Kun media on luopunut periaatteistaan, mitä tapahtuu demokratialle? 

Toimiva, monipuolinen ja riippumaton media on yksi demokratian edellytys. Helppo lause, itsestäänselvyys, hokema, tyhjää täynnä, ellei sitä avaa.

Kunnon media rakentuu moraalille. Se tarkoittaa vilpitöntä yritystä kertoa maailmasta niin totuudellisesti kuin suinkin. Suomessa tähän kannustaa journalistin huoneentauluna tunnettu periaatteiden kokoelma. Se on pitkä ja vaativa litania. 

 Ikävä tosiasia on, että Suomessa suuri osa medioista ei nykyisin noudata edes sen keskeisiä periaatteita. Niiden virallisissa linjoissa vakuutetaan toisin, kerrotaan ”vastuullisesta journalismista”, jolla tarkoitettaneen tuon huoneentaulun mukaista toimintaa.

Ukrainan ja Venäjän välinen, jo vuonna 2014 kärjistynyt ja sitten sodaksi muuttunut konflikti on näennäisesti tärkein syy vastuullisuuden hylkäämiseen. Tausta on vielä suurempi, maailman hegemonioiden kamppailu. Lännen tunnustetuksi osaksi pyrkinyt Suomi on liittynyt Yhdysvalloista johdettuun ideologiseen leiriin, poliittinen johto ja mediatalot yhtä jalkaa. Tahto on ollut kova. Sen on voinut huomata vaikkapa siitä, miten usein johtavat poliitikot ovat hokeneet ”Suomi kuuluu länteen ”-slogania ilmaisten siten sisällään kyteneen epävarmuuden ja kaipuun.

 Nato-jäsenyys ratkaisi psykologisen ongelman, mutta ainakaan vielä se ei ole merkinnyt journalistin huoneentaulun nostamista roskakorista takaisin seinälle. Siinä lueteltuja periaatteita rikotaan monella tavalla. 

Totuudellisuuteen pyrkiminen

Periaatteista tärkein kuuluu näin: ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.” Ohje on nyt museoitu. Ukrainan sotaa koskevissa uutisissa ilmiselvän vääriä tietoja julkaistaan päivittäin, usein siksi, että lähde on puolueellinen, enimmissä tapauksissa amerikkalainen. 

Journalistin ohjeiden 12. kohdan mukaan ”Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus”. 

Sota on kiistanalainen asia. Jokainen media ja toimittaja tietää, että sodan oloissa kumpikin puhuu pötyä. Venäläisten pöty on määrältään ja laadultaan heikompaa kuin Yhdysvaltojen ja sen vasallin, EU:n, koska amerikkalaisten oman ylvästelyn mukaan Washingtonin sylttytehtaalla on käytössään noin 250 viestintä- ja pr-toimistoa  Ukrainan voittoisan sodan propagointiin ja ennen kaikkea Venäjän ja Vladimir Putinin demonisointiin. Amerikkalaiset ovat viestinnässä ja markkinoinnissa perinteisesti maailman parhaita. Sen vuoksi länsi voittaa infosodan joka päivä.

Hyötymis- ja toisen osapuolen vahingoittamistarkoitus on ilmeinen, mutta se ei haittaa esimerkiksi Helsingin Sanomia. Yksi sen jokapäiväisistä lähteistä on ISW (Institute for the Study of War), joka on niin lähellä USA:n hallintoa ja Pentagonia kuin vain voi olla. Tämä ”ajatushautomo” perusti äsken skuuppinsa yleissivistyksen puutteessa syntyneeseen ”tietoon”, että Vladimir Putinin vierailusta rintaman lähellä tehty video oli aikataulultaan väärennös. HS julkaisi mukavasti Venäjää mollanneen jutun sellaisenaan.

Videolla Putin toivottaa jollekin hyvää pääsiäistä. Käy selville, että kyseessä oli pääsiäisen jälkeinen maanantai. ISW:n ja HS:n oivallus oli, että video olikin tehty edellisellä viikolla, ennen pääsiäistä. Hautomo ei tiennyt, että ortodoksista pääsiäistä vietetään kokonainen viikko. En huomannut, oikaisiko HS väärän uutisen, kuten journalistin ohjeet edellyttävät. ”Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä”, ohjeiden 20. pykälässä sanotaan. Virhe oli olennainen, koska koko juttu perustui virheeseen.

Yksipuolisuus

Yksipuolisten lähteiden tietoinen ja kritiikitön käyttäminen varsinkin ”kiistanalaisissa asioissa” on lukijoiden tai tv-uutisten seuraajan huijaamista. Tähän petokseen suomalainen media on syyllistynyt koko Ukrainan kriisin ajan. Yleisradio tuntuu johtavan propagandan välitystä. Uutistoimituksen johdossa on Jouko Jokinen ja hallituksen puheenjohtajana Matti Apunen. Kun lisäksi Ylen hallintoneuvostoa johtaa kokoomuksen Arto Satonen, on Nato-lipun värejä muistuttava värisuora valmis.  

