”He valehtelivat Afganistanista, he valehtelivat Irakista, ja he valehtelevat Ukrainasta”

Preying for Peace – Mr. Fish

Yhdysvaltain kansalaiset on jälleen kerran huijattu
syytämään miljardeja uuteen loputtomaan sotaan

Sotasutenöörien käyttämä ’pelikirja’, jolla he houkuttelevat meidät sotilaalliseen fiaskoon toisensa jälkeen – kuten Vietnam, Afganistan, Irak, Libya, Syyria ja nyt Ukraina – ei muutu. Vapaus ja demokratia ovat uhattuina. Paha on kukistettava. Ihmisoikeuksia on suojeltava. Euroopan ja NATOn sekä ”sääntöihin perustuvan kansainvälisen järjestyksen” kohtalo on vaakalaudalla. Voitto on varma.

Myös tulokset ovat samat. Perustelut ja narratiivit paljastuvat valheiksi. Positiivinen ennuste on väärä. Ne, joiden puolesta oletettavasti taistelemme, ovat yhtä korruptoituneita kuin ne, joita vastaan taistelemme.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli sotarikos, vaikkakin sen aiheutti NATOn laajentuminen ja Yhdysvaltojen tuki vuoden 2014 ”Maidan”-vallankaappaukselle, jolla syrjäytettiin Ukrainan demokraattisesti valittu presidentti Viktor Janukovitš. Janukovitš halusi taloudellista yhdentymistä Euroopan unionin kanssa, mutta ei taloudellisten ja poliittisten suhteiden kustannuksella Venäjään. Sota ratkeaa vain neuvotteluilla, jotka sallivat Ukrainan etnisille venäläisille itsehallinnon ja Moskovan suojelun, sekä Ukrainan puolueettomuuden, mikä tarkoittaa, että maa ei voi liittyä NATOon. Mitä kauemmin näitä neuvotteluja lykätään, sitä enemmän ukrainalaisia kärsii ja kuolee. Heidän kaupunkiensa ja infrastruktuurinsa raunioiksi runnominen jatkuu.

Tämä Ukrainan proxy-sota on kuitenkin suunniteltu palvelemaan Yhdysvaltojen intressejä. Se rikastuttaa asevalmistajia, heikentää Venäjän armeijaa ja eristää Venäjän Euroopasta. Se, mitä Ukrainalle tapahtuu, ei ole olennaista.

”Ensinnäkin etulinjassa olevien ystäviemme varustaminen puolustamaan itseään on paljon halvempi tapa – sekä dollareissa että amerikkalaisten ihmishengissä mitattuna – heikentää Venäjän kykyä uhata Yhdysvaltoja”, senaatin republikaanijohtaja Mitch McConnell myönsi.

”Toiseksi, Ukrainan tehokas oman alueensa puolustaminen opettaa meille, miten Kiinan uhkaamien kumppaneiden puolustusta voidaan parantaa. Ei ole yllätys, että Taiwanin johtavat edustajat tukevat niin voimakkaasti pyrkimyksiä auttaa Ukrainaa voittamaan Venäjä.

Kolmanneksi, suurin osa Ukrainan turvallisuusapuun myönnetyistä määrärahoista ei todellisuudessa siirry Ukrainaan. Ne sijoitetaan amerikkalaiseen puolustustuotantoon. Niillä rahoitetaan Yhdysvaltain asevoimille uusia aseita ja ammuksia, joilla korvataan Ukrainaan toimittamamme vanhempi materiaali. Haluan tehdä asian selväksi: tämä apu merkitsee lisää työpaikkoja amerikkalaisille työntekijöille ja uudempia aseita amerikkalaisille sotilaille”, Mitch McConnell totesi.

Kun totuus näistä loputtomista sodista tihkuu yleiseen tietoisuuteen, näitä konflikteja orjallisesti edistävät tiedotusvälineet vähentävät jyrkästi uutisointiaan. Sotilaalliset katastrofit, kuten Irakissa ja Afganistanissa, jatkuvat suurelta osin syrjässä julkisuudelta. Siihen mennessä, kun Yhdysvallat myöntää tappionsa, useimmat tuskin enää edes muistavat näiden sotien olevan käynnissä.

