Hyvin usein kuulee puhuttavan siitä, kuinka Suomi on nyt osa ”länttä” ja turvallisempi kuin koskaan. Tätä perustellaan sillä, että sotilasliitto Naton viides artikla ja Lissabonin sopimuksen 42.7 artikla tuovat Suomelle turvaa.
Naton osalta voidaan todeta, että yksikään Naton jäsenvaltio ei ole automaattisesti velvoitettu puolustamaan toista jäsenvaltiota, vaan ryhtyy ”tarpeellisiksi katsomillaan toimenpiteillä” auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenvaltiota.
Se, mitä ilmaisu ”tarpeellisiksi katsomillaan toimenpiteillä” tarkoittaa kulloisessakin tilanteessa, on poliittista, tilannesidonnaista tarkoituksenmukaisuusharkintaa, ei muuta.
EU:n osalta tilanne on toinen, sillä EU:lla ei vielä ole omaa armeijaa ja itse asiassa sellaisen perustamista on vastustettu pitkään. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että EU:n sisällä on halua luoda komentorakenne, jolla joukkoja voitaisiin ns. EU:n lipun alla lähettää erilaisiin tehtäviin.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron lanseerasi jo vuonna 2017 käsitteen ”Euroopan strateginen autonomia”. Nyt miltei jokainen keskeinen EU-poliitikko puhuu Euroopan ”autonomiasta”, mutta samalla valtaosa heistä vannoo yhä – presidentti Donald Trumpista huolimatta – uskollisuutta transatlanttiseen yhteistyöhön. Ja tietenkin aseostot Yhdysvalloista jatkuvat entiseen tapaan, elleivät peräti kasva. Trumpista puhutaan yhtä enemmän vain ”väliaikaisena esteenä”.
Presidentti Sauli Niinistö on tekemässä EU:lle raporttia ”eurooppalaisesta Natosta”, mutta on turha kuvitella, että syntyisi jotakin Yhdysvalloista riippumatonta, autonomista ja itsenäistä. Hänet valittiin tehtävään juuri siksi, ettei näin tapahtuisi.
Unkaria verukkeena käyttäen määräenemmistöpäätöksiä halutaan lisätä ja ennen kaikkea ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Hanke ei kuitenkaan etene, jos Slovakiaa johtaa tulevien vaalien jälkeenkin Robert Fico.
Strateginen autonomia on käsitteenä epämääräinen, mutta maalaisjärjellä pääteltynä kysymys on suurvalta-ajattelusta, jossa EU on yksi avaintoimijoista maailmassa. Viimeaikaisten tapahtumien perusteella EU ei kuitenkaan istu niissä pöydissä, joissa neuvotellaan, joten paine osoittaa oma painoarvonsa on ilmeisen suuri.
Tosiasia on, että usea EU-maa, kuten vaikkapa Espanja, tähyilee jo uusiin suuntiin, sillä kun nettomaksajien maksamat tulonsiirrot loppuvat, on keksittävä uusia rakenteita ja suuntia. EU:n ”arvopohja” kestää nimittäin juuri niin kauan kuin tulonsiirrot.
Eräs korkea-arvoinen ulkomainen diplomaatti määritteli Suomen linjaksi EU:ssa sen, että maa äänestää aina enemmistön kanssa, vaikka omaa etuaan vastaan. Huolimatta ehdottomasta kuuliaisuudestaan Brysselin vallanpitäjille ja Atlantin valloille, Suomi saattaa kuitenkin joutua hankalaan välikäteen. Mikäli Yhdysvallat painostaa Suomea puolelleen pyrkimyksissään erottaa Espanja Naton rakenteista, joutuu Suomi mahdottoman tilanteen eteen EU:n sisällä.
Ulkoministeri Elina Valtosen uhkaus kaataa EU:n ja Kiinan välinen kauppasopimus on kuitenkin uusi vivahde Suomen politiikassa. Valtosen ärhäkkyyteen pontta tuli ilmeisesti Atlantin takaa, mutta ovatko kaikki EU-maat samaa mieltä siitä, että sopimusta Kiinan kanssa ei tarvita? Syöttö oranssin kummisedän lapaan ei välttämättä osu maaliin Euroopassa.
Suomessa lähestyvät eduskuntavaalit on erittäin onnistuneesti jo nyt kehystetty talousteemaisiksi. On olemassa ”vasemmisto”, joka palauttaa hyvinvointiyhteiskunnan ja tekee kaiken reilummin. Aiemmilla kerroilla siihen olisi ollut myös mahdollisuus, mutta ehkäpä lupaus nyt lunastetaan.
