Kun amerikkalainen politiikan tutkija Francis Fukuyama kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitti kirjan “Historian loppu ja viimeinen ihminen” ei hän konkreettisesti tarkoittanut ajassa eteen tulevien tapahtumien ja kehityskulkujen päättymistä.
Konkreettisena syynä myyvälle teesille oli Neuvostoliiton ja reaalisosialismin leirin hajoaminen Varsovan liittoineen. Fukuyaman mielestä läntisen liberalismin tavoitteet oli saavutettu. Tällä tavoin hän tuli myöntäneeksi reaalisosialismin kaikkine vikoineenkin muodostaneen todellisen vaihtoehdon erilaisille parlamentaarisille tai enemmän ja vähemmän autoritaarisille markkinatalousmaille.
Joitakin vuosia kesti aatteellis-poliittista hengen haukkomista, muutos kylmän sodan vuosien tarkasta ja selvän sääntöperäisestä kahtiajaosta epämääräisiin rajoihin, aluevaatimuksiin ja loppumattomiin juridisiin selvittelyin oli suuri. Myös aseellista kahakointia koettiin esimerkiksi Neuvostoliiton reuna-alueiden valtioiden etsiessä omia rajojaan uudella kartalla. Eräs näistä oli Ukraina.
Paljon kannettiin huolta ns. harmaiden alueiden muodostumisesta. Se tarkoitti valtioita, jotka suurvaltojen kamppailuissa olivat pysytelleet eri syistä puolueettomina tai ainakin sotilasliittoutumien ulkopuolella. Kylmän sodan aikana puolueettomiksi sanottiin tavallisimmin niitä Euroopan maita, jotka eivät kuuluneet Varsovan sopimuksen eikä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestön (Nato) sotilasliittoihin.
Esimerkkejä tällaisista olivat monet “kääpiövaltiot” sekä Irlanti, Jugoslavia, Ruotsi ja Sveitsi. Myös Itävalta julistettiin erikoislailla 1955 pysyvästi puolueettomaksi, vaikka sitä ei kansainvälisillä sopimuksilla taattu. Suomesta tuli puolueeton valtio Neuvostoliiton luovuttua Porkkalan vuokra-alueesta 1956, mutta voimassa pysyi kaksi sotilasartiklaa sisältänyt sopimus ”ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta” (YYA-sopimus).
Sitoutumattomuus oli toinen käsite, joka nousi esille kylmän sodan aikana. Se viittasi erityisesti niihin maihin, jotka eivät halunneet tulla osaksi kylmän sodan blokkeja sotilaallisessa mielessä. 90-luvulta lähtien käyty armoton henkinen ja poliittinen taistelu teki vähitellen sekä puolueettomuudesta, että sotilaallisesta liittoutumattomuudesta kirosanan poliittisine seurauksineen. Historia levitti siipiään uutta nousua varten.
Mutta se Venäjä
Neuvostoliiton sortuminen ei hävittänyt Venäjää – siitäkään huolimatta, että maata 1990-luvun vuosina ryöstettiin niin sisäisesti, kuin myös ulkomaisin voimin. Jos sitkeänä henkiin jääneen historian valossa haluttaisiin muotoilla Venäjän kehityksen keskeistä tekijää ja vaikuttajaa määrittävä teesi se saattaisi kuulua:
Venäjä on liian suuri ja rikas, jotta se saisi olla ja elää rauhassa omaan historiaansa ja kulttuuriinsa tukeutuen. Sen olemassaolo “an sich” luo epävarmuutta liberaalisen lännen keskuudessa.
Kehitysspekulaatioissa unohtuu eräs olennainen asia, kun puhutaan Venäjästä ja nykyhistorian vaikuttavista voimista. Venäjää ei viimeisten vuosisatojen aikana ole valloitettu eikä tuhottu yhtään kertaa. Toisin, kuin esimerkiksi teknisesti ja tieteellisesti kehittynyt Saksa, Venäjä nousi maailmansodankin tuhkasta omin voimin. 2000-luvun alusta lähtien Venäjä on kehittynyt merkittäväksi vaikuttajaksi myös globaalilla areenalla. Venäjä on yksi historian tekijöistä.
