Naapuriseuran Sanomat julkaisee emeritusprofessori ja Arctic Yearbook-vuosikirjan päätoimittajan Lassi Heinisen puheenvuoron Ostrobotnialla 7.3.2024 järjestetyssä keskustelussa, joka koski Suomen ja Yhdysvaltain välistä ns. puolustussopimusta eli DCA-sopimusta. Julkaisemme puheenvuoron lyhennettynä ja toimitettuna.
Emeritusprofessori, filosofian tohtori Lassi Heininen on erikoistunut arktisen alueen politikan tutkimukseen. Hän toimi professorina Lapin yliopistossa ja on nykyisin asiantuntija-artikkeleita julkaisevan Arktisen vuosikirjan (Arctic Yearbook) päätoimittaja. Hän on ollut myös vierailevana tutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa ja toiminut useissa arktisen alueen asiantuntijaryhmissä.
Heininen on julkaissut useita tieteellisiä selvityksiä ja kirjoituksia. Viimeisimpiin julkaisuihin kuuluu mm. ”Comprehensivite Security” (WSPC 2023), ”The Post-Cold War Arctic” (Springer 2022), ”Climate Change and the Great Power Rivalry” (2022), ”Asevarainen turvallisuus – ympäristöllinen turvattomuus” (Vastapaino 2022) ja ”The Age of Climate Change as a Challenge for States and IR Theories” ((Palgrave MacMillan 2022).
Pohjolan linnoittaminen vai ydinaseettomuus?
Ymmärtävätkö poliittiset päättäjät – tasavallan presidentistä opposition rivikansanedustajaan – sopimuspohjaiseen ns. puolustusyhteistyöhön Yhdysvaltain kanssa liittyvät riskit?
Suomi ei viime vuonna sotilasliittoon liittyessään asettanut rajoituksia Nato-jäsenyydelleen, toisin kuin esimerkiksi Norja. Sama koskee myös Suomen ja Yhdysvaltain ns. puolustussopimusta eli DCA-sopimusta.
Pääministeri Petteri Orpon johtama hallitus allekirjoitti sopimuksen, joka avaa Yhdysvaltain asevoimien pääsyn 15 sotilastukikohtaan, mutta ei asettanut rajoituksia ydinaseiden maahantuonnille eikä sijoittamiselle Suomen maaperälle.
Jos ydinaseiden maahantuonti ja sijoittaminen Suomeen sallitaan, tai niitä ei kategorisesti kielletä, Suomi luopuu käytännössä ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa keskeisestä periaatteesta, ydinaseettomuudesta.
Näin tapahtuu ydinaseet kieltävästä lainsäädännöstämme huolimatta, sillä Yhdysvallat ei myönnä eikä kiellä ovatko sen ydinaseluokitellut ilma- ja merialukset, edes niiden vieraillessa liittolaismaiden lentokentillä tai satamissa, varustettu ydinkärjillä vai eivät.
Lainsäädäntömme lisäksi vaarannamme lopullisesti suhteemme Venäjään, jonka maantieteellistä ja geopoliittista sijaintia Suomen naapurina Nato-jäsenyys tai Yhdysvaltain kanssa tehtävä ns. puolustussopimus ei mitenkään muuta.
Yhdysvaltain ja sen hegemoniatavoitteen kannalta Suomi on tärkeä kahdesta maantieteellisestä ja geostrategisesta syystä: Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen raja, joka yltää Kuolan niemimaalle, ja Suomi on arktinen valtio.
Yhdysvallat hallitsee puolta arktisesta alueesta, Venäjä toista puoliskoa
Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyksien jälkeen ja pohjoismaiden kanssa tehtyjen ns. puolustussopimusten myötä Yhdysvallat hallitsee sotilaallisesti puolta arktisesta alueesta, ja Venäjä toista puoliskoa. Jos Venäjälle Arktis on tärkeä taloudellisesti ja sotilaallisesti, niin Yhdysvalloille se on sitä nimenomaan sotilaallisesti.
Tämän vuoksi ei yllätä, että Yhdysvaltain liittovaltion arktisen politiikan lisäksi Yhdysvaltain armeijalla, laivastolla, ilmavoimilla ja rannikkovartiostolla on kullakin oma arktinen strategiansa.
Taustalla on arktisen alueen strategisen merkityksen paluu poliittiselle asialistalle.
Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain kylmän sodan alkuvaiheessa arktiselle alueelle sijoittamien, ja siellä edelleen sijaitsevien, raskaiden ja moniulotteisten ydinasejärjestelmien alkuperäinen ja tärkein tehtävä on globaali ydinpelote. Se pohjaa ns. kauhun tasapainoon ja ydinaseiden vasta- eli kostoiskukykyyn ja sen uskottavana pitämiseen.
