Suomi salli Nato-joukkojen maahantulon jo vuonna 2014

Vuonna 2014 Suomi solmi Naton kanssa ns. yhteisymmärryspöytäkirjan, joka nimettiin isäntämaasopimukseksi. Yhteisymmärryspöytäkirjaa ei koskaan tuotu eduskunnan käsittelyyn ja päätettäväksi, vaikka kyse oli yhdestä koko Suomen sodanjälkeisen historian merkittävimmästä päätöksestä. Yhteisymmärryspöytäkirja antoi Nato-maiden asevoimille oikeuden toimia Suomessa.

Päätöksen hyväksymisestä teki hallitus, jonka pääministerinä oli Alexander Stubb (kok.) 

Isäntämaasopimuksella Suomi hyväksyi edellytykset Nato-jäsenyyden toteuttamiselle käytännössä. Nimeämällä Naton isäntämaasopimus ”yhteisymmärryspöytäkirjaksi” Stubbin hallitus kiersi välttämättömyyden käsitellä ja päättää asia eduskunnassa, jonka hyväksynnän kansainväliset sopimukset tarvitsevat.

Alunperin tarkoituksena oli isäntämaasopimuksen hyväksyminen vasta paria vuotta myöhemmin, mutta Krimin liittäminen Venäjään ja presidentti Sauli Niinistön haluttomuus edetä varsinaisiin jäsenyysneuvotteluihin Naton kanssa saivat Kataisen ja Stubbin kiirehtimään yhteisymmärrys-pöytäkirjan hyväksymistä. Eikä Niinistölläkään ollut mitään tätä vastaan.

Stubb nousi lyhytaikaiseksi pääministeriksi vuoden 2014 kesäkuussa hallitusta johtaneen Jyrki Kataisen (kok.) siirryttyä Brysseliin Euroopan unionin komission jäseneksi. Stubb piti huolta siitä, että yhteistyötä Naton kanssa tiivistetään ajamalla vauhdilla lävitse toistakymmentä vuotta uinunut hanke isäntämaasopimuksesta. Näin oli luvattu ennen kaikkea amerikkalaisille ja heille annetuista lupauksista pääministerit halusivat pitää kiinni.

Epäilemättä myös merkittävä osa Suomen kenraalikunnasta toimi Yhdysvaltain rinnalla, kun presidenttiä ja maan hallitusta hoputettiin etenemään yhteisymmärryspöytäkirjan hyväksymisessä. 

Pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) poliittisena valtiosihteerinä toiminut Risto Volanen (kesk.) oli jo vuonna 2011 ilmaissut huolensa sotilaiden lisääntyneestä vallasta: ”Armeija ja poliisi ovat karanneet Suomessa hallituksen valvonnasta. Erityisesti sotilaat ovat vieneet poliitikoilta valtaa ja alkaneet johtaa itse itseään.” 

Moni kenraaleista oli saanut sotilaskoulutusta Yhdysvalloissa eikä heidän Nato-sympatiansa ollut jäänyt kenellekään epäselväksi. 

Tiettävästi myös Yhdysvallat oli ihmetellyt keskusteluissaan Suomen ulkopoliittisen johdon kanssa, miksi Suomi ei ollut edennyt isäntämaasopimuksen hyväksymisessä eli Nato-jäsenyyden käytännön edellytysten luomisessa.

Tietovuoto paljasti kokoomuksen luvanneen Yhdysvalloille viedä Suomen Natoon

”Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystö piti realistisena sitä, että Suomi hakee lähivuosina puolustusliitto Naton jäsenyyttä huolimatta kansalaisten vastustuksesta, kertoivat Helsingin Sanomien haltuunsa saamat Wikileaks-dokumentit”, kirjoitti lehti helmikuussa 2011.

Wikileaks julkaisi valtavan määrän salaisia alkuperäisasiakirjoja, joita Yhdysvaltain suurlähetystöt olivat kaikkialta maailmasta lähettäneet Washingtoniin. Ne ovat edelleen luettavissa Wikileaksin sivustoilla. Myös suomalaisten päättäjien luottamuksellisista keskusteluista yhdysvaltalaisten diplomaattien kanssa tuli julkisuuteen tulenarkaa tietoa.

Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystön arvion mukaan Nato-jäsenyyden toteuttamiseksi kokoomuksen pitäisi kuitenkin ensin voittaa kevään 2011 eduskuntavaalit. Sen jälkeen olisi vielä odotettava presidentti Halosen virkakauden päättymistä vuonna 2012. ”Halosen vahtivuorolla kun Suomi ei Natoon mene”, kertoivat Wikileaksin vuotamat muistiot, jotka paljastussivusto julkaisi sellaisinaan.