Mutta periaate toimii. Vaikka Venäjä yrittäisi lauluin, huiluin ja psalttarein luoda itselleen sopimuksellisesti luotettavan ja varman toimintaympäristön, se julistetaan lännessä kakkosluokan vaikuttajaksi ja suomalaisten periferiapoliitikkojen puheissa jopa roistovaltioksi. Venäjän kanssa ei neuvotella. Ei ole neuvoteltu keskeisistä turvallisuusongelmista koko 2000-luvun aikana. “Periaatteellisuudella” on ollut omat vakavat seurauksensa.
Viime aikoina on puhuttu paljon ja vuolaasti tietotekniikan nopeasta kehityksestä. Sen eduista ja ongelmista käydään päivittäin syvällisiä tai ainakin pontevia keskusteluja. Tietoteknologian murros on muuttanut talouselämää radikaalisti. Digitalisaatio, tekoäly ja automaatio ovat luoneet uusia mahdollisuuksia ja haasteita.
Teknologian rooli myös yhteiskuntien poliittisessa hallinnassa on kasvanut, mutta julkisen, siviilipuolen mediavallan todellisia ulottuvuuksia ei ole julkisuudessa tutkijoidenkaan taholla perusteellisestii käsitelty. Tekoälyn myötä noustaan yhteiskunnallisen mielipiteen, mielialan ja hallinnoinnin teknologiassa aivan uudelle tasolle.
Osittain syy tämän aiheen ohittamiseen on selvä: Jos haluat pysyä leivän syrjässä kiinni ja vaurastua, laulat vallanpitäjien lauluja. Vaikenemisella on kuitenkin hintansa. Suomi on tässä asiassa nähtävästi maailman huipulla. Tuskin missään muualla kansakunnan arvopohjaan vuosikymmenten ajan kuulunut ajattelu puolueettomuudesta vaihtui vuodessa parissa sotaiseksi liittolaisuudeksi NATO:n ja “suuren saatanan”, Yhdysvaltojen kanssa. Perusteluna on paradoksaalisesti suurempi turvallisuus, vaikka arkijärki sanoo ihan muuta.
Meidän murhe, meidän maksut
Se on meidän murheemme, mutta kärsimme tilanteesta osana sellaista poliittis-taloudellista järjestelmää, jossa yksittäisen kansalaisen ääni kuuluu vain huoltoaseman baarissa kavereiden kesken. Vallankäyttö pakenee yhä monimutkaisempien järjestelmien ja taloudellisten “pakkojen” avulla perusteltujen ratkaisujen viidakkoon.
Historia ei kuitenkaan pääty tähän. Suuret, globaalista hegemoniasta kamppailevat valtiot ja niiden liittoutumat ovat vallanhimoisia ja haluavat hallita kansainvälisen politiikan lisäksi myös taloutta, sen materiaali- ja energiavirtoja sekä kauppaa.
Tämän hetkisen kamppailun rintamaa länsi rakentaa Kiinaa ja Venäjää vastaan. Ukraina jää suurten voimien jauhaessa jalkoihin. Viime vuosien kehitys antaa mielestäni oikeuden ennustaa, että eksistentiaalinen teesi Venäjän olemuksesta pätee ja toimii edelleen. Venäjä ei saa olla rauhassa.
Suurella todennäköisyydellä edessä on suuri sota.
11 kommenttia julkaisuun “Mutta se Venäjä”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Ei ole sellaista ratkaisua olemassa tällä hetkellä, joka suursodan estäisi. Ainoa asia, joka sen voisi estää, on tavallisten ihmisten herääminen. Sotapropaganda on kuitenkin niin massiivista, että se ei ole mitenkään todennäköistä. Ihmiset on saatu psykoosiin, jossa he eivät näe sodan hirveyttä vaan kuvittelevat voivansa seurata sitä iltapäivälehtien sivuilta kahvia siemaillen.
Pahan valtakunnan sotilaat miehittävät Suomen itärajan, niin Putinille ei jää muuta mahdollisuutta, kuin antaa atomia tänne Natokiiman hillitsemiseksi. Aatteleppa itekkin!!!
jää muuta mahdollisuutta, kuin antaa atomia tänne Natokiiman hillitsemiseksi!! Aatteleppa itekkin-
En usko, että ekana atomiin turvautuvat. Venäjä kyllä pärjää mätä Natolle perinteisillä aseilla. Suuri riski piilee saatanallisessa USA:ssa, joka saa huseerata ”maassamme” mielin määrin. Entä jos tuovat salaa ydinaseita tukikohtiinsa? venäjä kyllä havaitsee ne. Yksi keino on kai havaita satelliitilla tiettyjen tai tietyn uraani-isotoopin ilmentyminen.
