Vähän aikaa sitten Euroopan unionin tuomioistuin vahvisti ja samalla kiristi venäläisiä lähteitä koskevaa sensuuria. Tuomioistuin katsoi, että kielto jakaa aineistoa venäläisistä lähteistä ei koske ainoastaan valtamediaa, vaan myös pienimuotoista yksityistä jakamista.
Esimerkiksi Russia Todayn eli RT:n aineistoa ei saa jakaa. Kiellon rikkominen voi johtaa syytetoimiin. Kyse ei siis ole siitä, onko RT:n julkaisema tieto perätön vai oikea. Kielto koskee kaikkea julkaistua. RT:hen kohdistuvat sensuuritoimenpiteet alkoivat jo vuonna 2014 eivätkä vasta Venäjän intervention jälkeen vuonna 2022.
Myös Yhdysvalloissa oli samoihin aikoihin alettu rajoittaa kanavan toimintaa ja lisäksi vainota kanavan yhdysvaltalaisia toimittajia. Suomessa ei edes tiedetä, että RT:n huomattava menestys johtui yhdysvaltalaisten ja brittiläisten toimittajien panoksesta. Heillä oli taito lähestyä länsimaista yleisöä.
Sen kauden toimittajista vain harva on enää jäljellä. Ne jotka ovat, toimivat nyt joko Moskovasta käsin kuten Peter Lavelle ja Rick Sanchez. Tai kuten Afshin Rattansi Qatarin Dohasta käsin, kun toiminta Lontoossa kävi mahdottomaksi.
Tunnetuin joskaan ei paras tämän kauden toimittajista oli Larry King, joka joutui eläkkeelle CNN:stä ja sai oman ohjelman RT:ltä. Nyt jo edesmennyt Larry King kertoi, että hänelle annettiin täysin vapaat kädet tehdä ohjelmaa. Sellaista oikeutta hänellä ei aiemmin ollut koskaan ollut.
EU:ssa vallitsevan kannan mukaan kaikki Venäjältä tuleva tieto on potentiaalisesti niin vaarallista, että se on kokonaan kiellettävä. Diplomatian ja keskinäiseen ymmärrykseen pyrkivän toiminnan perussääntö, joka on vastapuolen kuuleminen, ei enää ole sallittua. Näin toimittiin toisen maailmansodan aikana Saksassa, jossa BBC oli kielletty.
On paikallaan tietenkin käyttää niitä lähteitä, jotka vielä ovat avoinna. Sveitsiläinen die Weltwochen päätoimittaja Roger Köppel on tehnyt sarjan haastatteluja Venäjällä. Kaksi tuoreinta on RT:n päätoimittajan Margarita Simonjanin ja Kremlin tiedottajan Dimitri Peskovin haastattelut. Ne löytyvät die Weltwochen You Tube -kanavalta englannin kielellä. Simonjan puhuu myös venäjää ja se on tekstitettynä englanniksi.
Roger Köppel puolestaan on itsenäisesti ajatteleva päätoimittaja, jonka lehti on valtamediaa huomattavasti avoimempi, vaikka sen ei varsinaisesti voida katsoa kuuluvan ns. vaihtoehtomediaan.
Simonjanin ja Peskovin haastattelut luovat kiinnostavan kontrastin keskenään. Simonjanin mielipiteiden voidaan katsoa heijastavan kansalaismielipidettä Venäjällä. Peskov ilmaisee hallituksen kannan.
Kun Suomen presidentti maailman turuilla on ilmaissut kantanaan, että ohjus- ja drooni-iskut syvälle Venäjän alueelle on keino saada Venäjä neuvottelupöytään, yleinen kanta Moskovassa on päinvastainen. Iskut Venäjän energiainfraan eivät lisää neuvotteluhaluja, vaan laajentavat Venäjän sotatavoitteita. Venäjälle ei enää välttämättä riitä Donbassin haltuunotto, vaan puskurivyöhykettä on laajennettava kenties Odessaa myöten.
”Venäjä ei tule aloittamaan kolmatta maailmansotaa”
Simonjan on joutunut kolmen murhayrityksen kohteeksi. Niiden alullepanijana hän pitää Kiovan johtoa. Ukrainassa on murhattu useita omia toimittajia ja opposition televisiokanavat on suljettu. Venäjällä on murhautettu sekä sotilashenkilöitä että kulttuurihenkilöitä kuten filosofi Aleksander Duginin tytär Daria Dugina. Kohteena samassa iskussa lienee ollut myös Dugin itse.
Mutta Simonjan, joka sittemmin on saanut henkivartijat, tuskin ilmaisee vain omaa kiukkuaan sanoessaan, että Venäjän on alettava iskeä sinne, mistä Ukrainan sotaa aseistetaan, avustetaan ja ohjataan. Tämä on jo pitkään kasvanut kansalaismielipide, jonka paine kohdistuu Venäjän johtoon.