Näitä sotilaallisia fiaskoja järjestävät sotasutenöörit siirtyvät hallinnosta toiseen. Virkojensa välillä he työskentelevät ajatushautomoissa – Project for the New American Century, American Enterprise Institute, Foreign Policy Initiative, Institute for the Study of War, The Atlantic Council ja The Brookings Institution – joita rahoittavat suuryritykset ja sotateollisuus. Kunhan Ukrainan sota saavuttaa väistämättömän päätöksensä, nämä tohtori Outolemmet pyrkivät sytyttämään  sodan Kiinan kanssa. Yhdysvaltain laivasto ja armeija uhkailevat jo nyt Kiinaa ja piirittävät sitä. Luoja meitä auttakoon, ellemme pysäytä heitä.

Nämä sotasutenöörit huijaavat meidät konfliktiin toisensa jälkeen mairittelevilla narratiiveilla, jotka kuvailevat meitä maailman pelastajina. Heidän ei tarvitse edes olla innovatiivisia. Retoriikka on poimittu vanhasta ’pelikirjasta’. Me nielemme syötin naiivisti ja syleilemme lippua – tällä kertaa sinistä ja keltaista – tullaksemme tietämättämme oman polttoitsemurhamme välikappaleiksi.

Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen [Yhdysvaltain] hallitus on käyttänyt 45-90 % liittovaltion budjetista menneisiin, nykyisiin ja tuleviin sotilasoperaatioihin. Se on Yhdysvaltain hallituksen laajin jatkuva toimintamuoto. Sillä ei ole enää väliä – ainakaan sotasutenööreille – ovatko nämä sodat rationaalisia tai harkittuja. Sotateollisuus levittäytyy syövän tavoin amerikkalaisen imperiumin sisuksissa, ja kuihduttaa sitä sisältäpäin. Yhdysvaltoja halveksitaan ulkomailla, se hukkuu velkoihinsa, sen työväenluokka kurjistuu, ja sen taakkana on rappeutunut infrastruktuuri ja ala-arvoiset sosiaalipalvelut.

Eikö Venäjän armeijan – huonon moraalin, huonon johtamisen, vanhentuneiden aseiden, karkuruuden, ammusten puutteen, joka oletettavasti pakotti sotilaat  taistelemaan lapioilla, ja vakavan tarvikepulan vuoksi – pitänyt romahtaa jo kuukausia sitten? Eikö Putin pitänyt syrjäyttää vallasta? Eikö pakotteiden pitänyt syöstä rupla kuolinkierteeseen? Eikö Venäjän pankkijärjestelmän irrottamisen SWIFTistä – kansainvälisestä rahansiirtojärjestelmästä – pitänyt rampauttaa Venäjän talous? Miten on mahdollista, että näistä Venäjän talouteen kohdistuneista hyökkäyksistä huolimatta inflaatiotaso on Euroopassa ja Yhdysvalloissa korkeampi kuin Venäjällä?

Eikö Yhdysvaltojen, EU:n ja 11 muun maan lupaaman lähes 150 miljardin dollarin arvoisen kehittyneen sotilaallisen laitteiston sekä taloudellisen ja humanitaarisen avun pitänyt kääntää sodan kulku? Miten on mahdollista, että Venäjän miinat, tykistö, panssarintorjunta-aseet, ilmaiskut ja ohjukset muuttivat ehkä kolmanneksen Saksan ja Yhdysvaltojen toimittamista panssarivaunuista nopeasti hiiltyneiksi metallinpalasiksi sen paljon mainostetun vastahyökkäyksen alkaessa?

Eikö tämän ukrainalaisten viimeisimmän vastahyökkäyksen – joka alun perin tunnettiin nimellä ”keväthyökkäys” – pitänyt murtautua Venäjän vahvasti linnoitettujen rintamalinjojen läpi, ja vallata takaisin valtavia alueita? Miten voimme selittää Ukrainan kymmenettuhannet sotilastappiot ja Ukrainan armeijan pakkovärväyksen? Eivät edes analyytikkoina CNN:n ja MSNBC:n kaltaisissa verkostoissa toimivat, eläkkeellä olevat kenraalimme ja entiset CIA:n, FBI:n, NSA:n ja Kotimaan turvallisuusviraston edustajat pysty nimittämään hyökkäystä onnistuneeksi.

