”Venäjä valjastaa hitaasti mutta ajaa nopeasti”
Herään aamulla kun aurinko nousee eli noin puoli viisi. Ilmassa on suuren juhlan tunnelmaa. Voitonpäiva on venäläisille tärkein juhla. Ohi Joulun ja Pääsiäisen. Jopa Naistenpäivän. Jopa vaimoni on samaa mieltä. Punaisella torilla on oltava viimeistään kello 8. Turvatoimet ovat tiukat. Ukrainalaisilta terroristeilta voi odottaa mitä vaan.
Palaan mielessäni 50 vuotta taaksepäin. Silloin Voitonpäivänä Moskova oli täynnä sotaveteraaneja. Heitä oli niin Bolshoin edessä kuin Kremlin kupeessa Aleksanterin puistossa. Vuosien mittaan luku on merkittävästi harventunut. Nyt sotaveteraaneja koko maassa on toistakymmentä tuhatta. Neljä vuotta sitten kuollut isäni olisi nyt 102-vuotias. Isääni vuotta nuorempi professori enoni on onneksi elossa. Pää toimii hyvin, mutta jalat pettävät.
Nyt keskustassa on paljon nuoria ja keski-ikäisiä miehiä maastopuvuissa. Kaikki haluavat tervehtiä veteraaneja, hymyillä heille. Tytöt ja lapset ojentavat veteraaneille kukkia.
Turvatoimien jälkeen meidät opastetaan mausoleumin oikealle puolelle, joka on perinteinen paikka medialle ja n.s. tavallisille kutsuvieraille. Presidentin, kunniavieraiden, sotaveteraanien ja diplomaattikunnan paikat ovat toisella puolella. Ihmisten kasvoista huomaa, että tämän vuoden Voiton päivä on erilainen. Maa käy yhtynyttä Länttä vastaan sotaa, vaikka sitä kutsutaankin erityiseksi sotilasoperaatioksi. Kaikki on pelissä.
Spasskaja-tornin kello lyö 10. Sotilasparaati alkaa. Maavoimien komentaja esittäytyy puolustusministeri Sergei Shoigulle. Kaikki toimii kuin kello. Kremlin kello. Niin uudet Aurus-limusiinit, kuin niiden kuljettajien hermot. Puolustusministeri raportoi Ylipäällikölle eli presidentti Vladimir Putinille. Kohta on presidentin tervehdys. Sen sanoma kiinnostaa minua eniten.
Pyhiä sotia ei hävitä
Vasta illalla sain lukea suomalaisten Moskovan kirjeenvaihtajien ja ulkomaisten maksullisten tutkijoiden analyyseja Voitonpäivästä ja Putinin puheesta. Analytiikka on pintapuolista, jopa primitiivistä. Näyttää siltä, että rivien välistä lukemisen ja heikkojen signaalien ymmärtämisen taito on auttamattomasti kadonnut. Toki omista aivoista ei ole enää tarvetta, kun on selvät ohjeet mitä ja miten saa Venäjästä kirjoittaa.
Putinin puhe on kuitenkin varsin kiinnostava. Se eroaa selvästi edellisistä. Se on ytimekäs ja armottoman suora. Jokainen sana on tarkkaan punnittu. Se on kuin päiväkäsky.
Viholliset ovat ne, jotka häpäisevät fasismin voittajien sankaritekoja ja muistoa, ne, jotka ovat valmistelleet uutta sotaretkeä Venäjää vastaan kokoamalla siihen koko maailman uusnatsiheittiöt. Olisiko hyvä olla tällaisessa seurassa? Edes venäläisten mielestä? Vasallien ja heittiöiden kanssa ei sovita rauhasta. Nämä voidaan vain pakottaa rauhaan. «Näyttää siltä, että nämä ovat unohtaneet, mihin johti natsien mieletön pyrkimys maailman herruuteen. Nämä ovat unohtaneet, kuka murskasi tämän hirvittävän, totaalisen paheen, kuka nousi pystyyn Synnyinmaansa puolesta eikä säästänyt ihmishenkiään Euroopan kansojen vapauttamiseksi», sanoo Putin.