Sen jos tekevät ei hyvä heilu eteenkään, mutta ei muutenkaan:(
Venäjän sotilasdoktriinin mukaan Venäjä ei koskaan aloita ydinsotaa, mutta vastaa sellaisen Venäjään kohdistaneelle aina kaikella kapasiteetillaan. En minä Venäjää pelkää. En ole koskaan pelännyt. Siellä on yleensä ollut johdossa aikuisia järkeviä ihmisiä (oli kyseessä Neuvostoliitto tai Venäjä).
Minä pelkään Yhdysvaltoja. Olen aina pelännyt. Sieltä löytyy tänäkin päivänä täysin arvaamattomia jopa mielipuolia (en tarkoita, että olisivat sinänsä tyhmiä tai idiootteja) poliitikkoja, jotka uskovat ”ennalta ehkäisevään” tai ”rajoitettuun ydinsotaan” ja ovat kaiken lisäksi milloin tahansa valmiita aloittamaan sellaisen. Kumpikaan edellä mainittu ydinsodan muoto ei käytännössä toteudu vaan johtaa aina lopulliseen ja täysmittaiseen ydinsotaan, joka on sama kuin maailman loppu (kaikki korkeampi elollinen elämä katoaa miljooniksi vuosiksi).
Kiitos, Kari, tästä kirjoituksesta. Tekstisi on jotenkin aina kuulasta ja rauhoittavaa, vaikka kirjoituksesi päätelmä onkin kauhistuttava: suursotaa kohti ollaan ajautumassa.
Sellainen huoli minullekin on kyllä noussut jo ihan vuoden 2022 alusta lähtien, kun Sauli piti sen kummallisen uudenvuoden puheensa ja uutisista ja ajankohtaisohjelmista saattoi aistia sen kummallisen päättäväisen manipulatiivisen tunnelman. Toivoin, että kun ihmiset huomaavat, että heitä on johdettu harhaan eikä Ukraina voittanutkaan Venäjää, niin tapahtuisi järkiintymistä. Nyt Ukrainan tappiot ovat olleet jonkin verran esillä myös läntisessä mediassa. Siitä huolimatta Suomi on vain lisännyt höyryä, sulkenut Venäjän vastaisen rajansa ja kiirehtinyt DCA-sopimuksen voimaan saattamista ja sotaisa retoriikka vallitsee julkisuudessa.
Suomen NATO-sopimusta olen myös miettinyt Suomen turvallisuuden kannalta ja löytänyt siitä yhden hyvän puolen: Sikäli kun voimme luottaa siihen, että USA ja Venäjä välttävät jatkossakin suoraan taisteluun joutumista keskenään, niin Suomen liittyminen NATO:n jäseneksi tavallaan nostaa sitä kynnystä, että Suomi tyrkättäisiin Ukrainan lailla sijaissotaan Venäjää vastaan. NATO- sopimus siis siinä mielessä suojaa meitä ennen kaikkea lännen aikeilta narrata meidät sotaan, koska se tarkoittaisi sitä, että koko NATO joutuisi mukaan sotaan.
Toisaalta se, että NATO-sopimuksen lisäksi ollaan nyt kiirehtimässä myös DCA -sopimusta vaikuttaa kuitenkin kallistavan vaakakuppia vaarallisesti kohti sotaan päätymistä.
Imperiumi on luhistumaan päin. Luhistuminen voi aiheuttaa epätoivoisen ja väkivaltaisen purkauksen mutta voi se tapahtua pihisemälläkin kuin renkaan hidas tyhjeneminen. Ei nyt pidä kaikkea toivoa sentään heittää. Britti-imperiumi siirtyi vähin elkein syrjään mutta toisaalta se saattoi jatkaa nousevan imperiumin suojassa tarjoten sille neuvoja ja entisiä alusmaita ja näin ollen ylläpitää oman mahdin kulisseja.
