Hyvin usein kuulee puhuttavan siitä, kuinka Suomi on nyt osa ”länttä” ja turvallisempi kuin koskaan. Tätä perustellaan sillä, että sotilasliitto Naton viides artikla ja Lissabonin sopimuksen 42.7 artikla tuovat Suomelle turvaa.
Naton osalta voidaan todeta, että yksikään Naton jäsenvaltio ei ole automaattisesti velvoitettu puolustamaan toista jäsenvaltiota, vaan ryhtyy ”tarpeellisiksi katsomillaan toimenpiteillä” auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenvaltiota.
Se, mitä ilmaisu ”tarpeellisiksi katsomillaan toimenpiteillä” tarkoittaa kulloisessakin tilanteessa, on poliittista, tilannesidonnaista tarkoituksenmukaisuusharkintaa, ei muuta.
EU:n osalta tilanne on toinen, sillä EU:lla ei vielä ole omaa armeijaa ja itse asiassa sellaisen perustamista on vastustettu pitkään. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että EU:n sisällä on halua luoda komentorakenne, jolla joukkoja voitaisiin ns. EU:n lipun alla lähettää erilaisiin tehtäviin.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron lanseerasi jo vuonna 2017 käsitteen ”Euroopan strateginen autonomia”. Nyt miltei jokainen keskeinen EU-poliitikko puhuu Euroopan ”autonomiasta”, mutta samalla valtaosa heistä vannoo yhä – presidentti Donald Trumpista huolimatta – uskollisuutta transatlanttiseen yhteistyöhön. Ja tietenkin aseostot Yhdysvalloista jatkuvat entiseen tapaan, elleivät peräti kasva. Trumpista puhutaan yhtä enemmän vain ”väliaikaisena esteenä”.
Presidentti Sauli Niinistö on tekemässä EU:lle raporttia ”eurooppalaisesta Natosta”, mutta on turha kuvitella, että syntyisi jotakin Yhdysvalloista riippumatonta, autonomista ja itsenäistä. Hänet valittiin tehtävään juuri siksi, ettei näin tapahtuisi.
Unkaria verukkeena käyttäen määräenemmistöpäätöksiä halutaan lisätä ja ennen kaikkea ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Hanke ei kuitenkaan etene, jos Slovakiaa johtaa tulevien vaalien jälkeenkin Robert Fico.
Strateginen autonomia on käsitteenä epämääräinen, mutta maalaisjärjellä pääteltynä kysymys on suurvalta-ajattelusta, jossa EU on yksi avaintoimijoista maailmassa. Viimeaikaisten tapahtumien perusteella EU ei kuitenkaan istu niissä pöydissä, joissa neuvotellaan, joten paine osoittaa oma painoarvonsa on ilmeisen suuri.
Tosiasia on, että usea EU-maa, kuten vaikkapa Espanja, tähyilee jo uusiin suuntiin, sillä kun nettomaksajien maksamat tulonsiirrot loppuvat, on keksittävä uusia rakenteita ja suuntia. EU:n ”arvopohja” kestää nimittäin juuri niin kauan kuin tulonsiirrot.
Eräs korkea-arvoinen ulkomainen diplomaatti määritteli Suomen linjaksi EU:ssa sen, että maa äänestää aina enemmistön kanssa, vaikka omaa etuaan vastaan. Huolimatta ehdottomasta kuuliaisuudestaan Brysselin vallanpitäjille ja Atlantin valloille, Suomi saattaa kuitenkin joutua hankalaan välikäteen. Mikäli Yhdysvallat painostaa Suomea puolelleen pyrkimyksissään erottaa Espanja Naton rakenteista, joutuu Suomi mahdottoman tilanteen eteen EU:n sisällä.
Ulkoministeri Elina Valtosen uhkaus kaataa EU:n ja Kiinan välinen kauppasopimus on kuitenkin uusi vivahde Suomen politiikassa. Valtosen ärhäkkyyteen pontta tuli ilmeisesti Atlantin takaa, mutta ovatko kaikki EU-maat samaa mieltä siitä, että sopimusta Kiinan kanssa ei tarvita? Syöttö oranssin kummisedän lapaan ei välttämättä osu maaliin Euroopassa.
Suomessa lähestyvät eduskuntavaalit on erittäin onnistuneesti jo nyt kehystetty talousteemaisiksi. On olemassa ”vasemmisto”, joka palauttaa hyvinvointiyhteiskunnan ja tekee kaiken reilummin. Aiemmilla kerroilla siihen olisi ollut myös mahdollisuus, mutta ehkäpä lupaus nyt lunastetaan.