Helsingin Sanomien 12.2.2011 julkaiseman uutisen mukaan ulkoministeri Stubbin erityisavustaja Jori Arvonen lupasi Yhdysvaltain asianhoitajalle Michael A. Butlerille, että seuraava kokoomusvetoinen hallitus vie Suomen Natoon. Butlerin Washingtoniin lähettämän arvion mukaan kansan mielipide voidaan kuitenkin voittaaa Naton taakse eikä jäsenyydestä tarvittaisi kansanäänestystä.

Amerikkalaisdiplomaatit tiesivät myös hyvin, ettei ollut kyse vain erityisavustajan mielipiteestä, vaan myös sekä kokoomuksen puheenjohtajan, silloisen valtiovarainministerin Kataisen ja silloisen ulkoministerin Stubbin kannasta. Molemmat olivat aktiivisia Nato-jäsenyyden kannattajia ja aktiivisia edistäjiä.

”Suomessa kansalaisten tuen puute ei kuitenkaan estä hallitusta toimimasta. Yleisön tuki seuraa usein hallituksen linjavedon perästä”, kirjoitti Butler raportissaan.

Muuten puhelias Stubb ei halunnut millään tavoin kommentoida tietovuotoa eikä erityisavustajansa Yhdysvalloille antamia lupauksia vauhdittaa Suomen Nato-jäsenyyttä siinä tilanteessa, että puolue johtaisi tulevaisuudessa maan hallitusta.

Kokoomuksen johto toimi antamansa lupauksen mukaisesti vuonna 2011 saavuttamansa vaalivoiton jälkeen. Katainen ja Stubb yrittivät kovasti saada hallitusohjelmaan myönteistä toteamusta Nato-jäsenyydestä. Mutta he epännistuivat ja hallitusohjelmaan kirjattiin toteamus, ettei ”tämä hallitus valmistele Nato-jäsenyyden hakemista”. 

Nato-jäsenyyttä kokoomus tavoitteli myös tosissaan vuoden 2014 Krimin tapahtumien jälkeen, mutta epäonnistui jälleen. Stubbin lyhytaikainen pääministeriys tarjosi kuitenkin ykköspaikan Naton ja Suomen suhteen tiivistämiselle.

Isäntämaasopimus päätetään allekirjoittaa

Stubbin johtama hallitus päätti yhdessä presidentti Niinistön kanssa elokuussa 2014 pidetyssä valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa, että Suomi allekirjoittaa isäntämaatukea koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan Suomen ja Naton välillä.

Pöytäkirjaa ei ollut lainkaan olemassa suomeksi.

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen valiokuntaan kuuluivat sen puheenjohtajana toiminut pääministeri Stubb, valtiovarainministeri Antti Rinne (sd.), ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja (sd.), Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Lenita Toivakka (kok.), sisäministeri Päivi Räsänen (krist.) sekä puolustusministeri Carl Haglund (rkp).

Samassa kokouksessa päätettiin myös siitä, että Suomen puolesta asiakirjan allekirjoittaa puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg, joka oli aloittanut uudessa tehtävässään elokuun alussa. Tiedossa oli, että Naton sotilaskomentaja allekirjoittaa asiakirjan Naton puolesta.

Ministerivaliokunta päätti julkaista Suomen hallituksen nimissä tehtävän yhteisymmärrys-pöytäkirjan myös säädöskokoelman sopimussarjassa eli asetuskokoelmassa, vaikka se ei olekaan laki, asetus tai valtiosopimus, mutta aivan poikkeuksellisesti suomen ja ruotsin sijasta vain englannin kielellä. 

Virallinen käännös isäntämaasopimuksesta saatiin valmiiksi vasta huhtikuussa 2015. Sopimusta ei koskaan jaettu kansanedustajille.

Suomen asetuskokoelmasta isäntämaasopimus (82/2014) löytyy ”valtiosopimuksista” otsikolla ”Puolustusministeriön ilmoitus Naton kanssa tehdystä isäntämaatukea koskevasta yhteisymmärryspöytäkirjasta”. Se on asetuskokoelmassa ”ministeriön ilmoituksena” sillä perusteella, että kyseessä on ”merkittävä kansainvälinen hallintosopimus”. Eduskunnalle sitä ei kuitenkaan tästä huolimatta lainkaan esitelty.

Yhteisymmärryspöytäkirja allekirjoitettiin Naton Walesin huippukokouksessa syyskuussa 2014.