Kyseessä on ratkaiseva taisto, joka on aina maan pitkän historian saatossa muuttunut koko kansan pyhäksi sodaksi, jota Venäjä ei häviä. Puheen loppuosa on kuin laina Joosef Stalinin kuluisasta puheesta sotilasparaatissa 7. marraskuuta 1941, kun Saksan joukot olivat kolmenkymmenen kilometrin päässä Kremlistä ja suomalaiset tulittivat piiritettyä Pietaria.
Makea voitto ikuisesta vihollisesta Venäjästä näytti niin läheiseltä, käden kosketettavalta. Stalin vetosi suuriin esi-isiimme – voittamattomiin sotapäälliköihin ikään kuin kutsuen niitä avuksi. Samoin teki Putin ehdottaen lähes identtisen listan. Toki Leninin asemesta oli mainittu Pietari Suuri. Tämän pitäisi varoittaa historiaa tuntevia. Venäjä valjastaa hitaasti, mutta ajaa nopeasti. Osataanko ymmärtää tämä signaali?
Avain voittoon on yhtenäisyys. Silloin ja nyt. Voiton saavutti neuvostokansojen aito veljesliitto eikä palkkasotilaiden ja aatenatsien unioni. Meidän esi-isämme taistelivat viime sodassa yhdessä ja yhdessä he voittivat. Kokeneelle politiikan tuntijalle kaikkien IVY-maiden johtajien kokoontuminen Moskovaan Voiton päivänä sanoo paljon. Valko-Venäjä, Armenia, Kazakstan, Tadzhikistan, Uzbekistan, Kirgisia ja Turkmenia ovat tuoneet varsin painavan panoksen yhteiseen voittoon. Kuitenkaan ei ole epäilystäkään siitä, että kokeneet johtajat aistivat, että Venäjä länsimedian kirjoittelusta huolimatta on voitolla Ukrainassa. Köyhän ja heikon sukulaisen juhlaan harvoin tullaan. Ei pitäisi unohtaa myöskään Venäjän ja Kiinan tiivistyvää yhteistyötä, joka on kokoontumiseen kannustava motiivi.
Volokolamskin maantie
Aleksandr Bekin Volokolamskin maantie on monelle tuttu teos. Se oli mm. Ernesto Che Guevaran repussa. Aiemmin moni suomalainen upseeri kasvoi lukemalla Bekin kirjaa. Sitä ei korvata Kapteeni Amerikan sarjakuvilla. Tarinan kertoja on kenraalimajuri Ivan Panfilovin divisioonan pataljoonan komentaja yliluutnantti kazahi Bauyrzhan Momysh-Uly. Kuuban johtaja Fidel Castro piti häntä II. maailmansodan varsinaisena sankarina.
Kazaheista, kirgiiseista ja uzbekeista koostunut divisioona pysäytti Moskovan edustalla Wehrmachtin valiojoukot. Kirgisian pääkaupungissa Frunzessa sodan alussa asunut anoppini kertoi, että joukon kokoaminen tapahtui hänen koulunsa pihalla. Hän muisti hyvin viiksiniekka Panfilovin. Divisoonan komppaniapolitrukki Vasili Klotchkovin sanat: Venäjä on suuri, mutta tässä ei ole tilaa perääntymiseen. Moskova on takanamme. Ne ovat muuttuneet lentäväksi lauseeksi monella eri kielellä. Muistan niitä edelleen englannin tunneilta – ‘Russia is large but there is no room to retreat. Moscow is behind us’. Niin kenraali kuin politrukkikin kaatuivat Moskovan puolustustaistelussa 1941. Hitlerin liittolaisen älykäs sotapäällikkö osasi tehdä Moskovan taistelusta oikean johtopäätöksen.
Yleensä en pidä numeroista, mutta nämä voivat puhua omaa karua kieltä. Hiljaisuuden hetken kuluessa laskin, että mikäli jokaista 27 miljoonasta menehtyneestä neuvostoliittolaisesta olisi kunnioitettu vain yhdellä minuutilla, niin maailma hiljentyisi 50 vuodeksi. Neuvostoliiton ja akselivaltioiden sotilastappiot olivat samanlaisia. Siviilien kohdalla suhde on erilainen.