Ukrainalainen demokratia

Entä sitten se ukrainalainen demokratia, jonka suojelemiseksi me taistelemme? Miksi Ukrainan parlamentti kumosi vähemmistökielten – venäjä mukaan lukien – virallisen käytön kolme päivää vuoden 2014 vallan- kaappauksen jälkeen? Miten rationalisoimme 8 vuotta kestäneen sodankäynnin etnisiä venäläisiä vastaan Donbassin alueella ennen Venäjän hyökkäystä helmikuussa 2022? Miten selitämme ennen Venäjän viimevuotista hyökkäystä tapahtuneet yli 14 200 ihmisen surmat ja 1,5 miljoonan kotiseudultaan siirtymään joutuneen ihmisen?

Miten puolustamme presidentti Volodymyr Zelenskyn päätöstä  kieltää 11 oppositiopuoluetta, mukaan lukien Opposition ohjelma – Elämän puolesta, jolla oli 10 % paikoista korkeimmassa neuvostossa, Ukrainan yksikamarisessa parlamentissa, Sharij-puolue, Nashi, Oppositioblokki – Rauhan ja edistyksen puolue, Vasemmisto-oppositio, Vasemmistovoimien liitto, Derzhava, Ukrainan edistyksellinen sosialistipuolue, Ukrainan sosialistinen puolue, Sosialistipuolue ja Volodymyr Saldon blokki? Miten voimme hyväksyä näiden oppositio- puolueiden – joista monet ovat vasemmistopuolueita – kieltämisen, samalla kun Zelensky sallii Svoboda–  ja Oikea sektori -puolueiden fasistien sekä banderistisen Azov-pataljoonan ja muiden ääriaineksia edustavien puolisotilaallisten joukkojen kukoistaa?

Miten suhtaudumme Ukrainaa vaivaaviin venäläisvastaisiin puhdistusoperaatioihin ja oletettujen ”viidennen kolonnan” jäsenten pidätyksiin, kun otetaan huomioon, että 30 % Ukrainan asukkaista on venäjänkielisiä? Miten reagoimme Zelenskyn hallituksen tukemiin uusnatsiryhmiin, jotka ahdistelevat ja hyökkäävät LGBT-yhteisöä, romaniväestöä ja fasismin vastaisia mielenosoituksia vastaan, sekä uhkailevat kaupunginvaltuuston jäseniä, tiedotusvälineitä, taiteilijoita ja ulkomaalaisia opiskelijoita? Miten voimme hyväksyä Yhdysvaltojen ja sen länsiliittolaisten päätöksen  estää neuvottelut Venäjän kanssa sodan lopettamiseksi, vaikka Kiova ja Moskova olivat ilmeisesti lähellä rauhansopimuksen solmimista?

NATOn piti olla tarpeeton

Raportoin Itä- ja Keski-Euroopasta vuonna 1989 Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin. Oletimme, että NATOsta oli tullut tarpeeton. Presidentti Mihail Gorbatšov ehdotti turvallisuus- ja taloussopimuksia Washingtonin ja Euroopan kanssa. Ronald Reaganin hallinnon ulkoministeri James Baker, samoin kuin Länsi-Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher, vakuuttivat  Gorbatšoville, että NATOa ei laajennettaisi yhdistyneen Saksan rajojen ulkopuolelle. Me ajattelimme naiivisti kylmän sodan päättyminen merkitsevän sitä, että Venäjän, Euroopan ja Yhdysvaltojen ei enää tarvitsisi suunnata valtavia resursseja asevoimiinsa.

Niin sanottu ”rauhanosinko” oli kuitenkin pelkkää khimairaa.

Jos Venäjä ei halunnut olla vihollinen, se pakotettaisiin muuttumaan viholliseksi. Sotasutenöörit värväsivät entisiä neuvostotasavaltoja NATOon kuvailemalla Venäjän uhkana. NATOon liittyneet maat – joihin nyt kuuluvat Puola, Unkari, Tšekin tasavalta, Bulgaria, Viro, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia, Slovenia, Albania, Kroatia, Montenegro ja Pohjois-Makedonia – konfiguroivat armeijansa uusiksi – usein kymmenien miljoonien suuruisten länsimaisten lainojen avulla – jotta ne olisivat yhteensopivia NATOn sotilaallisen laitteiston kanssa. Tämä tuotti asevalmistajille miljardien voittoja.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Itä- ja Keski-Euroopassa ymmärrettiin yleisesti, että NATOn laajentuminen oli tarpeetonta, ja samalla se oli vaarallinen provokaatio. Siinä ei ollut geopoliittisesti mitään järkeä. Mutta se oli kaupallisesti järkevää. Sota on bisnestä.

