HORJUVAN ITSETUNNON SEURAUKSIA

Pääministeri vei Kiovan vierailullaan tuliaisiksi noin 30 000 000 euron lahjan. Se oli kuulemma kehitysapua Ukrainalle. Kaikkiaan olemme auttaneet Kiovan läpeensä korruptoitunutta hallintoa melkein miljardilla eurolla. Enin osa on mennyt aseisiin, joilla presidenttimme mukaan tulee ”selvää jälkeä”.

Presidentti ja pääministerimme eivät ole ainakaan julkisesti arvioineet, kuinka suuri osa selvästä jäljestä on Donbasin alueella Itä-Ukrainassa asuvia ja taistelevia ukrainalaisia. Puhutaan vain ilahtuneesti venäläisten tappioista muka huomaamatta, että vuonna 2014 alkaneen sodan alusta tähän päivään saakka Kiova on surmannut ja surmaa myös tuhansia ja tuhansia omia kansalaisiaan.

Sodan numeroihin ei voi luottaa. Esimerkki: Lännen yksi lähde väittää ukrainalaisten ampuneen alas 70 venäläistä lentokonetta ja sanoo, että se on sama määrä kuin Ukrainan omien ilmavoimien tappiot. Venäläiset eivät omista tappioistaan kerro, mutta väittävät dokumentteihinsa perustuen, että 11.3.2023 tuli pudotetuksi 400. ukrainalaiskone tai helikopteri. Amerikkalaiset sotilasasiantuntijat Douglas MacGregor ja Scott Ritter ovat toistelleet, että Ukrainan ilma-ase on käytännössä tuhottu kokonaan.

Pääministeri Sanna Marinin hervottomista puheista huolimatta Suomen Hornet-hävittäjiä ei olla testamenttaamassa Ukrainalle. Yhä raskaampaa ei-lentävää aseistusta sen sijaan lisätään surmaamaan sekä venäläisiä että ukrainalaisia.

Sota, jota Yhdysvallat kaiken saatavissa olevan tiedon mukaan halusi ja jonka lopettamisen heti alkuunsa se esti, jyrää Ukrainan perusteellisesti. Syntyy tuottoisia projekteja, joista läntiset yritykset jo nyt kilpailevat. Sota on mahtava onnenpotku aseteollisuudelle, mutta myös muulle yritystoiminnalle. Suomikin on mukana jakamassa kakkua esimerkiksi vihreään siirtymään kuuluvilla, taatusti lupaavilla hankkeilla. Ministeri Ohisalo oli mukana Kiovassa allekirjoittamassa papereita. Ehkä ne koskivat tätä ”kehitysapua”.

Sodan matematiikan sotkemista muihin asioihin paheksutaan. Siispä sotken. Jos Suomi olisi käyttänyt Ukrainalle uhratun summan oman maan köyhien auttamiseen, jokainen köyhä olisi saanut noin 1 000 euroa. Äkkiä katsoen sillä ei pitkälle pötkitä. Mutta kaiketi köyhiksi lasketan myös köyhien perheiden lapset. Niinpä esimerkiksi köyhyysrajan alla elävä viiden hengen perhe olisi saanut lähemmäs 5 000 euroa. Potku olisi ollut kohtalainen.

Löysää pohdiskelua, myönnän. En voi kuitenkaan olla sanomatta, että löysää on myös hallituksen ajattelu ja toiminta, kun se viskelee miljoonasäkkejä Ukrainalle – jota se auttaa jatkamaan sotaa, joka aiheuttaa joka päivä lisää kuolemaa ja avun tarvetta – sotaa, johon se on hirttäytynyt oman maansa kannalta kohtalokkaasti.

Jo mainittu amerikkalainen sotilasasiantuntija MacGregor muistutti äskettäin, että Yhdysvallat on pettänyt kaikki ne maat, joita se on sanonut menneensä pelastamaan. Pelastuksen lopputuloksena on ollut miljoonia ruumiita ja monia romutettuja valtioita. Nyt on Suomen vuoro luottaa valtameren takaisen suurvallan suojeleviin aseisiin. Johtajamme tuntuvat tosissaan uskovan, että Yhdysvallat omasta heikkenevästä hegemoniastaan taistellessaan huolehtii Suomesta kuin rakkaasta lapsesta.

Ulkopolitiikan täyskäännös ei sinänsä ole Suomelle uutta. Kapea eliitti (huomautan taas kerran, että eliitti ei tarkoita älymystöä) on kautta historiamme nojautunut vieraan apuun. Auktoriteetteihin uskova tai niiden tahtoon alistuva hiljainen kansa on aina maksanut tämän horjuvuuden hinnan.

Kun suomalaiset olivat Ruotsin syrjämaa, miehet ja hevoset vietiin suurvallan sotaretkille, Pultavaan saakka. Kun Suomi oli itsenäistynyt, eliitti heittäytyi vuoroin Ranskan, Saksan ja Britannian helmoihin. Kuten historioitsija Juhani Suomi huomauttaa juuri ilmestyneessä teoksessaan (Kuin lastu laineilla), toiminta oli sellaista, että aina ei voinut puhua itsenäisestä valtiosta.

On ollut vaiheita, joissa pelko ja epävarmuus ovat perustellet itsensä tosiasioilla. Mutta nyt näemme, että ei edes pitkä ja kaikin tavoin menestyksekäs rauhan aika ole kasvattanut Suomen eliitille tukevaa selkärankaa, tervettä itseluottamusta. Se ei luota rauhaan, se luottaa mieluummin aseisiin, uhkaan, vieraaseen apuun ja sotaan.

Eliittimme on ponnistellut vuosikymmeniä hinatakseen Suomen sotilasliitto Naton jäseneksi. Se käytti tekosyynä Ukrainan sotaa, jolla – ja varsinkaan sen alkusyillä – ei ole mitään yhteyttä Suomeen. Vuonna 2014 alkanut ja helmikuussa 2022 laajentunut sota otettiin vastaan kuin huomenlahja.

Päätöstä oli pohjustettu Natoa kauan ajaneen valtamedian toimesta ainutlaatuisella viha- ja uhkakampanjalla. Ei edes 1920 – 1930 -lukujen Vihan veljien retoriikka yltänyt siihen röyhkeyteen, jolla Venäjää ja sen johtoa on nyt käsitelty. Silloin ei valtion johto kuulunut kiihkeimpiin päällepäsmäreihin, kuten nykyisin.

+++