Kun esimerkiksi suomalaisia siviilejä kuoli sodassa alle 2000 niin neuvostoliittolaisia menehtyi pommituksissa, keskitysleireissa ja piiritetyssä Leningradissa noin 14 miljoonaa eli 7000 kertaa enemmän. Ehkä tämä auttaisi ymmärtää paremmin Venäjän logiikkaa miksi sotia ei haluta.
Ukrainassa käytävän sotilasoperaation ensimmäinen Venäjän sankari oli laskuvarjojääkäri luutnantti Nurmagomed Gadzhimagomedov. Maaliskuun alkupäivinä 2022 Venäjän turvallisuusneuvoston kokouksessa puhunut Vladimir Putin kertoi maan korkeimman arvonimen eli Venäjän sankarin tittelin myöntämisestä kaatuneelle sankarille. «Olen pohjaltaan perusvenäläinen. Suvussani on vain Iivanat ja Marjat. Kuitenkin kun näen tällaisen urhollisuuden esimerkkejä kuin tämän nuoren pojan Nurmagomed Gadzhimagomedovin, joka on kotoisin Dagestanista, joka on kansallisuudeltaan syntyperäinen lakki, tekee mieli sanoa: Olen lakki, olen dagestanilainen, olen tchetcheni, ingushi, venäläinen, tataari, juutalainen, mordvalainen ja osseeti. Kaikkia on mahdoton edes luetella.»
Suutari pysyköön lestissään
Suuren Isämaallisen sodan aikana Neuvostoliiton sankarin arvonimi oli myönnetty yhteensä yli 11600 henkilölle. Näiden joukossa on 68 kansallisuuden edustajia. Tietenkin eniten on venäläisiä. Luettelosta löytyy 2 azeria eli assyrialaista. Toinen on Armeniassa syntynyt Sergei Sarhoshev. Toinen on Venäjällä Vladikavkazissa 1924 syntynyt Lado Davydov. Haluan kertoa jälkimmäisestä. Hänen elämänsä tarinaan minulla oli tilaisuus tutustua kuluneella viikolla keskustelemalla sankarin lapsenlapsen Vjatcheslav Farisin kanssa. Parhaillaan hän tekee tohtorin väitöskirjaa kansansa Venäjän sotahistorian vaiheista.
Assyyrialaiset ovat maailman vanhimpia alkuperäiskansoja. Näiden kieli on hyvin lähellä muinaista aramean kieltä. Eli tämän päivän assyyrialainen voisi sujuvasti puhua esim. Kristuksen kanssa mikäli tilaisuus tulee.
Osmaanien sortama kansa koki paljon vainoja. Juuri tästä syystä assyyrialaiset alkoivat siirtyä Venäjän puolelle etsien turvaa ja leipää. Muuttajien joukossa oli Ladon isä Shirinsha. Reipas poika kävi koulua, mutta äidin kuoleman jälkeen Ladon oli siirryttävä iltakouluun ja pidettävä huolta perheen hyvinvoinnista. Teini meni nahkatehtaalle missä oppi monelle assyyrialaiselle tuttua suutarin ammattia.
Sodan alettua poika yritti päästä vapaaehtoisena armeijaan, mutta 16-vuotiaana hän oli liian nuori. Pienestä koostaan huolimatta Lado oli roteva ja lujatahtoinen. Kesällä 1942 tuli hänen aika. Lyhyen koulutusjakson jälkeen Lado joutui jalkaväkidivisioonan tiedusteluyksikköön Krasnodarin kaupungin edustalle. Hän oli varsin kokematon nuori sissi. Melkein ensimmäisessä taistelussa komppanian päällikkö kaatui ja nuorukainen otti joukon komennukseensa. Puolustus viivytti vihollisen etenemisen pari tuntia mikä pelasti perääntyviä joukkoja. Juuri tässä taistelussa ilmenivät muinaisen soturikansan parhaat puolet. Lado oli vakavasti haavoittunut. Tämä oli ensimmäinen lukuisista haavoista.
