”Ukraina on umpikujassa”

Saksalaiskenraalin Harald Kujatin (a.D) poikkeuksellisen tärkeä haastattelu Ukrainan tilanteesta. Sen julkaisi sveitsiläinen Zeitgeschehen im Fokus 22.12.2023. Haastattelu ohessa täydellisenä.

Herra Kujat, länsimaiset poliitikot ja tiedotusvälineet ovat pitkään propagoineet, että Ukrainan suurhyökkäys johdattaisi voittoon Venäjästä. Nyt kaikki meni täysin toisin. Nyt on ilmeistä, että hyökkäys on epäonnistunut. Miten media suhtautuu tähän?

Kenraali a. D. Harald Kujat Tämä oivallus on vasta pikkuhiljaa valtaamassa jalansijaa. Liittovaltion hallitus on ilmeisesti päättänyt jatkaa ”niin kauan kuin on tarpeen” sotilaallisen ja taloudellisen tuen strategiaansa. Amerikkalaisen median raportteja hyökkäyksen epäonnistumisen syistä ja mahdollisista seurauksista toistetaan vain satunnaisesti. Tässä Ukrainan tilanteessa, jota Naton pääsihteeri kuvaili ”kriittiseksi”, presidentti Biden vetosi tunteella siihen, että parlamentaarikot hyväksyisivät 110,5 miljardin dollarin rahoituspaketin, samalla kun hän lisäsi Venäjän ja Naton välisen sodan riskiä sekä ”globaalin johtajuuden” menetystä, jos suostumusta ei ole. Ukrainan sotilaallisen ja taloudellisen tuen 61 miljardin dollarin lisäksi apupaketti sisältää varoja Israelille, Taiwanille ja Meksikon rajan suojelulle. Se olisi pitänyt hyväksyä ennen tämän vuoden istunnon loppua, jotta Ukrainan tilanne ei pahenisi entisestään. Lisäksi tukossa on myös Euroopan unionin 50 miljardin euron avustuspaketti. Kongressi hyväksyi kuitenkin ajoissa vuoden 2024 886 miljardin dollarin puolustusbudjetin, joka sisältää useita satoja miljoonia dollareita aseiden myyntiin Israelille ja Ukrainalle, joten Ukraina on saanut hieman aikaa. Presidentti Bidenin johtopäätös Zelenskin vierailun lopussa oli selventävä: ”Toimitamme Ukrainalle kriittisiä aseita ja varusteita niin kauan kuin pystymme […] mutta ilman lisäresursseja emme nopeasti enää pysty tukemaan Ukrainaa auttamaan ongelman ratkaisemisessa, heidän kiireellisiin operatiivisiin tarpeisiinsa.” Tuleeko amerikkalaisesta ”niin kauan kuin se kestää” -strategiasta ”niin kauan kuin pystymme” -strategia?

Presidentti Biden pyysi Zelenskyä tulemaan Washingtoniin lyhyellä varoitusajalla suostuttelemaan senaattia tekemään myönteisen päätöksen avustuspaketista.

Kyllä, hän yritti sitä myös joulukuun 12. päivänä, mutta tuloksetta. Apupakettia vastustaneet republikaanien senaattorit valittivat, että Yhdysvaltain hallitus tai Zelenski eivät voineet sanoa, miten Ukraina voisi voittaa sodan Venäjää vastaan ​​ja mikä on hallinnon suunnitelma Ukrainan tulevaisuudelle. Asia Times-julkaisu kirjoittaa tässä yhteydessä: ”Bidenin hallituksen Ukraina-ongelma on syvemmällä kuin pelkkä rahoitus. Nyt kansanedustajille on selvää, että sotaa ei voi voittaa, ja he ihmettelevät, onko hallitus joutunut ansaan tukemalla Zelenskyä. Kukaan vakavasti otettava sotilasjohtaja ei ole esittänyt teesiä, että Ukraina voi voittaa Venäjää vastaan, vaikka Kiova ja hallitus ovat kuukausia väittäneet sen olevan mahdollista. Ne kansanedustajat, jotka ovat kuunnelleet näitä väitteitä viimeisen kahden vuoden aikana, ymmärtävät nyt, että hallitus on pettänyt heidät.”

Ja silti ei voida puhua ”suunnan muutoksesta” tiedotusvälineissä suhteessa todelliseen tilanteeseen?