Ukraina painaa laukaisinta, mutta kohteista, aseista ja niiden suuntauksesta huolehtivat länsivallat. Simonjanin mielestä on aika iskeä sodan suunnittelijoiden asepajoihin eikä vain välikäden asemiin. Hän myös uskoo, että tällaiset iskut ovat hyvin lähellä toteutumistaan.
Peskov puolestaan toteaa, että Venäjä ei tule aloittamaan kolmatta maailmansotaa.
Kyse on eskalaatiokierteen peruskysymyksistä. Peskovin kannasta päätellen Venäjän johdossa ymmärretään, että iskut syvälle maahan – iskut joita Ukraina omin voimin ei pystyisi suorittamaan – ovat yritys provoisoida Venäjä vastareaktioon, joka ulottuisi laajalle Eurooppaan. Tätä tarkoittaa hänen ilmaisunsa, “emme tule aloittamaan kolmatta maailmansotaa”.
Iskut ovat syötti, johon ei aiota tarttua.
Venäjän neuvotteluhalusta puheen ollen Peskovin kertomuksesta ilmenee selkeästi, että Münchenin turvallisuuskokous vuonna 2007 muodosti vedenjakajan. Presidentti Vladimir Putin ilmaisi maansa kannan, että se ei vetele, että saa puhua, mutta kukaan ei kuuntele eikä välitä siitä, mitä sanotaan.
Eturivissä istuivat Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Yhdysvaltain ykkössotahaukka John McCain. Molempien naamat vääntyivät irvistykseen.
Lännessä tehtiin päätös Venäjän pyrkimysten sabotoimiseksi ja kaikkinaisen kompromissihalun hautaamiseksi. Venäjä ei saisi nousta takaisin suurvallaksi. Liittokansleri Merkel myöhemmin hymähti, että Minskin sopimus oli vain ajanpeluuta Ukrainan aseistamisen ajaksi.
Loppukevennyksenä on syytä mainita Margarita Simonjanin toteamus vaihto-oppilasvuodestaan Yhdysvalloissa. Hän oli lukioiässä oppimassa englannin kieltä perheessä, joka piti häntä hyvänä ja oleskelu oli onnistunut. Isäntäperheen äitiin syntyi lämmin suhde.
Simonjan sai opiskelunsa päätteeksi koulussa tehtävän kirjoittaa aineen yhdessä muiden vierailijoiden kanssa siitä, mikä oli hänen merkittävin oivalluksensa oleskelun päätteeksi. Hän kirjoitti, että “opin tajuamaan miten paljon rakastan synnyinmaatani”. Tämä aiheutti jonkin verran nenän nyrpistyksiä opettajien parissa.
Kuva: kremlin.ru, lähde Wikimedia Commons, lisenssi CC BY-SA 4.0
14 kommenttia julkaisuun “Peskov ja Simonjan Weltwochen haastattelussa”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
”Vähän aikaa sitten Euroopan unionin tuomioistuin vahvisti ja samalla kiristi venäläisiä lähteitä koskevaa sensuuria. Tuomioistuin katsoi, että kielto jakaa aineistoa venäläisistä lähteistä ei koske ainoastaan valtamediaa, vaan myös pienimuotoista yksityistä jakamista.”
EU on ottanut valtavan 500 vuoden ”digiloikan” – taaksepäin. Nimittäin 500 vuotta sitten Euroopassa oli voimassa ns. Kiellettyjen kirjojen indeksi, joka sensuroi esimerkiksi luonnontieteellisten näkemysten kirjallista esille tuomista. Tästä kärsi mm. Galileo Galilei. Katolisen kirkon valta murtui aikanaa ja lopulta totuus pääsi esille. Samoin murtuu EU:n pakkovalta.
Milloinkahan intellektuellit havahtuvat?
Vuonna 1914 saksalaista militarismia puoltava ”Manifesto of the Ninety-Three”, virallinen otsikko netistä poimimani perusteella ”Sivistyneelle maailmalle”, sai vastaansa pasifistisen ”Manifesto to the Europeans” -julistuksen, allekirjoittajina Foerster, Nicolai, Buek ja Einstein. Siis neljä intellektuellia rauhan puolesta ja yhdeksänkymmentäkolme sodan ja militarismin kannalla (tai 92, kun Foerster oli muuttanut kantansa).
Tavallisesti hyvä lopputulos edellyttää mahdollisimman todenmukaisen käsityksen hankkimista asioiden tilasta, mutta sotaan valmistuttaessa tämä ei koske ketä tahansa. Jos et ole tuottamassa ja pitämässä pystyssä narratiivia vihollisesta, sen uhasta, perimmäisestä pahasta jne., niin olet tämän vaikuttamisen kohde ja olet muuttunut subjektista välineeksi, joita sotaan käytäessä aina tarvitaan.