Kenttäsairaalan jälkeen tuli nimitys konepistoolikomppaniaan, joka vastasi tulevan puolustuministerin ja Marsalkan Andrei Gretchkon komentaman armeijan tiedustelutoimista. Uusi haavoittuminen. Saksalaisen tarkk’ampujan luodit osuivat keuhkoon ja sydämen tienoille. Jälkimmäistä ei saatu pois. Se vaivasi tulevaa sankaria aina kuolemaan asti. Kolmen viikon päästä hän on taas rivissä. Valmisteilla on maihinnousu n.s. Vähälle maalle, kapealle sillanpääasemalle, joka tuli ainakin venäläisille tutuksi pääsihteeri Leonid Brezhnevin muistelmista.
Se oli sotilaiden mukaan maanpäällinen helvetti. Neuvostoliiton tuleva johtaja eversti Leonid Brezhnev oli politrukkina kannustamassa sotilaita voittoon. Lado taas haavoittui vakavasti Krimin vapautusoperaatiossa marraskuussa 1943. Vasta silloin usein haavoittunut eturivin sankari sai ensimmäisen mitalinsa Urhollisuudesta («За отвагу»), joka on rintamamiesten eniten kunnioittama palkinto. Kuin se pieni valkoinen risti, josta eräs sotapäällikkö oli ylpeä viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Ladon aika tuli vasta Valko-Venäjän vapautusoperaation aikana. Hänen johtama sissiryhmä sai tehtäväksi tiedustella Väinä-joen vastarannan puolustusta. Salamannopea ylimeno ja maihinnouu yllättivät vihollisen. Taistelussa Lado ampui saksalaisen esikuntaupseerin ja kaappasi assyyrialaisen kotkan soljella varustetun nahkaisen salkun, jossa oli puolustuslinjan kartat koko rintaman vastuualueella. Onni, joka harvoin sattuu kokeneellekin tiedustelijalle. Lado oli vasta 19-vuotias. Saalis oli niin tärkeä, että päätös Neuvostoliiton korkeimman kunniamerkin myöntämisestä tuli hetkessä. Edessä oli uusia taisteluja ja uusia haavoja.
Kesällä 1945 hän kotiutui armeijasta. Terveyttä oli hoidettava Keski-Venäjän vanhassa Kashinin kylpyläkaupungissa. Tässä saivat kivennäisvesihoitoa jo Napoleonin sodan ja Krimin puolustuksen sotilaat. Ensimmäinen työpaikka oli metsähoitajan rauhallinen pesti, mutta suutarin ammatti veti puoleensa. Seurallinen ja tasapainoinen Lado, eli Vladimir, kuten häntä tavattiin kutsua, halusi auttaa ihmisiä, keskustella näiden kanssa, lohduttaa invaliideja ja sotaleskejä. Lado aina osasi löytää oikeat sanat.
Vasta 1950-luvun lopulla kun Stalinin suurkaupungeista karkoittamat assyyrialaiset alkoivat palata entisille asuinpaikoilleen, Lado muutti Moskovaan isänsä luo. Oli aika perustaa perhe ja ajatella jälkeläisiä. Kenkätehtaalla hänelle tarjottiin hyvä työ, mutta Lado taas halusi ihmisten luo. Niinpä hän sai pienen suutarikojunsa 3 rautatieaseman vilkkaalta aukiolta. Hän oli ihminen, jota tunnettiin ympäri Moskovan. Suutarina ja myös Neuvostoliiton sankarina.
Kerran kun kojun lähistöllä tapahtui tappo, tarvittiin vanhan sissimiehen taitoja. Hän ei voinut pysyä lestissään vaan tunnisti valtavasta väkijoukosta aseistautuneen rikollisen, ajoi häntä takaa ja sai kiinni käyttämällä vain nahkavyötä.
Lado tapasi usein nuoria. Kertoi ihmisille sodasta koskaan kehumatta itseään. Kuitenkin hänestä tuli koko maan assyyrialaisen yhdyskunnan miehuuden ja sankarillisuuden symboli. Osoitus siitä, että ollaan yhdessä. Veljinä ja sisarina.
Muinaisen soturikansan maineikas edustaja sissiylikersantti Lado Davydov kuoli vain 63-vuotiaana. Mahdollisesti ruumiiseen jääneen saksalaisen tarkk’ampujan luotiin. Voisiko Vladimir Putin sanoa, että olen assyyrialainen jos saisi tietää Ladon sankariteoista? Ilman muuta. Juuri tämä on Venäjän entisten ja tulevien voittojen taika.
+++