Sitten meillä on oikeisto, joka on ”vastuullinen rahankäyttäjä” ja taistelee kiihkeästi sosialismia vastaan. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa vaikkapa viimeistenkin valtionomistusten myyntiä ja samanlaista lisävelkaantumista kuin aiemminkin.
Hyvää politiikan kalajuttua ei kuitenkaan kannata pilata faktoilla tai kriittisillä pohdinnoilla, kansalaiset voivat nauttia etukäteen huolellisesti käsikirjoitetusta ”oikeiston” ja ”vasemmiston” taistelusta.
Kun pääministeri Antti Lindtman ensi vuoden eduskuntavaalien jälkeen kokoaa hallituksen, hänen arvioidaan suosivan kokoomuksen mukana oloa hallituksessa. Siinä tapauksessa kokoomuksen Petteri Orposta – oikeiston henkisestä johtajasta – joka kesäkuussa valitaan jatkamaan puolueen puheenjohtajana, saattaisi tulla eduskunnan uusi puhemies.
Nykyiset ”erimielisyydet” Lindtmanin ja Orpon välillä pyyhkäistäisiin kerta heitolla pois ”uudella” oikeistolaisella politiikalla, jota Sdp:n puheenjohtaja, pääministeri Lindtman johtaisi. Käytännössä suurin piirtein samanlainen politiikka kuin nyt jatkuisi myös eduskuntavaalien jälkeen. Eikä tämä koskisi vain talouspolitiikkaa, vaan pääpiirteissään myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Antti Lindtman ja Petteri Orpo eivät tietenkään oikeasti ole eri mieltä juuri mistään. Helsingin Sanomat teki Antti Lindtmanista laajan henkilökuvan 21.2.2026. Jutussa todettiin seuraavaa:
”Sdp on esittänyt, että valtion omaisuutta myytäisiin merkittävästi ja varat ohjattaisiin yksityisten markkinaehtoisten kasvurahastojen kautta uusien kasvuyritysten rahoittamiseen. Lindtman uskoo, että Suomeen voidaan luoda kasvurahoituksen ekosysteemi, jonka avulla syntyy uusia kotimaisessa omistuksessa olevia konserneja – ehkä jopa sadan miljardin arvoinen yritys.”
Nämä ovat juuri ne talouden taikasanat, jotka tulevat leimaamaan seuraavaa hallituskautta kokoomuksen kanssa: Suomalaisten yhteisen omaisuuden myynti (kuten vaikkapa lentoasemakonserni Finavia) ja viimeistenkin patojen avaaminen kansainväliselle karavaanikapitalismille. Puhe eläkkeistä ja indekseistä on hämäystä.
Toinen olennainen seikka kävi ilmi 29.4.2026 A-Studion haastattelussa, johon oli kutsuttu Antti Lindtmanin aisapariksi pääministeri Petteri Orpo. Lindtman sanoi, että tarvittaisiin EU-linjaa, jossa ”Suomi ajaa määräenemmistöpäätösten lisäämistä, jotta me emme jää tärkeissä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä sivustakatsojaksi tai yhden maan panttivangiksi”.
Huomionarvoista on, että määräenemmistöpäätösten lisääminen merkitsee nimenomaan Suomen viimeisestäkin ulkopoliittisesta liikkumavarasta luopumista EU-politiikassa. Tuolloin Suomi ei pystyisi edes niin halutessaan kaatamaan sille epäedullista ulko- ja turvallisuuspoliittista päätöstä EU:ssa.
Se, että Suomi on jo EU-jäsenyyden alkuajoista lähtien (mm. aikoinaan Paavo Lipposen suulla) vaatinut yksimielisyyspäätöksistä luopumista milloin milläkin syyllä, osoittaa, että Suomen poliittinen eliitti ei ole kiinnostunut Suomen kansan elinmahdollisuuksien turvaamisesta, vaan ulkoa ohjattujen intressien palvelemisesta.
Antti Lindtmanin kannanotot ovat merkki siitä, että Suomessa asiat ovat muuttumassa, mutta edelleen huonompaan suuntaan.
Ulkopuoliset, tarkkasilmäiset tarkkailijat huomaavat kuitenkin oudon piirteen: mikä se sellainen maa on, joka puhuu kovaan ääneen itsenäisyydestä, läksyttää muita, mutta on itse valmis ottamaan vieraita tukikohtia maaperälleen ja ulkopolitiikan ohjenuoraksikin kelpaavat Brysselissä muiden maiden toimesta tehdyt ”määräenemmistöpäätökset”, jotka saatetaan hallintoalamaisten tietoon?