Itse asettaisin kysymyksen muotoon:”Milloin rohkenevat…”, sillä oletan Suomessa olevan koko joukko todellisesta tilanteesta perillä olevaa ”intelligentsiaa”…
Katolisella kirkolla oli (ja on?) vanhakantaisia ja epäraamatullisia näkemyksiä, siksi se joutui ristiriitaan Galilein kanssa. Galilei oli kuitenkin kristitty.
Raamattu tai uskonto eivät tässä olleet se ”pointti”, vaan valtaapitävien harjoittama kansalaisten sananvapauden sensurointi. Olisin yhtä hyvin voinut ottaa esimerkin vaikkapa Neuvostoliitosta. Silloin ”digiloikka” ei vain olisi ollut yhtä suuri (ei olisi harpattu nykyajasta lähes keskiaikaan).
Vertailenpa hieman Neuvostoliittoa ja EU:a. Molemmissa oli/on (käytännössä) yksipuoluejärjestelmä (erimielisiä toki vielä on EU:ssakin, mutta heitä vainotaan). Molempia hallitsi/hallitsee pieni vaaleilla valitsematon joukko politbyroo/EU:n komissio. Molemmissa oli teoriassa käytössä parlamentarismi Neuvostoliitossa duuma ja EU:ssa EU-parlamentti, mutta kumpikin oli lähinnä kumileimasin. Molempia hallitsi todellisuudessa pieni ”intressiryhmä” Neuvostoliittoa kommunistieliitti ja EU:a rahaeliitti, jne.
Tuossa lienee jo riittävästi perusteita kutsua EU:a Eurostoliitoksi, sillä ne jotka hallitsevat euroja hallitsevat myös EU:a ja vertailu Neuvostoliittoon on kuin pelilikuva.
Joku voi huomauttaa, että ilmaisin aiemmin EU:n syntyneen natsi-Saksan ihanteiden pohjalta enkä Neuvostoliiton. Mitään ristiriitaa ei ole, sillä kaikki diktatuurit (kommunistien, natsien, rahavallan, jne.) ovat toistensa kaltaisia.
”…valtaapitävien harjoittama kansalaisten sananvapauden sensurointi.”
Nimenomaan. Ja minua hieman ärsyttää, että tätä sananvapauden vajetta ei nähdä niiden piirissä, jotka itse nauttivat sananvapaudesta. He luulevat elävänsä demokraattisessa maassa, koska eivät kohtaa sensuuria.
Kiitokset Jan`ille tästä tietopläjäyksestä!
Miksi päättäjät, ns. asiantuntijat ja mediaväki inhoavat ja vihaavat Venäjää ja venäläisiä? Enemmän tai vähemmän oikeita vastauksia lienee kymmenittäin ja ne ovat päällekkäisiä, mutta teen tässä jonkinlaisen jaon.
Ensinnäkin on jutussakin mainittuja erilaisia geopoliittisia syitä ja motiiveja. Tälle porukalle olennaisia eivät ole ne asiat, joita Venäjä tekee tai jättää tekemättä tai ylipäänsä oikeudenmukaisuusnäkökohdat. He taistelevat joka tapauksessa kaikin keinoin Venäjää vastaan alistaakseen Venäjän tai pitääkseen sen ainakin heikkona.
Edellisestä hiukan poikkeava toinen ryhmä lienee talouseliitin huipulla olevat. Hekin pyrkivät Venäjän alistamiseen, mutta saattavat ryhtyä yhteistyöhönkin Venäjän kanssa, kun alistaminen ei näytä onnistuvan ja yhteistyö palvelee siinä tilanteessa paremmin heidän omaa etuaan.
Kolmanneksi luokittelisin ne, jotka pyrkivät Venäjän kukistamiseen ideologisin perustein. Kyse ei ole enää tietenkään kommunismista, vaan melkein päinvastoin Venäjän konservatiivisuudesta, joka ei ota mielellään vastaan kaikkia liberaalin lännen kotkotuksia. Isossa kuvassa kaikesta maallistumisesta huolimatta myös katolisuus ja jopa protestanttisuus voivat vaikuttaa innokkuuteen vastustaa ortodoksista Venäjää.
Neljäs mieleeni tuleva ryhmä on ne varsinkin Venäjän naapurimaat, joiden asujaimistoa vaivaa rasistinen russofobia. Kaikkia ryhmiä yhdistää se ikävä piirre, että niiden Venäjä-viha ei perustu tosiasioihin tai oikeudellisiin kysymyksiin. Toki niitä kuitenkin käytetään perusteina vääristellyissä muodoissaan, koska kukaan ei halua paljastaa todellisia motiivejaan eivätkä ne saisi kansoja mukaan Venäjän vastaisiin toimiin.
