille ja sen johtamalle Natolle, jota mediamme kutsuu sitkeästi puolustusliitoksi muistelematta, mitä Nato teki Libyassa, Afganistanissa tai Jugoslaviassa. Ai niin, totta! Onhan Nato puolustusliitto, se puolustaa Yhdysvaltojen hegemoniaa. 

Pääministeri Sanna Marinin Hornet-sekoilu peittää juuri ennen vaaleja olennaisia kysymyksiä. Kuten onko Suomi nyt turvallisempi kuin niiden vuosikymmenten aikana, jolloin suhteet itänaapuriin olivat ystävälliset tai ainakin asialliset? Tätäkin tärkeämpi on yksinkertainen kysymys, onko Nato-Suomi itsenäinen valtio?

Kun sotilasliiton jäsenyys ilmeisesti sinetöityy ja sen lisäksi tulee voimaan Suomen ja Yhdysvaltain kahdenvälinen sotilaallinen sopimus, tämä maa on täydellisesti amerikkalaisen teräskouran otteessa.

Tilanne perustuu satuun, että Venäjä on uhkaillut meitä, ja että ilman liittoutumista voisimme joutua sen hyökkäyksen kohteeksi Ukrainan tavoin. Nyt median vahvasti tukema poliittinen johto puolustaa Suomen itsenäisyyttä antamalla sen pois. Euroopan unionin jäsenyys vei suvereenisuudesta suurimman osan, Nato ja USA vievät loput.

Vaalikeskuskustelujen joutavan jankuttelun sijasta poliitikoilta olisi pitänyt vaatia luetteloa Suomen itsenäisyyden jäljellä olevista tunnusmerkeistä. Montako niitä on, jos pois luetaan oma lippu ja kansallislaulu? 

On aika muistella, mitä itsenäisyys tarkoitti, mikä hinta siitä on maksettu, mitä arvoja se sisälsi ja mikä merkitys sillä on ollut. Kun Sauli Niinistö luonnehti itseään vuosien takaisessa kirjassaan maanpuolustushenkiseksi reservin upseeriksi, se kuulosti isänmaallisuudelta. En epäile hänen vilpittömyyttään – tässä asiassa. Nato-Suomessa toteutuu maanpuolustushenkisen presidentin tahto. Hän haluaa puolustaa isänmaata, jolla ei ole omaa valtaa eikä omaa tahtoa muussa kuin luovuttamisessa ja antautumisessa.

Ulkopoliittinen täyskäännös on tapahtunut ideologisin syin ja perustein, ei pragmaattisin. Kysymys ei myöskään ole ”suhdannepolitiikasta”, josta Paasikivi varoitteli ja jota Suomi on silti monissa tilanteissa noudattanut. Pääluvultaan pieni, paksulompakkoinen ja kapeakatseinen eliitti on ujuttanut aatteensa mukaisen Nato-ratkaisun läpi epärehellisillä keinoilla, joita puolustusministeri Carl Haglund keväällä 2014 luonnehti ehkä vahingossa osuvin sanoin: ”Hissun kissun”.

Viimeistään silloin, kun tasavallan presidentin ja keskeisten ministerien muodostama UTVA päätti isäntämaasopimuksen allekirjoittamisesta ovelasti eduskunnan kesäloman aikaan, pelin henki kävi selväksi. Kansaa ja sen edustajia ei tarvita mukaan, kun Suomen historiaa muovataan. Vasta sitten, kun Venäjän pelko ja viha oli saatu massiivisella kampanjalla roihuamaan, tahtonsa, itsenäisen ajattelunsa ja rohkeutensa menettänyt eduskunta sai äänestää. 

Nato-prosessi on todistanut, että tarkoin ohjatulla, riittävän pitkällä ja keinoja kaihtamattomalla mielten muokkauksella voi saada aikaan ihmeitä, sumentaa ihmisten ajatukset ja ohjata ne haluttuun suuntaan, vaikka päin helvettiä, samppanjalaseja kilistellen.

+++