Kuva: Jukka-Pekka Flander/SDP
11 kommenttia julkaisuun “Antti Lindtmanin kahden tikin peli”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
https://ristojuhanikoivula.vuodatus.net/lue/2023/07/antti-lindtmanin-noskenatsikuvissa-leikitaan-al-qaidaa
Antti Lindtmanin ”noskenatsikuvissa” leikitään Al-Qaidaa.
Kiitos linkistä! Tämä selvensi asiaa: Lindtman on ka(va)la. Mieshän ei näy tehneen koko elämänsä aikana kunnon töitä, ja kohta johtanee Suomea…Mihin?
Minä en ole päässyt selville, onko Lindtman ”lintu, vai kala”. Vaikuttaa kovin ”värittömältä” persoonalta..
Kiitokset Olli Kotrolle kirjoituksestaan. Korostaisin siitä vielä eräitä oleellisia asiayhteyksiä.
”Eräs korkea-arvoinen ulkomainen diplomaatti määritteli Suomen linjaksi EU:ssa sen, että maa äänestää aina enemmistön kanssa, vaikka omaa etuaan vastaan.”
Tämä toteamus todentuu sillä, että mainitun äänestyskäyttäytymisen lopputuloksena näyttää olevan pahasti velkaantunut konkurssipesä Suomi, ilman edellytyksiä sellaiseen talouden kasvuun jolla olisi jotain kansantaloudellista merkitystä.
”Suomi on nyt osa ”länttä” ja turvallisempi kuin koskaan. Tätä perustellaan sillä, että sotilasliitto Naton viides artikla ja Lissabonin sopimuksen 42.7 artikla tuovat Suomelle turvaa.”
Kuten on todettu, artkla 5 ei tosiasiallisesti sido muita Natovaltioita mihinkään akteihin, vaan jättää vapauden spekulaatioille kunkin maan kulloistenkin intressien mukaisesti kussakin tilanteessa, ja on sellaisenaan pelkkä kupla. Turvallisuus ei lisäksi ole yksinomaan ulkopoliittisista tekijöistä riippuvainen olotila tai käsite, kuten poliitikkomme yrittävät propagoida, vaan se käsittää myös merkittäviä sisäpoliittisia näkökohtia. Harjoitetun maahanmuuttajapolitiikan ansiosta kansalaisten turvallisuus on oleellisesti heikentynyt entisestään. Tämä koskee erityisesti naisia ikään katsomatta ja ikääntyneitä ihmisiä, – nuorisoa tsi työttömyystilsnnettakaan unohtamatta.
Edellisen valossa voidaan todeta, että poliitikot ja typerät E-unionin majoriteetteja myötäilevät päätökset ovat merkittävä turvallisuusriski paitsi kansakunnalle, myös yksittäisille kansalaisille.
”Ulkopuoliset, tarkkasilmäiset tarkkailijat jne… ”
Tämä oleellinenn näkökohta, ei jää huomaamatta kotokehyksissäkään. Syitä asiantilaan tulisi pohtia siinä valossa, mitä käsitteet hallinnon,- tai vallanvaihto, tai värinvallankumous antavat aihetta. Viittaan tässä myös siihen, mitä edellä on poliitikoista ja riskeistä mainittu. Sateenkaaren värit siinä vaan loistavat lisämausteena kaiken valtaan pyrkimisen ja vallankäytön argumentteina. Mitä käytännön hyvinvointia sillä on saavutettu?
Ranskan presidentti Emmanuel Macronin lanseeraama käsitte, ”Euroopan strateginen autonomia.” ?
Olli Kotro mainitsee, että strateginen autonomia on käsitteenä epämääräinen. Paitsi niin, kysymys on siitä, kuka tämän autonomisen strategian määrittelee.
”Huolimatta ehdottomasta kuuliaisuudestaan Brysselin vallanpitäjille ja Atlantin valloille, Suomi saattaa kuitenkin joutua hankalaan välikäteen.”
Siksi ja juuri siksi vastaansanomaton Suomi on asemoinut itsensä poliittiseen tilaan, josta pääsemiseksi ei näytä olevan resursseja, ja siksi jatketaan samalla linjalla, joka johtaa vain huonompasn suuntaan, kuten Kotrokin toteaa kirjoituksensa lopuksi. vaikkakin kenties toisista lähtökodista.