Ehkä pitää mainita viidentenä ryhmänä aseteollisuus. Itse en asiaa oikein ymmärrä, mutta monien mielestä se on merkittävä vastakkainasetteluja ja konflikteja synnyttävä ja ylläpitävä taho. Sen lonkerot ulottunevat monissa maissa vaikutusvaltaan poliitikkoja kohtaan, vaikka perinteisesti on ajateltu, että sotilaat ja asetehtailijat pysykööt erossa politiikasta, jonka tehtävä on ylläpitää hyviä suhteita ja rauhaa diplomatian keinoin.
Ja kuudeskin vielä; ne päättäjät, mediaväki ja jopa ns. asiantuntijat, jotka ovat imaisseet itseensä Venäjä-vastaisen propagandan kaikkine karvoineen. Tarkoitan sellaista porukkaa, joka asioista perillä ollessaan ei vihaisi Venäjää eikä olisi mukana Venäjä-vastaisessa operaatiossa. Toki tässä porukassa on paljon niitäkin, jotka eivät välitä totuudesta ja voivat siitä jotain tietääkin, mutta laulavat samaa virttä oman etunsa vuoksi.
Miksi päättäjät, ns. asiantuntijat ja mediaväki inhoavat ja vihaavat Venäjää ja venäläisiä?
Kateus.
”Kolmanneksi luokittelisin ne, jotka pyrkivät Venäjän kukistamiseen ideologisin perustein.”
Erityisesti glbtq-liikkeeseen kuuluvat ihmiset lännessä suhtautuvat Venäjään hyvin vihamielisesti, heidän kannaltaan tietysti ymmärrettävistä syistä.
Putin itse sanoo muistaakseni Oliver Stonen haastattelussa, että hänen hallintonsa on käynyt keskusteluja ”homoyhteisön kanssa”. Hän ilmaisee henkilökohtaisena kantanaan, että valtion ei pitäisi kontrolloida ihmisten seksuaalisia ja emotionaalisia suhteita, vaan kirkkokuntien pitäisi huolehtia avioliittojen solmimisesta. Hän myös myöntää sen, että alhaisen väestönkasvun maana hallinto haluaa tukea liittoja, jotka voivat tuottaa jälkeläisiä.
”myös katolisuus ja jopa protestanttisuus voivat vaikuttaa innokkuuteen vastustaa ortodoksista Venäjää”.
Oletan, että juuri Länsi-Ukrainassa uskonto piirtää jakolinjoja, siellä katoliset ovat hallitsevassa asemassa.
Protestanttisessa Euroopassa ei ymmärretä ortodoksien mystistä maailmanselitystä. Esimerkiksi ajatus Venäjästä kolmantena Roomana menee monelta yli hilseen.
”Erityisesti glbtq-liikkeeseen kuuluvat ihmiset lännessä suhtautuvat Venäjään hyvin vihamielisesti, heidän kannaltaan tietysti ymmärrettävistä syistä. ”
Arvelen tuon johtuvan siitä, että jälleen kerran Suomessakin luullaan, että seksuaaliset poikkeavuudet on kielletty Venäjällä rangaistuksen uhalla. Näin ei todellisuudessa ole. Venäjällä on kyllä lainsäädäntöä, joka kieltää homouden tms. ”mainostamisen”, mutta ei itse asiaa jos se tapahtuu ”neljän seinän sisällä” poissa julkisuudesta.
Olisi hyvä jos Suomessakin olisi tuon kaltainen laki. Pysyisivät ainakin sateenkaarirätit poissa maan tärkeimmistä lipputangoista, minne ne eivät kuulu. Eihän presidentin, eduskunnan tai valtioneuvoston tai vastaaviin salkoihin nosteta muidenkaan järjestöjen tai puolueiden lippuja. Ukrainan lippu tosin näyttää olevan poikkeus kaikista Suomenkin säännöistä ja laeista.
”Venäjällä on kyllä lainsäädäntöä, joka kieltää homouden tms. ’mainostamisen’, mutta ei itse asiaa jos se tapahtuu ’neljän seinän sisällä’ poissa julkisuudesta.”
Suomessa tämä ”valistus” menee joskus överiksi, kuten kun vuonna 2019 kouluihin jaettiin ruotsalaisen homomiehen kirjoittama kirja ”Respektiä, seksiopas pojille”.
Siinä opetetaan alle 16-vuotiaalle lukijakunnalle muun muassa, miten anaalipenetraatiota voi harjoitella porkkanalla.