Pöytäkirjan todettiin ”ilmaisevan yhteisymmärryksen, joka on saavutettu Suomen tasavallan hallituksen, Transformaatioesikunnan ja NATOn Euroopan joukkojen esikunnan välillä käsitellyistä asioista”. Sen allekirjoittivat siten Lindberg ja Naton Euroopan-joukkojen amerikkalainen komentaja, kenraali Philip M. Breedlove.

Allekirjoitustilaisuuteen Britanniassa osallistuivat myös presidentti Niinistö ja ulkoministeri Tuomioja.

Kenraali Breedlove totesi allekirjoituksensa jälkeen enteellisesti, että ”tämä ei ole loppu, vaan tämä on alku”.

Sopimus ei edennyt presidentti Halosen kaudella 

Yhteisymmärryspöytäkirjaa oli alettu valmistella jo runsaat viisitoista vuotta aikaisemmin. Silloin se oli tarkoitus saattaa voimaan jo lähitulevaisuudessa. Sopimus oli odottanut puolivalmiina jo toistakymmentä vuotta.

Puolustusvoimain komentajaksi vuonna 2001 nimitetty Juhani Kaskeala halusi edetä asiassa nopeasti. Kaskeala oli aikaisemmin ennakoinut, että Suomi voisi liittyä myös Natoon jo ennen vuotta 2003, vaikka ei sitä todennäköisenä pitänytkään.

Isäntämaasopimuksen hyväksyminen oli kuitenkin keskeinen elementti, joka piti toteuttaa, jos Suomi mieli Naton jäseneksi. Siksi ulkomaisen sotilaallisen avun vastaanottaminen ujutettiin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin selontekoihin jo vuosituhannen vaihteessa.

Kaskeala joutui kuitenkin varsin pian havaitsemaan, ettei poliittisia edellytyksiä isäntämaasopimukseksi jo silloin nimetyn yhteisymmärryspöytäkirjan hyväksymiselle vielä ollut.

Uuden komentajan sukset menivät ristiin itse asiassa jo ensimmäisessä tapaamisessa tasavallan presidentiksi vuonna 2000 valitun Tarja Halosen kanssa. Halonen oli Nato-jäsenyydestä toista mieltä kuin avoimesti jäsenyyttä liputtava Kaskeala ja myös silloinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.). 

Kaskeala ja Lipponen olisivat halunneet viedä Suomen huomattavan nopeasti yhä tiivimpään yhteistyöhön sotilasliiton kanssa ja samalla vahvistaa näin edellytyksiä Nato-jäsenyydelle. Halonen ei kutenkaan ollut tähän valmis.

Halosen väitetään itse asiassa antaneen Kaskealan ymmärtää, ettei ura puolustusvoiman komentajana jatku pitkään, jos hän jatkossakin toimii vastoin  Suomen yhteisesti hyväksymää sotilaallisen liittoutumattomuuden linjaa ja Nato-jäsenyyden puolesta. Esimerkiksi Pääesikunnassa veikattiin komentajan uran päättyvän ennen aikojaan.

Yhdysvallat oli tarjonnut Suomelle Nato-jäsenyyttä jo vuonna 1997, kun pääministeri Lipponen vieraili Washingtonissa. Asialla oli sillä kertaa Lipposen ystävä, silloinen apulaisulkoministeri Strobe Talbott. Myös Yhdysvaltain ulkoministeri Warren Christopher oli keskustellut jäsenyydestä sekä presidentti Martti Ahtisaaren että Lipposen kanssa.

Helsingin Sanomien kohu-uutinen vuonna 2002 – ”Suomi varautuu ottamaan Naton joukkoja vastaan”

Monilla Helsingin Sanomien lukijoilla saattoi mennä aamukahvi väärään kurkkuun heidän lukiessaan vuoden 2002 huhtikuussa Suomen varautuvan ottamaan Naton joukkoja vastaan.

Helsingin Sanomat kertoi 11.4.2002 julkaisemassaan kohu-uutisessa, että Suomi varautuu ottamaan Naton joukkoja vastaan ja sitä varten ”Suomi selvittää jo vuoden 2003 loppuun mennessä, mitkä lentokentät ja satamat soveltuisivat tarvittaessa sotilasliitto Naton lentokoneiden, laivojen ja joukkojen vastaanottoon ja huoltoon”.

Samalla lehden mukaan selvitetään myös se, ”pitääkö kenttiä ja satamia jotenkin kohentaa ulkomaisten sotajoukkojen vastaanottokyvyn luomiseksi”.