Tärkeä osa ydinpelotetta ovat ydinsukellusveneet: Venäjän sukellusvenetukikohdat sijaitsevat Kuolan niemimaalla, joista on vapaa pääsy Barentsinmerelle ja Pohjoiselle jäämerelle, mutta ei Pohjois-Atlantille.
Yhdysvallat loi kylmän sodan aikana ns. patoamispolitiikan periaatteiden mukaisesti ”merilinnoituksen” Norjanmerelle. Sen etelärajana on ns. GIUK-kapeikko (Grönlanti-Islanti-Britannia) estämään Venäjän strategisten ydinsukellusveneiden pääsyn etelämmäksi.
Klassinen ydinsukellusveneiden kissa-ja-hiiri -leikki onnettomuusriskeineen on vastakkaisasettelun yksi ilmentymä. Johtavan yhdysvaltalaisen sotilasasiantuntijan mukaan maan ydinasestrategiaa on jo pitkään määritellyt syvä sitoutuminen vastahyökkäys-doktriiniin, joka on presidentistä ja hallinnosta riippumaton. Tämän ajamana ja tukeutumalla ylivertaiseen teknologiaan, joka on toistaiseksi osin vain optio, on nähtävissä pyrkimys murtaa Venäjän vastaiskukyky. Tämä jo oletuksena alentaa ydinaseiden käyttökynnystä ja kiihdyttää (ydin)asevarustelua.
Perusongelma vallitsevassa jännittyneessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on, että kun ydinaseiden valvontasopimukset ovat purkautuneet eikä uusia neuvotteluja käydä, niin toimivat pidäkkeet kyseisten doktriinimuutosten varalta pitkälti puuttuvat. Myöskään ilmastokriisi ei ainakaan toistaiseksi ole valtioille riittävä syy hillitä asevarustelua ja suurvaltojen hegemoniakilpailua.
Haluaako Suomi olla mukana hegemoniataistelussa?
Kysymys kuuluukin, haluaako Suomi olla hegemoniataistelussa mukana, ulkoistaa sotilaallisen turvallisuutemme ja luovuttaa alueitamme osaksi Yhdysvaltain laajaa sotilastukikohtien verkostoa?
Kyse on Yhdysvalloista, johtavasta ydinasevallasta, jonka tulevasta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja sitoutumisesta liittolaisilleen antamiin lupauksiin emme tiedä varmasti. Osa Eurooppaa valmistautuu kuitenkin jo itsenäisempään turvallisuuspolitiikkaan ja puolustukseen Donald Trumpin toisen presidenttikauden varalta.
Kyse on Yhdysvalloista, suurvallasta, joka on osallistunut kymmeniin laillisten hallitusten kumoamisiin ja sotilasvallankaappauksiin, ja aseistanut diktatuuri- ja fasistihallintojen sortotoimia ja kansanmurhia sekä aloittanut sotia, joista se on yleensä poistunut sekasortoisesti hävinneenä jättäen liittolaisensa pulaan.
Kyse on suurvallasta, joka tukee Israelin pommituksia Gazassa.
Ymmärtävätkö poliittiset päättäjät – tasavallan presidentistä opposition rivikansanedustajaan – sopimuspohjaiseen ns. puolustusyhteistyöhön Yhdysvaltain kanssa liittyvät riskit?
Ovatko päättäjien kuulemat asiantuntijat, vallitsevassa militarisoituneessa ilmapiirissä, omissa analyyseissaan uskaltaneet edes todeta, että ns. puolustussopimuksella – Suomen omana toimena – on kauaskantoisia seurauksia ja ilmeisiä riskejä, joista vähäisin ei ole jatkuva sotilaallinen jännite Suomen rajoilla?
Onko seuraukset ja riskit otettu huomioon?
Ja onko kauskantoiset seuraukset ja riskit otettu huomioon, vai onko poliittista puhetta hallinnut sotapsykoosi hämärtänyt kyvyn analyyttiseen ja kriittiseen keskusteluun?
Lisäksi ns. puolustussopimusta viedään eteenpäin niin kovalla kiireellä, ettei siitä ehditä keskustella kunnolla. Ns. puolustussopimus Yhdysvaltain, tai minkä tahansa suurvallan kanssa on perustuslaillinen ja kansakunnan kokonaisvaltaista turvallisuutta, ei vain kansallisen turvallisuuden eliittiä, koskeva asia. Se, jos mikä, edellyttäisi laajaa kansalaisten kuulemista, jopa kansanäänestystä, ja oppimista menneistä historiamme virheistä.