Venäjän ja Ukrainan konfliktissa Ylen linja onkin ollut kirkas. Uutisten katsojien verkko- ja tärykalvoille on jäänyt erityisesti toimittaja Antti Kuronen. Hän on vieraillut tiheästi rintamalla, mutta vain sen toisella puolella. Ukrainan presidentti on ollut sodan aikana Ylen tähtiesiintyjä, jonka pötypuheet on julkaistu ilman kritiikin häivää. 

Yksipuolisuus väärentää todellisuutta, mutta samalla se tekee medioista tylsiä. Kiinnostavinta journalismia ovat aina kiistat, riidat ja esimerkiksi poliittinen väittely. Suomen medialla olisi ollut tilaisuus vuosien ajan nostattaa esille tarpeellinen, ja suorastaan liekehtivä keskustelu Natosta. Sitä ei kuulunut. Huvittava yksityiskohta oli, että muuan lehti vaatimalla vaati Nato-keskustelua – sen jälkeen, kun jäsenyydestä oli päätetty.

Kun media on valjastettu yksipuolisen propagandan tuottajaksi, sen kädet on sidottu selän taakse. Osaavia toimittajia täytyy stressata, kun he eivät voi tarttua moneen huippuaiheeseen, vaikka sormet syyhyävät. Olisi voitu tehdä mehukkaita juttuja esimerkiksi Euroopan unioniin ja euroon liittymisestä, jossa kolhittiin perustuslain reunoja. Isäntämaasopimuksen kähminnöistä olisi syntynyt polttavan ajankohtaisten juttujen sarja. Ja mikä paljastusten aarrearkku olisi mystinen hybridikeskus, joka toimii Suomen lainsäädännön ulkopuolella ja jossa häärää myös Nato! 

Entäpä sotilasliiton jäsenyyteen liittyvä mielipidekysely, jonka data salattiin? Mikä skuuppi olisi ollut esitellä se ja kertoa, oliko tuo kysely asiallinen vai ei. Normaaliaikoina tästä olisi tehty kohujuttuja, sillä monta kertaa itsensä presidentin lupailema kansanäänestys heitettiin sivuun ja Nato-hakemuksesta päätettiin gallupien perusteella.

Uutiset ja mielipiteet

Ristiriitojen käsittely on kuohittu esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisesta journalismista. Tuloksena on ennalta arvattava myötäsukaisuus valtionjohdon päättömillekin hourailuille, kuten Sanna Marinin sotapuheille. Ongelma voi kroonistuessaan pilata koko lehden. Yritin äskettäin lukea kotimaista viikkolehteä, ”ajankohtaista ykköstä”, josta ristiriitajournalismi on poistettu. Nukahdin sivulla 24.

”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta”, sanotaan journalistin ohjeiden 11. kohdassa. Sehän tuntuu helpolta! Pääkirjoitus, kolumnit, yleisön tai ulkopuolelta tilatun kirjoittajan mielipiteet ovat selkeästi eri asia kuin uutiset. Meillä on oikeus olettaa, että uutiset ovat totta. Uutinen tarkoittaa uutta tietoa. 

Kunnon mediassa journalistin ohjetta noudatetaan. Lehtien lukijoille on opetettu, miten mielipiteet ja uutiset eroavat toisistaan. Niinpä he tottumuksen voimasta uskovat uutiseksi käyttöön otetun tavan, jossa mielipiteet on uitettu uutistekstin sisään. Luen päivittäin uutisina esitettyjä juttuja, joiden asiallisia lauseita on täydennetty adjektiiveilla ja epiteeteillä. 

Ylimääräiset sanat

Äsken silmiin osui HS:ssa oikein hyvä teksti Ukrainan tilanteesta. Sen alkuun oli kuitenkin sijoitettu kuin nuottiavaimeksi propagandasanoja. Tällaisia yleisesti käytettyjä uutistekstien lisukkeita ovat sanat ”provosoimaton hyökkäys”, ”Venäjän raakuudet” ja ”julma diktaattori”. 

Rintamatilanteista kerrottaessa Ukraina torjuu ”menestyksekkäästi” Venäjän ”täysin epäonnistuneet” hyökkäykset. Ukrainan joukkojen komentaja ”sädehtii karismaa” kun taas Venäjän kenraalit ”sekoilevat”. Ukrainan ”hyvin koulutetut joukot” aiheuttavat ”valtavia tappioita” venäläisille, jotka lähettävät rintamalle ”tykinruokaa”. 

Totuus vs. mielikuva

Journalistin ohjeiden kohta 15: ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.” 