Helsingin Sanomat kertoi myös, että selvityksestä oli juuri sovittu Helsingissä päättyneissä Suomen Nato-kumppanuustavoitteita koskevissa tarkistusneuvotteluissa. ”Neuvottelukumppanina olivat Naton virkamiehet ja upseerit”, kertoi lehti.

”Suomen perimmäisenä tavoitteena on valmius ottaa hädän hetkellä vastaan ulkomaista sotilaallista apua, jos sitä on saatavissa”.

Puolustusvoimain komentajan Juhani Kaskealan mukaan Helsingin ja Porin seudun lentokentät ovat avainasemassa, kun Suomi kohentaa valmiuttaan Nato-kumppanuuteen. ”Kaskeala korosti, että päättyneet neuvottelut olivat täysin tekniset, eikä niissä ollut mitään poliittista”, kertoi Helsingin Sanomat.

Lehden mukaan hankkeesta oli kohuttu jo vuoden 2001 syksystä alkaen. Helsingin Sanomat kertoi myös kansanedustaja Jaakko Laakson (vas) leimanneen Naton isäntämaatuen ”kavahdettavaksi hankkeeksi”. Laakso oli eduskunnan puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja.

Niinistö ja Tuomioja keskeisesti vastuussa isäntämaasopimuksen hyväksymisestä

Presidentti Niinistö, joka vielä vuonna 2014 katsoi, ettei Nato-jäsenyyden välittömään hakemiseen ollut edellytyksiä ja ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) olivat Kataisen ja Stubbin ohella keskeisesti vastuussa siitä, että Suomi päätti hyväksyä Naton isäntämaasopimuksen. Näin vauhditettiin ratkaisevalla tavalla myöhempää, jäsenyyteen johtanutta kehitystä.

Niinistö oli valittu presidentiksi Halosen jälkeen vuonna 2012. 

Jo samana vuonna Niinistö kertoi eräille suomalaispoliitikoille, että hän haluaisi rakentaa luottamukselliset suhteet sotilaallisesti vahvaan Yhdysvaltoihin Suomen turvaksi. Keskustelukumppanit panivat merkille linna-sanan käyttämisen. Niinistön mukaan Ruotsi oli jo osa ”linnaa, jota Yhdysvallat olisi puolustanut” ja että myös ”Suomi oli saatava osaksi linnaa”.

Ja juuri tätä tarkoitusta varten aloitettiin uudelleen keskustelut myös Naton isäntämaasopimuksesta, josta oli oltu suurin piirtein hiljaa toistakymmentä vuotta.

Ulkoministeriön poliittisella osastolla työskennellyt apulaisosastopäällikkö Timo Kantola on kertonut, että neuvottelut yhteisymmärryspöytäkirjan tekstistä lähtivät hänen muistinsa mukaan liikkeelle vuoden 2013 alussa. 

Hallituksen tehtyä päätöksen isäntämaasopimuksen allekirjoittamisesta pääministeri Stubb kertoi Ylen Ykkösaamussa, että isäntämaasopimus vahvistaa Nato-suhdetta. Hänen mukaansa oli kuitenkin vain sattumaa, että yli kymmenen vuotta valmisteltu sopimus allekirjoitetaan jo seuraavalla viikolla Naton huippukokouksessa.

Tuomioja puolestaan vähätteli sopimuksen merkitystä. Hänen mukaansa yhteisymmärrys-pöytäkirjassa ei ollut kyse ”mistään uudesta, vaan asiasta, jonka pitkästä valmistelusta on informoitu eduskuntaa pitkin matkaa”. Ulkoministerin yhteen virkkeseen mahtuu harvoin yhtä monta asiaa, jotka eivät pitäneet paikkaansa.

Tuomiojan mukaan ”pöytäkirja ei ole kansainvälinen sopimus, vaan se on luonteeltaan poliittinen asiakirja”. Hän myös korosti tavan takaa, että kaikki tapahtuu vain mikäli Suomi pyytää ja hyväksyy toiminnan.

Valtiosihteerinä aiemmin hallituksessa toiminut Risto Volanen sanoi suoraan, että Stubbin johtama hallitus on antanut kansalaisille ”selvästi harhaanjohtavaa tietoa” isäntämaasopimuksesta. Volasen mukaan isäntämaasopimuksessa on kyse Natoa sen kaikissa mahdollisissa toiminnoissa tukevasta sotilaallis-yhteiskunnallisesta järjestelmästä Suomen alueella.

”Suomen alue tehdään päätöstä vaille valmiiksi Naton toiminnalle harjoituksista täysimääräiseen sotaan. Ei siis ole todenmukaista kertoa kansalaisille, ettei tämä prosessin läpivienti lähentäisi Suomea Natoon”, kirjoitti Volanen juuri ennen sopimuksen allekirjoittamista.

