Kun en kestä aikaamme.

                     Sotauhon, järjetöntä, itsetuhoista kiimaa,

                     kuolemakauppiaitten riemuvoittojen kavalkadia.

                     Teen aikamatkan nykäisemällä mummon esiliinan nauhoista

                     kuin  pienenä tyttönä.

                     ”Tuonne taakse metsämaan,

                      sydämeni halaa.”

                     Siellä humajivat vanhat metsät

                     täynnä monimuotoista elämää,

                     lajien  kirjoa.

                    Suot kasvattivat kultaista marjaa,

                     hiekkarantoja ei oltu turmeltu suo-ojituksilla.

                     Kuljen viehkeitä metsäpolkuja

                     kuunnellen karjankellojen kalkatusta.

                     Pellon laidassa tunnen heinäluon huumaavan tuoksun.

                     Maamme oli täynnä, elämää, työtä, iloa, toivoa paremmasta.

                    Mennyt sota haluttiin unohtaa.

                    Ymmärrettiin.

                    Rauha naapurimaan kanssa, 

                    koko mailmassa.

                    Ainoa mahdollisuus hyvään elämään.

                    Siitä maasta olin  ylpeä,

                    Samasta maasta,

                    jota nyt syvästi häpeän.

       ♥