Sivuutan tässä kokonaan iltapäivälehdet toteamalla vain, että tämä ohje on ehkä tarkoitettu ennen kaikkea niille. Olen valokuvannut Ukrainan kriisin aikana satoja ip-lehtien lööppejä ja kansia, jotka kertovat karusti, että tuo ohje on niiden sommittelijoille pelkkä vitsi. 

Otsikoiden ja ingressien suhde varsinaiseen tekstiin on ongelma vakavillekin uutisvälineille. Käytän tässäkin esimerkkinä Helsingin Sanomia, en siksi että olen ollut sen toimittaja ja saanut oppini sieltä, vaan koska se on Suomen median lippulaiva hyvässä ja pahassa ja saa siksi kestää myös kritiikin. Ja kestääkin, sillä HS:n panssari ulkomaailmaa vastaan on vahvempi kuin journalistin huoneentaulu vaatii sanoessaan, että journalistista ”päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille”.

Helsingin Sanomat otsikoi 19.4.23: ”Pieni tyttö parkui, ja minä ammuin häntä” – Entiset Wagner-sotilaat kertovat julmuuksistaan.” 

Kauhistuttava otsikko sai minut voimaan pahoin, konkreettisesti. Samoin uskon käyneen suurelle määrälle lukijoita. Jutussa kuvataan laajasti erään sotavideon paljastuksia. Sitten leipätekstissä sanotaan kesken kaiken: ”HS ei ole pystynyt varmentamaan, että videolla esiintyvät miehet todella ovat työskennelleet Wagnerille tai että heidän kertomansa tapaukset olisivat tapahtuneet.”

Iso otsikko, valtakunnan ykköslehdessä, pieni leipäteksti tyrmää sen. Juttu jatkuu julmuuksien kuvauksilla. Sen lopussa todetaan: ”Ria-Fanille Uldarov sanoo, että antoi haastattelun Gulagu.netille humalassa ja että häntä kiristettiin haastattelun antamiseen.” – Sanoin, mitä käskettiin sanoa…”

Toimituksellisin keinoin, isolla otsikolla, luodaan mielikuva, että painajaismainen uutinen on totta. Pienellä tekstillä HS ottaa moraalivakuutuksen: mehän kerroimme, että se voi olla valetta. Kammottava otsikko jää useimmille voimaan. Ujo huomautus, että koko paljastus saattaa olla sodan toisen osapuolen räikeää propagandaa, ei pelasta tilannetta. Kysymys on törkeästä lukijoiden manipulaatiosta, vihan lietsonnasta.

Usko voittoon

Ehkä HS:n aamuneuvottelussa on kritisoitu jutun hyväksynyttä uutispäällikköä tai toimitussihteeriä. Ehkä lehti myöntää virheensä, sisäisesti. Seuraavina päivinä HS:n sotaisuus kuitenkin jatkuu. Sana ”vihollinen” esiintyy tiheästi, ISW:n jutut hallitsevat Ukraina-uutisointia, pääkirjoitus käsittelee Ukrainan sotaa: ”…Meidän pitää tukea hyökkäystä… laajoja tappioita Venäjälle, jolle Bahmutin valtaaminen on muodostunut pakkomielteeksi… Tilanne ollut tuhoisa Venäjän joukoille ja syönyt niiden moraalia… Suuret miestappiot eivät näytä häiritsevän Venäjän johtoa… Venäjä on jo siirtynyt syvälle sotatalouteen, toisin kuin länsi… Ukrainalaisjoukoilla on myös selvästi parempi motivaatio ja taistelumoraali kuin vieraalla maalla kykkivillä venäläisillä… On meidänkin etumme, että Ukraina saa käännettyä sodan kulun. Siksi se on myös meidän velvollisuutemme…” Pääkirjoitusta tasapainotetaan huomautuksella, että ”todellisuus paljastuu vasta, kun suuri taistelu alkaa”.

Suomen media on edelleen ex-pääministeri Sanna Marinin linjalla. Se ylläpitää uskoa siihen, että USA/Nato/Ukraina -liittouma voittaa. Kiinnostavasti monet amerikkalaiset asiantuntijat ovat jyrkästi toista mieltä. Sotilaat, kuten Scott Ritter ja Valkoisen talon neuvonantajana toiminut Douglas McGregor pitävät varmana, että Venäjä saa suoritetuksi ”erikoisoperaationsa” loppuun kesä-heinäkuuhun mennessä.

Ihmisarvo

Journalistin ohjeiden kohta 21: ”Jos selvästi tunnistettavissa olevan henkilön tai tahon toiminnasta aiotaan esittää tietoja, jotka asettavat tämän erittäin kielteiseen julkisuuteen, kritiikin kohteelle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä.”