Volanen on myös kertonut selvittäneensä yhteisymmärryspöytäkirjan etenemistä. ”Tietoni mukaan vuosien 2003-2010 välillä siitä ei kertaakaan keskusteltu poliittisella tasolla”, sanoo Volanen.

Myös professori Keijo Korhonen, Suomen entinen ulkoministeri, arvosteli isäntämaasopimusta kovasanaisesti.

”Kysymyksessä ei ole pelkästään yhteisymmärrys Suomen Nato-operaatioille, harjoituksille ja vastaavalle toiminnalle antamista tukitoimista. Kysymys on Suomen valtion maa-, vesi- ja ilma-alueen varauksettomasta ja sitovasta luovuttamisesta sotilasliitto Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallisia operaatioita varten.”

Korhonen kutsui isäntämaasopimusta ”pitkäksi naulaksi Suomen itsenäisyyden ruumisarkkuun”.

Isäntämaasopimus: Naton komentaja johtaa Suomessa myös suomalaisjoukkoja

Sen paremmin eräille kansanedustajille kuin yhteisymmärryspöytäkirjan hyväksyneille ministerivaliokunnan jäsenillekään jaetuissa valmistelevissa muistioissa ei avoimesti kerrottu, mitä isäntämaasopimus pitää sisällään. Naton isäntämaasopimuksen toimeenpanoon liittyy myös joukko salaisia lisäpöytäkirjoja, joita ei esitelty edes valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittiselle ministerivaliokunnalle.

Muistioiden päävalmisteluista oli vastuussa ulkoministeriö, jota silloin johti Tuomioja.

Isäntämaasopimukseen sisältyi esimerkiksi yhteisymmärrys siitä, että Suomi varautuu omilla joukoillaan ”harjoitusten ja operaatioiden toteuttamiseen yhdessä Naton joukkojen, rauhankumppanuusjoukkojen ja muiden Naton johtamien joukkojen kanssa” ja että silloin ”Naton komentaja johtaa” sotilaallista toimintaa myös operaatioihin omassa maassaan osallistuvien suomalaisten joukkojen osalta.

Ulkoministeriön poliittisen osaston yhteistyössä puolustusministeriön kanssa laatimassa muistiossa, joka on päivätty 22.8.2014 ja jonka ministerivaliokunnan jäsenet saivat, Naton isäntämaasopimusta luonnehdittiin lähinnä tekniseksi sopimukseksi, joka ei muuta mitään, mutta yksinkertaistaa asioiden hoitamista.

Muistio luonnehtii isäntämaatukea seuraavasti:

Isäntämaatuella tarkoitetaan toimenpiteitä, jotka vastaanottava valtio, erikseen niin sovittaessa, toteuttaa ulkopuolisen tuen käytännön toimintaedellytysten varmistamiseksi erilaisten katastrofien, häiriötilanteiden tai turvallisuusuhkien hallintaan liittyvissä tilanteissa. Käytännön toimista sopiminen ja tuen antaminen ulkomaisille joukoille voi tulla kyseeseen sekä normaali- että poikkeusoloissa. Isäntämaatuen järjestelyt ovat vakiintunut osa myös monikansallista harjoitustoimintaa.

Muistio ei kertonut, että sopimus isäntämaatuesta valmisteltiin ”Naton operaatioiden/ harjoitusten/vastaavan sotilaallisen toiminnan toteuttamista varten”. Eikä siitä kertonut myöskään ulkoministeri Tuomioja arvioidessaan sopimusta. 

Edes ministerivaliokunnan jäsenille jaetussa muistiossa ei ole ainoatakaan mainintaa siitä, että sopimuksen mukaan Naton sotilaalliseen toimintaan kuului isäntämaassa myös hyökkäys.

Yhteisymmärryspöytäkirjassa, jonka Suomen hallitus hyväksyi, Naton sotilaallinen toiminta kuvataan seuraavasti ja myös hyökkäys mainitaan selkeästi:

”1.2 NATOn sotilaallinen toiminta. Joukkojen suorittama sotilaallinen toiminta sisältäen harjoitukset, koulutuksen, operationaalisen kokeilun ja vastaavat toimet, tai strategisen, taktisen, huolto-, koulutus- tai hallinnollisen sotilaallisen tehtävän; taisteluun johtava prosessi mukaan lukien hyökkäys, joukkojen siirrot, huolto ja järjestelyt, jotka tarvitaan tavoitteiden saavuttamiseen missä tahansa taistelussa tai kampanjassa.”