Ainakaan Saksassa ja varmasti ei muissakaan Euroopan maissa ole vielä keskusteltu riittävän selkeästi Ukrainan asevoimien todellisesta tilanteesta, siitä, miksi haluttuja tavoitteita ei saavutettu, ja seurauksista sodan jatkolle. Monet ovat edelleen valmiita antamaan Ukrainan taistella katkeraan loppuun asti ottamatta huomioon valtavia ihmismenetyksiä ja maan tuhoa. Jatkuvat väitteet jopa siitä, että Ukraina puolustaa lännen vapautta ja turvallisuutta, ja siksi sen pitäisi saada enemmän tukea sodan jatkamiseksi. Toiset vaativat lisää asetoimituksia, jotta Ukrainan asevoimat voisivat vapauttaa Venäjän miehittämän alueen, mikä pakottaisi Venäjän neuvottelemaan ja parantamaan ehtoja myönteiselle neuvottelutulokselle. Mutta mitä pidempään sota kestää, sitä enemmän tapahtumat kallistuvat Venäjän hyväksi huolimatta suuresta lännen sitoutumisesta, joka tulee yhä selvemmäksi epäonnistuneen hyökkäyksen vuoksi. 

Eikö sodan kulku viittaa siihen, että meidän pitäisi vihdoin kohdata totuus?

Tietysti se on vaikeaa, kun et ole myöntänyt koko totuutta melkein kahteen vuoteen. Mutta loppujen lopuksi näin tapahtuu, ei siksi, että sodan kannattajat myöntävät virheensä, vaan koska julkaistu mielipide itse asiassa muuttuu, mikä on jo nähtävissä joissakin tapauksissa. 

Todellisuuden vääristyneen esityksen syyt ovat ajattelematon disinformaation omaksuminen ja ennen kaikkea epäpätevyys ja ideologinen harha. Kun marraskuun alussa korostin Ukrainan asevoimien kriittistä henkilöstötilannetta ja selitin, että hyökkäyksen strategista tavoitetta ei ollut saavutettu, sitä arvosteltiin väärinkäsityksenä väitetyn tietämättömyyteni vuoksi. Todellisuudessa strateginen tavoite Venäjän asevoimien irrottamiseksi Krimin logistiikkakeskuksesta oli ollut tiedossa syksystä 2022 lähtien. Koska hyökkäys Kertšin sillalle ei tuottanut toivottua tulosta, hyökkäyksen suunnittelu aloitettiin vuoden 2023 alussa tarkoituksena murtaa Venäjän puolustusasemat Surovikin-linjalla ja edetä Venäjän ja Krimin väliseen maayhteyteen. Ukrainan ylipäällikkö kenraali Zalushnyj myönsi hyökkäyksen epäonnistuneen jo Economistin artikkelissa muutama päivä ennen haastatteluani. 

Saluschnyj on armeijan ylipäällikkönä vastuussa tappiosta.

Washington Post julkaisi äskettäin yksityiskohtaisen raportin hyökkäyksestä. Operatiivisen suunnitelman kehittivät yhdessä amerikkalaiset, brittiläiset ja ukrainalaiset upseerit – ”Security Assistance Group-Ukraine” – amerikkalaisen Wiesbadenin päämajassa. Amerikkalaiset upseerit uskoivat, että läpimurto oli mahdollista länsimaiden koulutettujen, länsimaisella materiaalilla varustettujen mekaanisten joukkojen keskitetyllä esihyökkäyksellä rintaman eteläpuolella Melitopolia kohti. Ukrainan armeija hyökkäsi kuitenkin kolmella taholla, mikä vähensi merkittävästi hyökkäyksen voimaa. Amerikkalaiset vaativat myös hyökkäyksen aloittamista paljon aikaisemmin, jotta venäläiset eivät saisi tarpeeksi aikaa laajentaa puolustusasemiaan. Ukraina tarvitsi kuitenkin aikaa valmistautumiseen kesäkuun alkuun saakka. Ukrainan asevoimien edistymisen puute ja suuret tappiot hyökkäyksen alussa johtivat suureen turhautumiseen kaikkien osallisten keskuudessa alle kahdessa viikossa. Elokuussa toiminnan ohjausta sopeutettiin uudelleen yhdessä, mutta tuloksetta. Zalushnyjin näkökulmasta on syntynyt umpikuja, jonka seurauksena aika toimii Venäjän hyväksi. On totta, että mobiilisodankäynti on suurelta osin pysähtynyt. Mutta en näe umpikujaa, koska Venäjän joukot ovat selvästi ylivoimaisia ​​ja ovat hyökänneet jo jonkin aikaa. 