WikiLeaksin haltuunsa saamassa ja julkaisemassa, 1. helmikuuta 2008 päivätyssä, Moskovasta käsin kirjoitetussa salaisessa diplomaattisähkeessä, joka oli osoitettu puolustushaarakomentajien neuvostolle, NATOn ja Euroopan unionin yhteistyöelimelle, Kansalliselle turvallisuusneuvostolle, Venäjää ja Moskovaa edustavalle poliittiselle kollektiiville, puolustusministerille ja ulkoministerille, oli yksiselitteinen käsitys siitä, että NATOn laajentuminen vaarantaisi konfliktin Venäjän kanssa, erityisesti Ukrainan osalta. 

”Venäjä ei koe ainoastaan tulevansa saarretuksi [NATOn toimesta] ja pyrkimyksiä heikentää sen vaikutusvaltaa alueella, vaan se pelkää myös arvaamattomia ja hallitsemattomia seurauksia, jotka vaikuttaisivat vakavasti Venäjän turvallisuusintresseihin”, sähkeessä sanotaan. ”Asiantuntijat kertovat meille Venäjän olevan erityisen huolissaan siitä, että Ukrainan NATO-jäsenyyttä koskeva voimakas kahtiajako, jossa suuri osa etnisesti venäläisestä yhteisöstä vastustaa jäsenyyttä, voi johtaa suureen jakautumiseen, johon liittyy väkivaltaa tai pahimmillaan sisällissota. Siinä tapauksessa Venäjä joutuisi päättämään, puuttuuko se tilanteeseen; päätös, jota Venäjä ei halua joutua tekemään…”

“Carnegie [Endowment for International Peace] -järjestön Moskovan osaston varajohtaja Dmitri Trenin ilmaisi huolensa siitä, että pitkällä aikavälillä Ukraina oli  potentiaalisin epävakautta aiheuttava tekijä Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteissa, kun otetaan huomioon sen NATO-jäsenyyspyrkimyksen aiheuttamat tunteet ja neuralgia…”, sähkeessä luki. “Koska jäsenyys oli edelleen jakava tekijä Ukrainan sisäpolitiikassa, se loi mahdollisuuden Venäjän väliintulolle. Trenin ilmaisi huolensa siitä, että Venäjän instituutioiden osat rohkaistuisivat sekaantumaan asioihin, mikä taas kannustaisi Yhdysvaltoja rohkaisemaan avoimesti vastakkaisia poliittisia voimia, johtaen Yhdysvallat ja Venäjän klassiseen vastakkainasetteluun.”

Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ei olisi tapahtunut, jos länsimaiden liittouma olisi pitänyt lupauksensa olla laajentamatta NATOa Saksan rajojen ulkopuolelle, ja jos Ukraina olisi pysynyt puolueettomana. Sotasutenöörit tiesivät NATOn laajentumisen mahdolliset seuraukset. Sota on kuitenkin heidän yksioikoinen tehtävänsä – jopa siinä tapauksessa, että se johtaa ydintuhoon Venäjän tai Kiinan vastaisen sodan seurauksena.

Sotateollisuus – ei Putin – on kaikkein vaarallisin vihollisemme.

Lähde: Scheerpost / Chris Hedges

Kirjoittaja Chris Hedges on Pulitzer-palkittu toimittaja, joka työskenteli viidentoista vuoden ajan New York Timesin ulkomaankirjeenvaihtajana, toimien lehden Lähi-idän ja Balkanin toimistojen päällikkönä. Aiemmin hän on työskennellyt ulkomailla Dallas Morning Newsille, Christian Science Monitorille ja NPR:lle. Hän isännöi The Chris Hedges Report -ohjelmaa.

Käännöstyö: Riitta Veijalainen

Väliotsikot toimitus. Artikkeli ei välttämättä kaikin osin edusta toimituksen kantaa.

+++