Virallisen käännöksen sana ”kampanja” tarkoittaa tosiasiallisesti isompaa hyökkäystä.

Poliitikoille jätettiin myös kertomatta, että isäntämaasopimusta voitiin soveltaa myös Naton  joukkojen kauttakulkuun Suomen maa- tai merialueen ja ilmatilan kautta muualle. Tämä todetaan yhteisymmärryspöytäkirjassa seuraavasti:

”Naton joukkoja ja Naton johtaman liittoutuman joukkoja voidaan sijoittaa Suomen tasavallan alueelle tai sen kautta rauhan, kriisien, poikkeusolojen ja konfliktien aikana Naton sotilaallisen toiminnan tukemiseksi.”

Myös ministerivaliokunnan jäsenille jätettiin kertomatta, että yhteisymmärryspöytäkirjalla luodaan myös menettelyt Naton tukikohtien perustamiseksi Suomeen. 

Naton laatiman isäntämaasopimuksen mukaan ”tarkoituksena on luoda toimintaperiaatteet ja menettelyt tukikohtien perustamiseksi ja isäntämaatuen antamiseksi isäntämaassa oleville tai isäntämaan tukemille Naton joukoille Naton sotilaallisen toiminnan aikana”. 

Naton tukikohtia, joista käsin se toimii, ovat ”isäntämaassa olevat alueet, joita käytetään joukon operatiiviseen ja/tai logistiseen tukemiseen Naton johtamaa sotilaallista toimintaa varten”. 

Esko Seppänen: Tuomioja teki ministeriaikansa suurimman virhearvion

Harva suomalainen tiesi, että kenraalien Naton Walesin huippukokouksessa allekirjoittama yhteisymmärryspöytäkirja oli kopioitu suoraan Naton valmiista tekstipohjasta. Eikä sitä kerrottu myöskään hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle valiokunnalle. Suomi ei tehnyt alkuperäiseen pohjaan ainoatakaan muutosta. Sitäkään ei kerrottu valiokunnalle.

Todennäköisesti myöskään presidentti Niinistö ei ollut asiasta selvillä vielä elokuussa 2014, kun yhteisymmärryspöytäkirja päätettiin hyväksyä.

Tuomioja jätti myös julkisuudessa kertomatta, mitä Naton isäntämaasopimus tosiasiassa piti sisällään, vaikka hän saattoi itse asiassa olla ainoa ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan jäsenistä, joka oli  tutustunut myös sopimuksen sisältöön. Varmaa tämäkään ei ole.

Suoranaista naiviutta Yleisradion haastattelema Tuomioja osoitti kertomalla sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, ettei se lähennä Suomea Natoon eikä kyse ole Suomen poliittisesta sitoutumista. Hänen mukaansa Suomi voisi lähettää Nato-maille avunpyynnön esimerkiksi luonnonkatastrofin vuoksi. 

”Tuomioja teki pitkän ministeriaikansa kenties suurimman virhearvion yrittäessään selvitä maan hallituksessa sopimuksen esittelystä ja hyväksymisestä vähättelemällä ja arkipäiväistämällä sen merkitystä”, kirjoitti yhteisymmärryspöytäkirjan taustoja myöhemmin selvitellyt entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko, tietokirjailija Esko Seppänen.

Vielä suuremman virheen Tuomioja teki antaessaan myöhemmin vuonna 2022 tukensa Suomen Nato-jäsenyydelle. Ja suorastaan koomista on, että tämä tapahtui vain muutama viikko sen jälkeen, kun Tuomioja oli julkaissut pamfletin Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan.

Eduskunta ei saanut käsitellä isäntämaasopimusta

Kun isäntämaasopimuksen hyväksyminen tuli keväällä 2014 julkisuuteen, kertoi vasemmistoliiton ministerinä vuosina 2011 – 2014 toiminut Paavo Arhinmäki, joka on ollut sekä kansanedustaja, että ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan jäsen vuoden 2014 huhtikuun alkupäiviin saakka, ettei asiaa ollut käsitelty hallituksessa hänen aikanaan lainkaan.

Arhinmäen mukaan asiaa oli valmisteltu piilossa, eikä eduskuntaa oltu informoitu. Myös hallitus oli jätetty pimentoon tiedotuksessa. Arhinmäen mukaan kyseessä näytti olevan taas askel kohti tiiviimpää yhteistyötä Naton kanssa. Silloin vasemmistoliitto vielä vastusti Nato-jäsenyyttä.

Myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolainen (kok.) paheksui sitä, että eduskunta on pidetty asian suhteen pimennossa.

Salolainen totesi Ylen uutisissa 23.4.2014:

”Jos jossakin aiemmissa asiakirjoissa on esitetty, että pyritään tällasia sopimuksia saamaan aikaan, niin eihän se tarkoita sitä, että ei tiedotettaisi siitä, kun se sopimus tulee allekirjoitusvaiheeseen. Eli tämä on päivänselvä asia ja se ei meille missään tapauksessa riitä se tieto, että se on ollut joissain asiakirjoissa, että tavoitellaan tällaista sopimusta.”

Muistio sopimuksesta jaettiin ulkoasiainvaliokunnalle 29.4.2014 eli vasta kuusi päivää sen jälkeen kun Salolainen oli arvostellut hallitusta asian pimittämistä.

Kun sopimuksesta syntyi kohu, lupasi ulkoministeri Tuomioja, että sopimus käsitellään eduskunnassa. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.

Puolustusministeriön kansliapäällikkö Arto Räty väitti vuonna 2015 television MOT-ohjelmassa, että ”eduskunnalle on annettu kaksi selontekoa asiasta ennen allekirjoitusta ja allekirjoituksen jälkeen”. 

Räty ei puhunut totta. Eduskunnalle ei ollut annettu ainoatakaan selontekoa sopimuksesta. Ulkoasiainvaliokunnalle oli pöytäkirjasta kerrottu kahdessa muistiossa, joista vain toinen jaettiin puolustusvaliokunnalle ja sekin vasta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Valtaosa kansanedustajista jätettiin kaiken informaation ulkopuolelle.

Rätyn puheet kuvastivat hyvin kenraalikunnan mielialoja. Myöhemminkään Räty ei nähnyt ”tarvetta sen syvempään keskusteluun”. Hänen mukaansa syvempi keskustelu käytiin silloin, kun Suomi lähti mukaan Naton ns. kumppanuusohjelmaan kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Sekään ei ole totta. Eduskunta ei silloinkaan käsitellyt kumppanuusohjelmaa eikä siksi myöskään keskustellut siitä.

Isäntämaasopimus esillä vain eduskunnan kyselytunnilla

Eduskunnan kyselytunnilla 24.4.2014 vasenryhmän kansanedustaja Jyrki Yrttiaho onnistui saamaan kysymyksen isäntämaasopimuksesta. Se jäi ainoaksi kerraksi, kun isäntämaasopimuksesta keskusteltiin eduskunnan täysistunnossa ennen sopimuksen allekirjoittamista. Eikä sitä käsitelty allekirjoittamisen jälkeenkään.

Yrttiaho totesi isäntämaasopimuksen mahdollistavan ”Naton sotilaallisen avun vastaanottamisen ja muun muassa Nato-joukkojen kauttakulun, ilmatilan, satamien ja lentokenttien käytön ja Nato-joukkojen majoittamisen ja huoltamisen Suomen alueella”.

”Sopimuksen valmistelusta eduskunta ei ole saanut minkäänlaista ennakkoinformaatiota. Niin ulkoasiainvaliokunta kuin puolustusvaliokuntakin on pidetty täysin sopimusvalmistelujen ulkopuolella. Kysynkin asianomaiselta ministeriltä: miksi sopimusvalmistelut on salattu eduskunnalta, ja vielä, mihin me tätä sopimusta ylipäätään tarvitsemme?”

Ulkoministeri Tuomioja vastasi Yrttiahon kysymykseen väitttämällä vastoin parempaa tietoaan, ettei sopimusta ”ole suinkaan valmisteltu millään lailla salassa”.

Tuomioja väitti myös, ettei sopimus ”velvoita ketään antamaan, ei velvoita Suomea pyytämään eikä velvoita ketään vastaanottamaan minkäänlaista sotilaallista aktiivisuutta tai läsnäoloa meidän alueellamme ilman meidän omaa päätöstämme”. Tuomioja ”unohti” kertoa, ettei tätäkään ole kirjattu Suomen sopimukseen. Ruotsi sitä vastoin teki asiasta päätöksen.

Ministerin mukaan Suomi ”ei milloinkaan tule sallimaan, että meidän maaperäämme käytettäisiin minkäänlaisiin sotilaallisiin valmisteluihin, jotka suuntautuvat mitään muuta maata vastaan”. 