Nyt on uudenlainen tilanne. Lännellä ei ole ketään omaa perillistä vaan valta siirtyy väistämättä muualle sellaisiin kulttuuripiireihin joihin ei ole käskyvaltaa. Ylikansalliset elimet ovat sellainen kulissi jonka taakse on menty, yrittäen antaa vaikutelmaa, että nämä toimisivat neutraaleina ohjaajina kaikkien eduksi. Argentiinan uusi presidentti vaikka omanlaisensa Turhapuro onkin kävi haukkumassa yhden valtakeskuksen pystyyn, eli WEF:n. WHO yrittää keskittää ihmiskunnan terveydestä määrämisen päätökset itselleen mutta sen agenda lienee valjennut ainakin lännen ulkopuolella oleville.
Länsi itse puolestaan esittää maailmalle farssia farssin perään niin, että teattereilta loppuvat työt kun arjen farsseja ei näyttämön kautta voi enää ylittää. Miksi mennä teatteriin kun ”johtajat” naurattavat paremmin. Mutta vakavasti puhuen, kyllä imperiumin sisälläkin on tyytymättömyys suuresti kasvamassa. Ongelma tyytymättömien piirissä on kuitenkin, että he eivät vielä osaa liittoutua ja yhdistää voimiaan pysyvien muutosten läpiviemiseksi, ajatelkaamme keltaliivejä Ranskassa tai maanviljelijöitä EU:ssa. Gazan tapahtumat ovat yhdistäneet nuoremman sukupolven kautta maailman, syntyykö siitä uutta muutosvoimaa vaiko ei ?
Ehkei kuitenkaan tule suurta eikä pientä sotaa. Nythän ei vain oikein tiedä kuka voi vaikuttaa asioihin ratkaisevasti. Voiko esimerkiksi Suomen presidentti, ulkoministeri, puolustusministeri, hallitus, eduskunta tai PV:n komentaja estää muutoin syttyvän sodan halutessaan ja päättäväisellä toiminnallaan. Mikä näistä on oikein – 1), 2) vai 3) – vaiko kaikki väärin?
1) Suomen päättäjät uskoivat omiin valheisiinsa Ukrainan kriisistä ja Venäjästä ylipäänsä ja hankkiutuivat siksi Naton, DCA-sopimuksen ja vastaavien ”turvaan”. Toisin sanoen harhamaailmassa elämisensä vuoksi he tekivät turvallisesta Suomesta turvattoman, mutta eivät ehkä vieläkään itse tajua sitä. Tässä olettamassa Suomen päättäjillä ei olisi ollut ainakaan ensisijaisena aikomuksena saada sotaa aikaiseksi.
2) Suomen päättäjät tiesivät totuuden Ukrainan kriisistä ja Venäjästä ylipäänsä, mutta valehtelivat niistä kansalle päästäkseen ideologisin perustein ”länteen” sekä eroon Venäjästä ja venäläisistä. He saattoivat jopa tajuta, että valehtelun, sotilasliittojen, räksytyksen ja sopimusrikkomusten myötä Suomen asema muuttui vaaralliseksi. Päättäjiemme rasistinen russofobia vain oli ja on niin voimakas ja luottamuksensa lännen sotilasmahtiin niin iso, että he halusivat ottaa isoja riskejä.
3) Kuten edellä joko 1) tai 2) sillä erotuksella, että Venäjän tuhoaminen vaikka sotatoimin on päättäjiemme nimenomainen tavoite.
Erityisen vaaralliseksi tilanne on muodostunut tietenkin siksi, että päätös sodasta tai rauhasta ei ole välttämättä enää omissa käsissämme. Olisipa päättäjissämme edes yksi Paasikivi, joka puhuisi muille järkeä ja lähtisi vaikka Moskovaan neuvottelemaan ennen kuin mitään pahempaa pääsee tapahtumaan.
Olipa hyvä kiteytys….
The Putin
Kollektiivin lännen informaatiosota Venäjää vastaan hakee vipua tyypillisestä propaganda-aseesta samaistamalla Venäjän valtion toimet pahan Putinin vallankäytön ilmentymiksi. Putin on tyranni, joka tavoittelee Euroopan valloittamista. Tämä mielikuva, leimakirves, sulkee pois kaiken Venäjän toiminnan analyyttisen tarkastelun, kun se on vain yhden autoritaarisen presidentin päähänpistojen seurausta. Tämä ei suinkaan alkanut viimeaikaisista Ukrainan tapahtumista vaan mielikuvaa on rakennettu NATO-maiden valtiojohdon, ajatushautomoiden ja valtamedian toimesta heti siitä lähtien, kun Putin astui Jeltsinin jälkeen Venäjän peräsimeen. Jeltsin itse valitsi Putinin seuraajakseen.