”Meidän on päästävä niihin pöytiin, joissa päätökset tehdään lausui Paavo ”Isoruho” Lipponen aikoinaan. Nyt siellä on oltu yli 30 vuotta, ja lopputjulos on konkurssipesä Suomi.
Herää myös kysymys siitä mitä ulkoministeri Elina Valtonen tavoittelee uhkaamalla kaataa EU:n ja Kiinan välisen kauppasopimuksen, ja kenen intressejä hän silloin Suomen ulkoministerin asemassa ja tehtävissä ajaa?
Onko näiltä pallo todella noin hukassa, vai onko vika räpylässä?
”On olemassa ”vasemmisto”, joka palauttaa hyvinvointiyhteiskunnan jne..
Sitten meillä on oikeisto, joka on ”vastuullinen rahankäyttäjä” jne..”
Kumpikin tarvitsee toistaan. Siksi ne elävät symbioosissa, jossa poliittinen painopiste syklisesti siirtyy vuoronperään toiselta toiselle, mutta mitään todellista yhteiskunnallista kehitystä piidemmän päälle tämän heiluriliikkeen kehyksissä ei synny, kuten on havaittu nykytikanteen valossa.
Kansallisvarallisuus on menetetty. Julkisin varoin rakennettu yhteiskuntainfra on lähes kokonaan myyty globaalitoimijoille, ja sen hhväjsikäytöstä kansalaiset maksavat nyt ylihintaa ilman että olisivat kaupan yhteydessä saaneet mitään hyötyä itselleen.
EU-hihhuloinnin ”surffissa” konkurssipesä Suomi on lisäksi hankkiutumassa hyökkäyssotaan, johon ei mitenkään ole provosoitu, -paitsi sisältäpäin.
Siinä tiivistettynä nykyisen oikeisto-vasemmiston ja E-unionismin tuotokset.
Lindtman ei tule tuomaan mitään oleellista muutosta asiaan, koska koko jörjestelmä on mätä. Muutenhan tässä tilanteessa missä nyt ollaan, ei oltaisi, ja muutoksen olisi pitänyt syntyä jo ajat sitten. Mutta siitä huolimatta yrittää sopii jos rahkeet riittävät.
En luota SDP:hen enkä ole siihen koskaan luottanutkaan. Enemmänkin kyseessä on kokoomuksen vasemman laidan puolueesta. Mietitäänpä lähimenneisyyttä 90-luvulle, Suomen kohtasi talouslama, joka oli Suomen Pankin aikaansaannosta. Presidentti Koivisto, SDP, teki tuhoratkaisuja isolle joukolle ihmisiä, pienyrittäjiä ja keskisuurille yrityksille. Varmaan on vieläkin ihmisiä, jotka joutuvat maksamaan ulosottajille kuukausittain eläkkeestään tai palkastaan. Jotenkin on alkanut tuntua, että Suomi on ajatumassa uuteen talouslamaan ja taas SDPn johdolla, tosin kokoomuksen alulle panolla.
Demareillakin rähmälläänolo pahan valtakuntaan on täydellistä Marinin tytön johdolla. Tosin kallista, mutta silmät ovat suljetut tältä todellisuudelta!!
”Hyvin usein kuulee puhuttavan siitä, kuinka Suomi on nyt osa ”länttä” ja turvallisempi kuin koskaan.”
Maantieteellisesti Suomi (sen maantieteellinen painopiste) siirtyi lännemmäksi viime sotien seurauksena, koska ennen sotia harjoitettiin samantapaista ulkopolitiikkaa kuin nytkin. Maantieteellinen ”lisälännettyminen” on edelleen mahdollista – etenkin jos jatketaan nykyistä russofobiaa.
Henkisesti Suomen tynkäsenaatti yritti ”lännettää” Suomea osaksi Saksaa allekirjoituttamalla 1918 Saksan kanssa paperin, joka olisi tehnyt Suomesta Saksan vasallin. Onneksi se ”lännettyminen” epäonnistui, koska keisarin Saksa hävisi I maailmansodassa.
Nyt olemme miltei saavuttaneet ”lännettymisen” kliimaksin, jossa Suomi-nimisellä entisellä itsenäisellä ja vauraalla valtiolla ei ole enää juuri minkäänlaista itsenäisyyttä tai vaurautta ja ”Suomen herra” on enemmän kuin halukas luopumaan siitä vähästäkin, mitä ehkä vielä on jäljellä.