Sitten meillä on oikeisto, joka on ”vastuullinen rahankäyttäjä” ja taistelee kiihkeästi sosialismia vastaan. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa vaikkapa viimeistenkin valtionomistusten myyntiä ja samanlaista lisävelkaantumista kuin aiemminkin.
Hyvää politiikan kalajuttua ei kuitenkaan kannata pilata faktoilla tai kriittisillä pohdinnoilla, kansalaiset voivat nauttia etukäteen huolellisesti käsikirjoitetusta ”oikeiston” ja ”vasemmiston” taistelusta.
Kun pääministeri Antti Lindtman ensi vuoden eduskuntavaalien jälkeen kokoaa hallituksen, hänen arvioidaan suosivan kokoomuksen mukana oloa hallituksessa. Siinä tapauksessa kokoomuksen Petteri Orposta – oikeiston henkisestä johtajasta – joka kesäkuussa valitaan jatkamaan puolueen puheenjohtajana, saattaisi tulla eduskunnan uusi puhemies.
Nykyiset ”erimielisyydet” Lindtmanin ja Orpon välillä pyyhkäistäisiin kerta heitolla pois ”uudella” oikeistolaisella politiikalla, jota Sdp:n puheenjohtaja, pääministeri Lindtman johtaisi. Käytännössä suurin piirtein samanlainen politiikka kuin nyt jatkuisi myös eduskuntavaalien jälkeen. Eikä tämä koskisi vain talouspolitiikkaa, vaan pääpiirteissään myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Antti Lindtman ja Petteri Orpo eivät tietenkään oikeasti ole eri mieltä juuri mistään. Helsingin Sanomat teki Antti Lindtmanista laajan henkilökuvan 21.2.2026. Jutussa todettiin seuraavaa:
”Sdp on esittänyt, että valtion omaisuutta myytäisiin merkittävästi ja varat ohjattaisiin yksityisten markkinaehtoisten kasvurahastojen kautta uusien kasvuyritysten rahoittamiseen. Lindtman uskoo, että Suomeen voidaan luoda kasvurahoituksen ekosysteemi, jonka avulla syntyy uusia kotimaisessa omistuksessa olevia konserneja – ehkä jopa sadan miljardin arvoinen yritys.”
Nämä ovat juuri ne talouden taikasanat, jotka tulevat leimaamaan seuraavaa hallituskautta kokoomuksen kanssa: Suomalaisten yhteisen omaisuuden myynti (kuten vaikkapa lentoasemakonserni Finavia) ja viimeistenkin patojen avaaminen kansainväliselle karavaanikapitalismille. Puhe eläkkeistä ja indekseistä on hämäystä.
Toinen olennainen seikka kävi ilmi 29.4.2026 A-Studion haastattelussa, johon oli kutsuttu Antti Lindtmanin aisapariksi pääministeri Petteri Orpo. Lindtman sanoi, että tarvittaisiin EU-linjaa, jossa ”Suomi ajaa määräenemmistöpäätösten lisäämistä, jotta me emme jää tärkeissä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä sivustakatsojaksi tai yhden maan panttivangiksi”.
Huomionarvoista on, että määräenemmistöpäätösten lisääminen merkitsee nimenomaan Suomen viimeisestäkin ulkopoliittisesta liikkumavarasta luopumista EU-politiikassa. Tuolloin Suomi ei pystyisi edes niin halutessaan kaatamaan sille epäedullista ulko- ja turvallisuuspoliittista päätöstä EU:ssa.
Se, että Suomi on jo EU-jäsenyyden alkuajoista lähtien (mm. aikoinaan Paavo Lipposen suulla) vaatinut yksimielisyyspäätöksistä luopumista milloin milläkin syyllä, osoittaa, että Suomen poliittinen eliitti ei ole kiinnostunut Suomen kansan elinmahdollisuuksien turvaamisesta, vaan ulkoa ohjattujen intressien palvelemisesta.
Antti Lindtmanin kannanotot ovat merkki siitä, että Suomessa asiat ovat muuttumassa, mutta edelleen huonompaan suuntaan.
Ulkopuoliset, tarkkasilmäiset tarkkailijat huomaavat kuitenkin oudon piirteen: mikä se sellainen maa on, joka puhuu kovaan ääneen itsenäisyydestä, läksyttää muita, mutta on itse valmis ottamaan vieraita tukikohtia maaperälleen ja ulkopolitiikan ohjenuoraksikin kelpaavat Brysselissä muiden maiden toimesta tehdyt ”määräenemmistöpäätökset”, jotka saatetaan hallintoalamaisten tietoon?
Kuva: Jukka-Pekka Flander/SDP