Korostaessaan sotilaallista turvallisuutta yhteiskunnan militarisoituminen, sotapuhe ja -hysteria ovat työntäneet marginaaliin – niin poliittisessa puheessa kuin tehdyissä päätöksissä – kokonaisvaltaisen turvallisuuden lähtökohdan, jossa ihmisen ja ympäristön turvallisuus on keskiössä.
Niin ikään hävittäjä- ja muihin asehankintoihin sekä Naton sotilasbudjettitavoitteen täyttämiseen käytetyt varat ovat poissa ympäristönsuojelusta ja ilmastonmuutoksen hillitsemisestä.
Suomea ei miehitetty hävittyjien sotien jälkeen, vaikka olimme historian väärällä puolella. Suomen uusi ulko- ja turvallisuuspolitiikka synnytti menestystarinoita, jotka löytyivät muualta kuin asevarustelusta, aseellisista konflikteista ja sotilaallisista liittoutumista.
Osallistuminen YK:n rauhanturvatoimintaan yhdistyneenä aktiiviseen ydinasevalvonnan tukemiseen loi pohjan uskottavalle puolueettomuus- ja liittoutumattomuuspolitiikalle. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous Helsingissä vuonna 1975 nosti esiin Euroopan yhteiset arvot ja siten pehmensi kylmän sodan päättymisen siirtymäkautta.
Vastaavasti Suomen aloite arktisen alueen ympäristönsuojeluyhteistyöstä loi vahvan pohjan kahdeksan valtion ja alkuperäiskansojen yhteistyölle, joka laajeni ja johti syventyneeseen geopoliittiseen vakauteen.
Lisätessään vakautta ja kokonaisvaltaista turvallisuutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme menestystarinat kestävät aikaa ja kriittistä tarkastelua, toisin kuin yksipuolinen sotilaallinen turvallisuus ja nolla-summa -peliin perustuvat sotilasliitot.
Suomi on jo menettänyt asemansa aseidenriisunnan edelläkävijänä
Nyt olemme jo menettäneet asemamme aseidenriisunnan ja rauhan edelläkävijänä sekä palestiinalaisten ja muiden kansojen tukijana, ja menettämässä myös roolimme Venäjän ja arktisen alueen tuntijana.
Lyhyen aikavälin ongelmien – kuten sotilaallinen varustautuminen, ns. puolustusliitot ja -sopimukset sekä kvartaalitalous – sijasta Suomi voisi tukeutua ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa vahvuuksiin ja keskittyä osaamiseensa, ympäristösuojeluun ja vihreän siirtymän toteuttamiseen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.
Moniulotteisen ja eksistentiaalisen ympäristökonfliktin oloissa tämänkaltaiset toimet olisivat oikeansuuntaisia ja -aikaisia tukemaan kansalaisten jokapäiväistä turvallisuutta ja valtioiden kokonaisvaltaista puolustusta sekä geopoliittista vakautta niin Euroopassa kuin maailmanlaajuisesti globaalin etelän näkökulmaa unohtamatta.
Kysymys on strategisesta valinnasta Pohjolan linnoittamisen ja planetaarisen vihreän siirtymän välillä sekä siitä minkälaista ja kenen turvallisuutta halutaan edistää. Yhdysvaltain talutusnuorassa oleva Suomi ei näyttäydy maailmalla kiinnostavana, avoimena ja aktiivisena pohjoisena maana – se olisi silloin vain yksi monista.
11 kommenttia julkaisuun “Pohjolan linnoittaminen vai ydinaseettomuus?”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Entä jos Suomi olisi tehnyt uuden YYA-sopimuksen Venäjän kanssa. Olisi rajat auki, energia virtaisi, talous olisi aivan toisella tasolla kuin nyt. Nyt poliitikkojen on syytä avata silmänsä ja kääntää kelkkansa. Arvaapa tapahtuuko? Ei tietenkään. Ei me muuten oltaisikaan kovapäisiä luusereita ja tyhmiä kuin vasemman jalan saappaat. Ei kaikki, mutta nämä aivopestyt ja lännen lahjuksia ottaneet. Luulisi, että tämä on unta, mutta ei ole.
Niin, mitä Venäjä haluaa Suomesta? Turvallisuutta ja molempia hyödyttävää keskinäiseen kunnioitukseen perustuvaa kanssakäymistä. Sitä samaa, mitä Venäjä halusi ja haluaa myös Ukrainan kanssa. Luultavasti Venäjä haluaa näitä samoja asioita kaikkien naapureidensa kanssa, jopa kaikkien maailman maiden kanssa. Halusihan Putin valtansa alkuaikoina jopa liittyä Natoon vastakkainasettelun poistamiseksi.