Miten epäonnistuminen otettiin vastaan ​​Ukrainassa?

Hyökkäyksen epäonnistuminen on johtanut kiistaan ​​Ukrainan johdossa toisaalta Zelenskyin ja toisaalta Saluschnyjin ja Klitschkon välillä. Zelenskyi kiistää umpikujan, ja Zalushny syyttää Zelenskyitä siitä, että tämä jätti hänet huomiotta ja kommunikoi suoraan rintaman komentajien kanssa. Se, että Klitshko asettui Saluschnyn puolelle, osoittaa, että Zelenskyin johtajuutta kohtaan on vastustusta ja että kiista hänen seuraajastaan ​​on jo alkanut.

Jälkeenpäin katsottuna Zelenskyi on traaginen hahmo. Ennen sotaa hän oli ilmoittanut olevansa valmis luopumaan Nato-jäsenyydestä ja hyväksymään puolueettomuuden. Viime vuoden maaliskuun 28. päivänä hän ylisti Istanbulin neuvottelujen edistymistä ja saavutettuja tuloksia venäläisissä tiedotusvälineissä ja parafoi sopimusluonnoksen. Hän kuitenkin luopui allekirjoittamasta rauhansopimusta Putinin kanssa. Vastineeksi tästä hänen piti ilmeisesti saada kaikki tarvittava tuki länneltä voittaakseen sodan. 

Zelenskyin entinen läheinen neuvonantaja Oleksyi Arestovich, joka lähti Ukrainasta erimielisyyksien vuoksi Zelenskyi-joukkueen kanssa, puhuu nyt julki katkeran totuuden, että Ukraina on umpikujassa: ”Umpikuja, ja se on verinen umpikuja, on ilmeinen. On aika istua neuvottelupöytään. Olen vakuuttunut siitä, että taistelun jatkaminen on turhaa. Se tarkoittaa vain kymmeniä ja satoja kuolemantapauksia joka päivä, kumpikaan osapuoli ei voi olla kiinnostunut siitä.” David Arachamia, Zelenskyi-puolueen johtaja, ja entinen Ukrainan valtuuskunnan johtaja Istanbulin neuvotteluissa viime vuoden maaliskuussa, puhui jopa kapinasta Ukrainan parlamentissa Verhovna Radassa. Hän muuten myönsi hiljattain, että Venäjä on valmis tekemään rauhan, jos Ukraina hyväksyy puolueettomuuden.

Miksi Ukrainan johto ei noudattanut aiemmin mainitsemaasi amerikkalaista taktiikkaa? 

Sekä länsipuolella että Ukrainassa tapahtui ratkaisevia virhearvioita. Zelenskyi oli julistanut vuoden 2023 ratkaisevan voiton vuodeksi. Laajamittaisen hyökkäyksen tarkoituksena oli kääntää strateginen tilanne Ukrainan eduksi. Pian kävi kuitenkin ilmi, että odotukset ja tulokset erosivat suuresti koko rintamalla. Venäjän asevoimat oli pitkään kuvattu heikkoina, niiden moraali olisi alhainen, johto epäpätevä ja aseet vanhentuneet. Sitä vastoin Ukrainan asevoimien taistelutehokkuus yliarvioitiin selvästi.

Muuten, länsimedialla on melkoinen vastuu tästä disinformaatiosta ja sen seurauksista. Nyt on saavutettu piste, jossa on käynyt selväksi, ettei Ukraina voi saavuttaa sotilaallista voittoa. Vaihtoehtoina ovat Venäjän ”erityisen sotilaallisen operaation” tavoitteiden saavuttaminen, pitkä tuhoisa sota tai tulitauko, jota seuraa rauhanneuvottelut. Jälkimmäinen on mahdollista ainakin niin kauan, kuin Venäjän onnistumiset ovat rajallisia ja Ukrainalla on vielä mahdollisuuksia saavuttaa hyväksyttävä etujen tasapaino. Mahdollisuus neuvotteluun Ukrainan edut huomioon ottavasta rauhasta alkaa kuitenkin hiljalleen sulkeutua.