Suomen viime vuonna allekirjoittama ns. DCA-sopimus Yhdysvaltain kanssa on tietenkin vahvin todiste sille, että Tuomiojan lupaus on täyttä hölynpölyä. USA:n asevoimat ovat saamassa Suomessa käyttöönsä peräti 15 tukikohtaa. Koko Suomen alue on muuttumassa ei vain Venäjän, vaan myös Kiinan vastaiseksi Yhdysvaltain asevoimien tukialueeksi.

Vaikka toimittaja Lauri Nurmi käsittelee kirjassaan ”Suomen salattu tie Natoon” Yrttiahon esiintymistä ivallisesti, hän joutuu kuitenkin tunnustamaan, että ”siinä Yrttiaho oli oikeassa, että sotilaallisesti Suomi kopisteli saappaitaan Naton porstuassa, mitä ei oikein tohdittu sanoa ääneen”.

Nurmi toteaa myös, että ”historiankirjoihin tallentui, että Tuomioja puolusti keväällä 2014 tarmokkaasti Nato-lähentymistä”.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Annika Lapintie  ihmetteli kyselytunnin keskustelussa sitä, ”miten tällainen ykskaks yllättäen nyt voisi tänne putkahtaa päätettäväksi, jos sitä poliittisesti ei ole käsitelty hallituksessa ja on epämääräisiä kirjauksia selonteossa, joissa ei tämän sopimuksen voimaantulosta sanota yhtään mitään”.

Lapintie totesi puheenvuoronsa päätteeksi, että ”minun mielestäni tämä sopimus ja sen valmistelu on ihan turhaa ja sitä ei pidä jatkaa ja sitä ei pidä hyväksyä”.

Puolustusvaliokuntaa informoitiin – kuten aiemmin mainittiin – isäntämaatukea koskevasta yhteisymmärryspöytäkirjasta vasta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 8.10.2014. Kuultavana hallituksesta oli ulkoministeri Tuomioja.

Yrttiaho ehdotti valiokunnan kokouksessa, että puolustusvaliokunta esittäisi puhemiesneuvostolle isäntämaasopimuksen käsittelyä myös täysistunnossa.  Yrttiahon esitystä ei kannattanut yksikään muu valiokunnan jäsenistä.

Puolustusvaliokuntaa johti vuonna 2014 Jussi Niinistö (ps.) ja varapuheenjohtajana oli Seppo Kääriäinen (kesk.).

Puolustusvaliokunnan kokouksesta tehty virallinen pöytäkirja toteaa asian seuraavalla tavalla:

Ed. Yrttiaho esitti, että puolustusvaliokunta esittäisi puhemiesneuvostolle isäntämaatukikumppanuutta koskevan selvityksen keskusteluttamista täysistunnossa. Esitystä ei tuettu. Päätettiin, ettei asioiden jatkokirjelmien johdosta ryhdytä enempiin toimenpiteisiin. Merkittiin selvitykset saaduiksi.

Vasenryhmä – eli kansanedustajat Yrttiaho ja Markus Mustajärvi – lähetti esityksen isäntämaasopimuksen käsittelystä eduskunnan täysistunnossa myös puhemiesneuvostolle, joka pöytäkirjan mukaan merkitsi esityksen tiedoksi, mutta ei ryhtynyt toimenpiteisiin.

Ruotsissa parlamentti keskusteli ja päätti isäntämaasopimuksesta. Se hyväksyttiin Ruotsin valtiopäivillä enemmistöpäätöksellä. Sopimusta vastustivat vasemmistopuolue ja Ruotsidemokraatit. 

Eikä Ruotsi myöskään hyväksynyt Suomen tavoin Naton valmista tekstipohjaa, vaan teki sopimukseen joukon varaumia, joista eittämättä tärkein oli se, ettei Ruotsi salli ydinaseita alueellaan. Suomi ei tällaista varaumaa tehnyt.

Myöhemmin mm. professori Keijo Korhonen totesi, että ”Suomen perustuslakien ja demokraattisen järjestelmän mukaan tällainen sopimus on ilman muuta vietävä eduskunnan päätettäväksi ja käsiteltävä valtiopäiväjärjestyksen edellyttämällä tavalla. Tämä taas edellyttää kansanvaltaisessa maassa laajaa, vapaata kansalaiskeskustelua aiheesta.”

Perusteluna entinen ulkoministeri mainitsi, että ”sopimus sitoo Suomea paljon vakavammalla, turvallisuuspolitiikkamme ja geopoliittisen asemamme keskeisiin kohtiin liittyvällä tasolla kuin mitä aikaisemmat järjestelyt ja välipuheet Naton kanssa. Tämän pidemmälle ei mikään itsenäinen valtio voi ulkopuoliselle päätäntäoikeuttaan luovuttaa”.