Toimikautensa alussa Putin etsi itse yhteistyömahdollisuuksia NATOn ja EUn kanssa, mutta yhteydenotot saivat tyrmäävän vastaanoton. Sen sijaan alkoi mustamaalauskampanja, jolla Putin esitettiin vastustajiaan vainoavana diktaattorina, vaikka hänet on valittu vaaleilla ja hänen toimintansa on aina tukeutunut Duman päätöksiin. Mutta mustamaalauskampanja on ilmeisesti onnistunut hyvin, kun läntinen valtamedia ja sitä myöten ns. yleinen mielipide on jo lähtökohtaisesti tuominnut Venäjän toiminnan Putinin mielivallaksi. Toki tuo yleinen mielipidekin on sinänsä valtamedian antama kuva siitä, mitä kaikki ajattelevat. Onko sitä mitattu jollain puolueettomalla kyselyllä? Putinista on siis luotu ilmiö, The Putin, jota ilmaisua Zelensky taisi käyttää jossain puheessaan. Sosiaalisessa mediassa mm. Alex Christoforou käyttää sitä läntisen ajattelun pilkkaamiseen.
Putin-ilmiön kuvaa kirkastetaan eri tavoin kohdeyleisön vastaanottokyvyn mukaan. Alkeellisimpia esityksiä tarjoavat iltapäivälehdet ja niiden oksettavat lööpit, joiden mukaan Putinilla on milloin mikäkin sairaus. Keltaisen lehdistön oletus lukijakunnasta on, että se koostuu ääliöistä. Poliittiset päättäjät eivät ole reagoineet noihin alatyylisiin heittoihin vaan ovat ajatelleet niiden ajavan asiansa tavoitteidensa mukaisessa ilmapiirin muokkauksessa.
Perusteellisempaa luotausta tarjoavat ns. laatulehdet, jotka kertovat juuri sitä tarinaa, jonka USA:n valtaeliitti on rakentanut ja joka pohjautuu kylmän sodan jälkeiseen suunnitelmaan estää minkään valtion nousemasta uhkaamaan USA:n valtamonopolia. Jeltisinin aikana Venäjä syöstiin taloudelliseen kurimukseen ja eri tahot ryöstivät kilpaa osuuksia Venäjän resursseista, kultavarannoista, öljyvaroista jne. Tästä kisassa nousi myös Venäjän oma oligarkia. Länsi näki Jeltsinin mahdollisuutena kaapata Venäjän resurssit ja tehdä maa vaarattomaksi taloudellisessa ja sotilaallisessa mielessä.
Putinin johdolla Venäjä yritti ensin palauttaa maan toimintakyvyn normaaleilla poliittisilla ja kaupallisilla suhteilla lännen kanssa, mutta lännen tavoite oli Venäjän heikentäminen. Kun Venäjän oli pakko alkaa etsiä omiin vahvuuksiinsa rakentuvaa tietä ja varmistaa valtion koskemattomuus Neuvostoliiton sortumisen jälkeen paljastuneiden uhkien edessä, Venäjä alettiin nähdä potentiaalisena uhkana. Putin pitäisi syrjäyttää. Siinä USA/CIA on käyttänyt myös perinteisiä menetelmiä synnyttääkseen Putinin vastaisen opposition. Tähän kylläkin on löytynyt motiivia järjestelmään pesiytyneestä korruptiosta sekä haavoittuvuus Venäjän johdon silloisesta heikosta itseluottamuksesta ja kyvystä vastata lännen informaatiosodan kampanjoihin ja ehkä liian helposti on turvauduttu laillisiin vallankäytön menetelmiin. Kun nyt seuraan Izvestijaa, lähes joka päivä uutisoidaan korruptiosta johtuneista pidätyksistä, mikä lienee merkki terästäytymisestä. Tämä Putin-ilmiö ankkuroidaan kyllä ajankohtaisiin tapahtumiin, mutta Putinin toiminnan motivaatio nähdään hänen henkilökohtaisena vallantavoittelunaan, joka sitten kirkastuisi vanhan Venäjä-imperiumin paluuseen.