Lännestä ei ikävä kyllä voi sanoa samaa, vaan Naton, ym. tavoite on haalia valtaansa ja hallintaansa mahdollisimman paljon alueita ja luonnonvaroja. Suvereeni Venäjä Naton jäsenenä ei olisi ollut Natolle (USA:lle) alisteinen alue, siksi sitä ei hyväksytty. Jos lännen Ukraina-projekti olisi onnistutunut eli Venäjä olisi joutunut sekasortoon ja hajonnut, tilanne olisi ollut toinen.
Toisaalta Nato ja Yhdysvaltojen sotateollisuus elävät vastakkainasettelusta. Siksi niille saattaa olla jopa hyödyllisempää synnyttää uusia konflikteja ja ylläpitää vanhoja kuin voittaa niitä. Meni niin tai näin, niin infosodan keinoin syyllinen löydetään aina muualta, nykytilanteessa erityisesti Venäjästä.
Venäjällä (/Neuvostoliitolla) on omat historialliset syntinsä, joita sille vihamieliset tahot mielellään muistelevat ja liioittelevat. Esimerkiksi Saksaan suhtaudutaan aivan toisella tavalla, vaikka toisaalta onhan se edelleen miehitetty. Harvoin jos koskaan lännen ylivaltaa tai sen ylläpitämistä haluavat natolaiset suostuvat tarkastelemaan asioita Venäjän näkökulmasta. Puolueeton tarkastelu paljastaisi heti, ettei Venäjä ole ainakaan sen pahempi kuin vaikkapa Yhdysvallat.
Oikeastaan se, mitä Venäjä odottaisi Suomelta ja muilta naapureiltaan ei ole muuta kuin hyvä naapuruus. Toisia naapureita suorastaan rakastetaan ja toiset ovat vähän etäämpiä, mutta kaikkien kanssa tullaan toimeen eikä kenenkään kanssa ruveta vihollisuuksiin ilman tosi painavia perusteita ja silloinkin asiat pyritään lopulta sopimaan.
Ukrainasta länsi teki tieten tahtoen Venäjälle jopa sen olemassaoloa uhkaavan vihollisen, mihin Venäjä joutui vastaamaan sotilaallisesti, kun muut keinot eivät auttaneet. Suomea ollaan viemässä hyvää vauhtia Ukrainan tielle. Jostain syystä päättäjämme eivät halua nähdä asioita totuuden ja oikeudenmukaisuuden mukaan, vaan USA-Naton etua ajatellen. Etua, joka ei ole sama kuin Suomen ja suomalaisten etu.
On suorastaan häikäilemätöntä millä nimillä nykyään sotaharjoitukset suomessa nimetään.Viimeisimmät nordic response ja immediate response, eikö tämä jos mikään ole jo suoranaista uhkailua? Ei kuulosta puolustusliiton toiminnalta, pikemminkin hyökkäysliiton sillä sehän se tänä päivänä on ja komentokeskus on Washingtonissa. Pelko olisi ihan terveellinen tunne-elämys lännessäkin, on myöhäistä herätä pelkoon kun tositoimet ovat päällä .
Luultavasti jos olisimme pitäneet puolueettomuutemme sodan sytyttyä, EU olisi ladannut Suomelle hirmuiset talouspakotteet. EU:stakin on tullut diktatorinen monsteri, ellei se ollut sitä jo silloin, kun siihen liityimme. Imperiumi muiden joukossa, tosin aika heikkovoimainen nykyään, ja entisestään heikentymässä.
Nähtyäni tuolla ”Aikakauden päättyessä”-kolumnin kommenteissa mainitun Sylvi Silvennoinen-Kassisen videon olen tullut vakuutetuksi siitä, että EU on alustaan lähtien ollut ”diktatorinen monsteri” – natsi-Saksan toinen tuleminen. Kannattaa katsoa.
Paljonkin voisi sanoa mutta kun Suomi on jo idioottien johdolla tiensä valinnut niin säästän sanomiseni lyhyisiin terveisiin em. idiooteille : ”Saatanan tunarit!”
Olen tuota asiaa pähkäillyt ja tullut siihen tulokseen, että meitä on jo vuosia kiskottu Natoon. Ollaan haettu perusteita liittymiselle ja yllätys yllätys peruste tulikin Ukrainan sodan myötä. Se vaan on tarkoituksella unohdettu, että sotaa ei suinkaan aloittanut venäjä vaan Ukrainan fasistit kera Naton.