Jos näitä ohjeita tulkittaisiin kuin lakia, jollaisesta ei ole kyse, tätä pykälää on rikottu törkeimmin Venäjän presidenttiä käsitelleissä jutuissa ja kuvissa. Vladimir Putin on piirretty piruksi ja rotaksi, häntä on nimitelty halventavin ja alatyylisin sanoin, ja hänen yksityisyyttä koskevia seikkojaan, kuten mahdollisia sairauksia, on revitelty rajusti.

Journalistin huoneentaulu, kohta 26. ”Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta tai näihin verrattavaa ominaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti.”

Putin ei varmasti lähde oikomaan itseään koskevia juttuja. Törkeyksien kirjoittajat ovat voineet luottaa tähän. Onko tuo varma tieto vapautus ohjeista ja oikeutus ihmisarvon loukkauksiin? Epäilen, ettei asiaa ole vihan ilmapiirissä vaivauduttu edes miettimään.

Demokratia

Suomen poliitikot ylistävät maamme demokratiaa. He antavat kiitettävän todistuksen itsestään. Mutta mikä on demokratian tilanne, kun vallan vahtikoira on lopettanut haukkumisen?

Median ja politiikan moraalit kytkeytyvät yhteen. Median asema on noussut samalla, kun on siirrytty – median avulla ja johdosta – henkilöpolitiikkaan. Julkisuus on avain suosioon. Media voi nostaa ja pudottaa ja sitä käytetään hyväksi. Kysymys on vallan, pelon, suosion ja mielistelyn tasapainoilusta. 

Kun poliitikkojen ja median tavoitteet ovat saman suuntaiset, kuten nyt Nato-suhteessa ja yleisemmin maan ulkopolitiikassa, linjaan kohdistuva kritiikki puuttuu. Arvostelua esiintyy ja paljastuksia tehdään, mutta ne kohdistuvat ihmisiin, yksittäisiin poliitikkoihin; alkoholinkäyttöön, yksittäisiin rötöksiin, puolueloikkauksiin ja ihmissuhteisiin. 

Kuvia kiillotetaan, presidentti on ihana, pääministeri saa puhua mitä sattuu ja bilettää kännissä ja ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja saa yllyttää tappamaan venäläisiä. Pääasia medialle on, että se sai Suomen Natoon poliitikkojen avustamana. Nyt se toimii megafonina, kun maan johto julistaa idän uhkan väistyneen – sen jota ei ollut ja joka syntyi Natoon liittymisen myötä. (Tämä on mielipide eikä uutinen.)

Median hylättyä tehtävänsä maassa toimii itseohjautuva, demokratiaa ulkoisilta muodoiltaan ja tavoiltaan muistuttava poliittinen mekanismi. Se on yhtä uskottava kuin median itse omaa toimintaansa ”tulkitsemaan” perustama Julkisen sanan neuvosto. Media toimii samalla tavalla kuin poliitikot, ylistää tavan takaa itseään, Suomen vapaata mediaa.

Naapuruus, ystävällisyys

Pikkuruisen verkkolehden tekijöinä me teemme virheitä ja mokailemme siinä kuin isommatkin. Naapuriseuran Sanomia voidaan syystä pitää myös puolueellisena, kun julkaisemme venäläisten näkökantoja ja kritiikkiä Natoa, Yhdysvaltoja ja Suomen poliitikkoja kohtaan. Tämä on tietoinen valinta. Haluamme tarjota medioiden seuraajille edes pienen mahdollisuuden tutustua muuhunkin kuin Lännen yhdenmukaiseen propagandaan. Usein huomaamme julkaisseemme uutisen tai mielipiteen, joista perusmedia ilmeisesti vaikenee tarkoituksella.

Meillä on kirjeenvaihtaja Moskovassa, mutta emme ole Kremlin sylikoira. Linja on määritelty yhdellä sanalla: ”naapuruus”. Se tarkoittaa ystävällisyyttä, keskustelua, tietoisuutta ja uteliaisuutta. Emme ole luovuttaneet itsenäisyyttämme, päin vastoin kuin Suomi. 

Emme saa euroakaan tukea miltään ilmansuunnalta. Emme maksa palkkioita kirjoittajille, koska siihen ei ole vielä varaa. Toimimme toistaiseksi pelkkien jäsenmaksujen ja linjaamme sitoutuneiden ihmisten varassa. Harjoitamme vapaata kansalaistoimintaa kiinnittymättä mihinkään puolueeseen tai kuppikuntaan. 

Odotamme sitä päivää, kun Suomi alkaa normalisoida suhteitaan suureen naapuriimme. Vasta muutamia kuukausia toimineena yhdistyksenä meillä vain vähän annettavaa tälle asialle. Mutta annamme kaiken mitä meillä on. Naapurit eivät ole meidän vihollisiamme.

+++