Erityisen sofistikoitunutta on se akateeminen ”tutkimus”, jossa Putin kuvataan Venäjän tsaristisen perinnön jatkajana, mikä alkaa aina Tsingis-kaanista ja käy läpi tsaarit bolshevikkivallankumoukseen asti, jonka jälkeen yksinvallan perinnettä jatkoi Stalin. Suomessakin ainakin yksi entinen tiedustelu-upseeri tekee tutkimusta tältä pohjalta, jonka pohjan hän on löytänyt amerikkalaisesta kirjallisuudesta! Yllättävää kyllä, yhdessä CIA:n sivustolla julkaistussa kirja-arvostelussa arvioija toteaa, että tuollaiset näkemykset jättävät huomiotta Putinin aidon valtiomiestaidon. Joka tapauksessa tällainenkin ”syvällinen” näkemys Putinista historian toistajana peittää analyyseilta sen reaalisen tämän hetken tilanteen, jossa Venäjä yrittää puolustaa historiansa perintönä saadun suuren maansa koskemattomuutta ja kansansa itemääräämisoikeutta. Länsi ei halua ymmärtää Venäjän kokemia turvallisuusuhkia.
Putinin valtapyrkimysväitteitä ehkä tukee se, että Venäjän perustuslakia muutettiin, jotta hän voisi asettua presidenttiehdokkaaksi perättäisistä toimikausista huolimatta. Duma tämän päätöksen teki. Venäjällä Putinin valtiomiestaitoa arvostetaan ja nähdään tärkeäksi turvata valitun linjan jatkuminen. Putinkaan ei ole ikuinen, mutta maa tarvitsee aikaa vahvistaakseen geopoliittisen paikkansa. Jatkuvuuden turvaamistapaa voi verrata siihen, miten Yhdysvalloissa asia on hoidettu. Siellä hallinnon ja politiikan jatkuvuus (COG) on turvattu poikkeustoimet mahdollistavilla säädöksillä, joiden turvin turvallisuuskoneisto voi toimia lain yläpuolella, kun valtion turvallisuus on uhattuna (”Doomsday Project”). Niinpä turvallisuuspalvelujen tekemistä murhista (esimerkiksi Kennedy) ei ole tuotu ketään CIA:n tai FBI:n toimijaa oikeuteen eikä heidän toimistaan ole tehty poliisitutkintaa, vaikka kongressin tutkintakomiteat ovat todenneet tällaisia tapahtuneen. Venäjällä vallankäyttö on läpinäkyvämpää kuin USA:ssa, joka naamioi oman järjestelmänsä puhtaaksi demokratiaksi.
Itse näen Putinin etupäässä etevänä presidenttinä – ei virheettömänä ja hän on itsekin tunnustanut virheekseen naiivin suhtautumisen lännen päättäjien lupauksiin. Joku muu (mutta kuka?) olisi ehkä reagoinut nopeammin ja voimakkaammin Ukrainan vuoden 2014 vallankaappaukseen ja ihmishenkiäkin olisi voinut säästyä, jos Venäjä olisi tuonut joukkoja Donbassiin samalla kun Krimi liitettiin Venäjään. Putinin julkisessa kuvassa minua häiritsee hänen hakeutumisensa ortodoksikirkon siipien suojaan. Onko se osoitus aidoista uskonnollista tunteista, en tiedä. Minusta uskonto saisi pysyä yksityisasiana, mutta jostain syystä joka puolella tätä siunausta aina toivotetaan niin meillä kuin Amerikassakin.
Mainio kooste!
Kyllä, hyvä katsaus tämän demonisoidun ja solvatun miehen uraan.
Itse katsoin muutama vuosi sitten Oliver Stonen dokumenttia ”The Putin Interviews”, jossa hämmästyksekseni paljastui sivistynyt ja älykäs mies eikä mikääm brutaali KGB-agentti. Tämä on ollut toistuva tilanne minulle viime vuosina: olen uskonut mediaan luomaan kuvaan ja sitten se osoittautuukin vääräksi. Siksi en enää uskokaan mediaan, epäilen kaikkea!
Toinen esimerkki on Matti Klinge, josta media loi kuvan miehenä, jolle tyylikäs puku on se tärkein asia. Kun hän tosiasiassa oli ainutlaatuinen ja skarppi toisinajattelija akateemisessa maailmassa. Hänhän esim. ilmoitti ymmärtävänsä Venäjän Krimin valtauksen.