Ja se peruste miksi meitä on natoon haluttu pohjautuu puhtaasti siihen, että olemme hyvä astinlauta maantieteellisesti kohden arktista aluetta ja kuolan niemimaan hallintaa.
Siis olemme astuneet miinaan, jonka USA on virittänyt ja tulevaisuus näyttää tosi synkältä. Ukrainassa pyritään kuluttamaan Venäjän sotilasvoimaa maksimaalisesti, mutta uskoisin, että tukea tulee heille Kiinasta.
Siitä Suomesta joka vielä 1970-luvulla oli kansainvälisesti sovitteleva ja arvostettu mm. sitoutumattomien maiden yhteisössä, ei ole mitään jäljellä. Suomi on nykyään pelkästään äärimmäisen riidanhaluinen USA:n käskyläinen. Suomi tai suomalaiset eivät varmasti voi enää toimia puolueettomina rauhanvälittäjinä, kuten Ahtisaari teki Indonesiassa. Islaminuskoiset eivät ainakaan halua Suomea välittämään mitään. Kaukana on se aika kun Arafat kävi Helsingissä hakemassa tukea palestiinalaisille 80-luvulla ja myös sai sitä.
Suomen vanhastaankin sotahullu kansa on saatu taas aivopestyä käsittämättömään hurmokseen. Ja siitä ei seuraa mitään hyvää. Koskaan missään maassa ei ole pitemmän päälle seurannut hyvää.
Entä jos Suomi tekisi DCA sopimuksen Venäjän kanssa? No, siitä ei olisi Venäjälle mitään hyötyä, koska on jo aivan vieressä. Jos tulisi tiukka paikka, niin Suomen tuhoamiseen ei kauan menisi. Miksi USA ja Suomi sitten tekivät DCA-sopimuksen, no koska siitä saattaisi olla hyötyä USAlle. Miksi Suomi teki, no, koska täällä ollaan puupäitä ja maailman onnettomin kansa. Nyt älykkyystesti: Vrt. DCA ja YYA, kumpikohan olisi parempi Suomelle?
Entä jos Kuuba tekisi DCA-sopimuksen Venäjän kanssa? USA varmaan ottaisi asian rauhallisesti? No, ei ottanut ainakaan ensimmäisellä kerralla, kun Neuvostoliitto teki vastaavan sopimuksen Kuuban kanssa.
Luin tuossa Henrik Meinanderin mielenkiintoisen ja hyvin kirjoitetun Mannerheimin elämäkerran ”Aristokraatti sarkapuvussa”, ja siinä tulee esille seikka, että v. 1945 Mannerheim kaavaili Suomelle ja Neuvostoliitolle yhteistä strategiaa Suomenlahden länsiosien puolustamiseksi. Hänhän oli jo ennen talvisodan syttymistä tukenut neuvotteluratkaisua, joka ottaisi huomioon Neuvostoliiton turvallisuusedut, koska Venäjän keisarin armeijassa palvelleena ymmärsi Venäjän voiman.
Kenraali Heinrichsin ja kenraaliluutnantti Enckellin kanssa Mannerheim laati ehdotuksen yhteistyöstä Suomenlahden puolustamiseksi. Ehdotukseen sisältyi monia osia, jotka myöhemmin sisällytettiin YYA-sopimukseen.
Ehdotus perustui siihen, että Suomen tuli hyväksyä Neuvostoliiton strategiset edut ja rakentaa itselleen valmius puolustaa Suomen etelä- ja länsirannikkoa hyökkäyksiltä, jotka kohdistuisivat Leningradiin ja Pohjois-Venäjälle Suomen alueen kautta. Tätä ehdotusta Meinander luonnehtii Mannerheimin viimeiseksi merkittäväksi teoksi geopoliittisesti ajattelevana sotilaana ja valtiomiehenä.
v. 1946 Mannerheim ei enää suhtautunut tähän järjestelyyn lainkaan myönteisesti, kirjoittaa Meinander.
”Ilmeinen syy tähän oli kylmän sodan puhkeaminen ja Neuvostoliitolle uskollisten kommunistihallitusten asettaminen kaikkiin maihin, jotka puna-armeija oli sodan lopussa vallannut. Monen muun länsimielisen eurooppalaisen tavoin Mannerheim pelkäsi, että Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimuksella oli sama tarkoitus eli pohjustaa kommunistien valtaannousua myös Suomessa. Näin ei tunnetusti käynyt. YYA-sopimus päinvastoin vakautti moni tavoin Suomen idänsuhteita ja helpotti samalla myös sisäpoliittisesti maan toipumista sodasta.”