Mitä tulee turvallisuuteen en ole viime sotien jälkeen alkaneen elämäni aikana KOSKAAN tuntenut itseäni niin turvattomaksi kuin nyt. Olemme tehneet itsestämme maalitaulun ja ärsytämme koko ajan itäistä naapurivaltiota lännettämään meitä maantieteellisesti lisää. Onneksi naapurivaltiolla on järkevä, vastuullinen ja maltillinen johto. Rukoilkaa suomalaiset, että Venäjällä ei johto vaihdu, sillä se voisi olla Suomen loppu.
Muuten emme me suomlaiset etnisesti ole alkuunkaan läntistä syntyperää (jos ei oteta huomioon pientä Ruotsista tullutta kansanlisää – ”bättre folkia”). Meidän juuremme ovat kauempana idässä kuin naapurimaassa asuvien slaavien. Olemme syntyisin Uralin takaa. Olkaamme siitä ylpeitä.
Puhut asiaa ja totta.
”Trumpista puhutaan yhtä enemmän vain ’väliaikaisena esteenä’.” Toivottavasti tuolla ei tarkoiteta Ukrainan sodan laajentamista. Olen jo kauan sitten kirjoittanut, että Venäjän kannattaisi saada Ukrainan konflikti päätökseen Trumpin kaudella. Kaikesta hirvittävyydestään huolimatta Trump on Venäjää kohtaan jossain määrin ymmärtäväinen (ehkä kuitenkin Yhdysvaltojen potentiaalisten yhteistyöetujen vuoksi) toisin kuin Bidenin kaltainen seuraajansa olisi.
Miksi Suomen päättäjät eivät välitä Suomen suvereniteetista? En ihan usko heidän olevan niin pihalla kaikesta, että olisivat hylänneet Suomen itsenäisyyden väitetyn Venäjä-uhkan vuoksi. Ei tarvitse olla lahjakas ymmärtääkseen, että Venäjä ei ollut eikä olisi uhka ystävällismieliselle sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle. Tosin lienee mahdollista, että propaganda ja peritty ryssäviha ovat heikentäneet poliitikkojenkin ajattelukykyä.
Nythän on sellainen sairas tilanne, että vaikka joku ymmärtäisi Ukrainan konfliktia Venäjän kannalta katsoen (lähinnä sen taustat ja geopoliittiset ulottuvuudet), niin totuutta ei oikein voi kuuluttaa julkisuudessa, jos aikoo tulla valituksi melkein mihinkään. Kestää tosi kauan ennen kuin Suomi paranee ja tuleeko koskaan ihan terveeksi. Vaikka muodolliset Venäjä-suhteet palautuisivat, väärät käsitykset jäisivät dokumentteihin ja ihmisten mieliin uusien ongelmien siemeneksi.
Henk.koht. ajattelen, että päättäjämme eivät todellakaan välitä Suomen itsenäisyydestä (jos sitä enää edes on). Siksi he suhtautuvat välinpitämättömästi esimerkiksi Suomen velkaantumiseen. Jos ja kun Suomi ei selviä veloistaan, EU ottaa Suomen holhoukseen – sama asia, mitä he muutoinkin tavoittelevat. Ukrainan tukeminen, Suomen Venäjä-vastaiset toimet ja valmistautuminen sotimaan toimivat selityksinä velkaantumiselle, vaikka eihän sitä sovi sentään Suomen kansalle kertoa. Ja jos saadaan itse sotakin aikaiseksi, niin sehän kai pyyhkii nekin velat tavalla tai toisella.
Mitä mieltä olet, onko Suomi enää itsenäinen, vai EU-liittovaltion yksi köyhä osavaltio ?
Jos vastauksen pitäisi olla kyllä tai ei, niin valitsisin ei. Käytännössä itsenäisyyttä voinee kuvata vaikka prosenteilla. Silloin meillä on itsenäisyyttä vaikkapa 30 %. Ilmeisesti voisimme vielä esimerkiksi erota EU:sta, Natosta ja DCA-sopimuksesta eduskunnan päätöksellä jollain tavalla ja jollain aikataululla. On myös vaikea kuvitella, että Suomi saataisiin mukaan sotaan, jos eduskunnan selvä enemmistö vastustaisi.
Ongelma on enemmänkin media, jonka avulla suomalaiset on saatu välinpitämättömiksi itsenäisyydestä ja jopa kannattamaan em. puljuja. Keskiössä on ollut Venäjällä uhkailu ja kaiken Venäjään liittyvän vääristely. Jos itsenäisyyttä olisi arvostettu terveellä tavalla sekä Venäjään suhtauduttu rehellisesti, reilusti ja normaalilla ystävyydellä, tilanteemme olisi aivan toinen.