Eikö onnistunut hyökkäys ja siten Ukrainan sotilaallinen voitto ollut alusta alkaen illuusiota?

Zelenskyin lainattiin jokin aika sitten sanoneen: ”Kukaan ei usko voittoomme niin paljon kuin minä. Ei kukaan.” Hänen ylipäällikkönsä oli vaatinut yli tuhat modernia länsimaista panssarivaunua, jalkaväen taisteluajoneuvoja ja tykistöyksiköitä hyökkäyksen onnistumisen edellytyksenä, vaikka hänelle täytyi olla selvää, että länsi ei pystynyt toimittamaan näin suurta määrää panssarivaunuja ja aseita ja että heillä ei myöskään ollut tarpeeksi koulutettuja ukrainalaisia ​​sotilaita käyttämään niitä. Tästä voimme päätellä, että Saluschnyjilla oli jo ennen hyökkäyksen alkamista epäilyksiä siitä, voidaanko halutut tavoitteet saavuttaa niissä olosuhteissa.

Meidän tapauksessamme ”asiantuntijat” olivat kuitenkin lujasti vakuuttuneita siitä, että Ukraina menestyy. Voisin kuvitella, että ukrainalaiset voisivat murtautua Venäjän puolustuslinjoille suurilla tappioilla, mutta ei saavuttaa läpimurtoa. Jos Ukrainan asevoimat olisivat noudattaneet amerikkalaisten neuvoa sijoittaa kaikki lännen koulutetut ja varustetut prikaatit yhteen operaatioon, onnistumisen mahdollisuudet olisivat varmasti olleet suuremmat. Tämä olisi kuitenkin edellyttänyt näiden joukkojen kokoamista yhdelle alueelle, mikä olisi ollut erittäin riskialtista Venäjän ilmaylivoiman vuoksi. Ennen kaikkea valtavat miinakentät, Venäjän ilmavoimien ylivoima, joka mahdollisti hyökkäyshelikopterien rajoittamattoman käytön, ja tehokas järjestelmäverkosto, joka koostuu taistelukentän jatkuvasta tiedustelusta eri järjestelmien kautta ja Venäjän asevoimien välittömistä kohteista, aiheuttivat Ukrainan asevoimien vääjäämättömän epäonnistumisen. Tehokkaan ilmatuen puute, miinanraivausvälineiden puute, joka hidasti hyökkäystä ja altisti ukrainalaiset sotilaat Venäjän tulelle pitkäksi aikaa, ja se tosiasia, kuten olen usein huomauttanut, että he eivät osaa yhdistää eri aselajien taisteluita, olivat myös ratkaisevia epäonnistumisen syitä.

Mainitsitte, että Yhdysvallat kritisoi Ukrainan hyökkäyksen alkamista liian myöhään. Olisiko siitä todella ollut hyötyä, jos hyökkäys olisi alkanut aikaisemmin? 

Jos Venäjän puolustusasemat eivät olisi olleet vielä täysin valmiit, tämä olisi varmasti lisännyt onnistumisen mahdollisuuksia. Muut menestystä estäneet seikat ovat kuitenkin paljon vakavampia. Ymmärrän myös, että Ukrainan sotilasjohto halusi mahdollisimman suuren varmuuden onnistumisesta ja tarvitsi siksi pitkän valmistelujakson. 

Periaatteessa USA käy sotaa. Jos se olisi painostanut Zelenskyin aloittamaan hyökkäyksen, hän olisi aloittanut sen aikaisemmin, varsinkin kun Yhdysvallat osallistui asevoimien koulutukseen ja varustamiseen.

Ilman Yhdysvaltojen taloudellista ja aineellista tukea Ukraina ei ole voinut selviytyä tässä sodassa. Yhdysvaltojen asevoimilla on ratkaiseva rooli Ukrainan sodankäynnissä. Tätä varten amerikkalaiset ja ukrainalaiset upseerit edellä mainitussa Yhdysvaltain Wiesbadenin päämajassa tekevät tiivistä yhteistyötä suunnitellakseen kaikkia Ukrainan operaatioita. Tämä johtaa aina väärinkäsityksiin ja ärsyyntymiseen, mutta se nähdään välttämättömänä, jotta Ukrainan armeija tutustutettaisiin nykyaikaisiin länsimaisiin operaatioihin. Tätä yhteistyötä täydentää länsimaisten asejärjestelmien koulutus ja prikaattikokoisten koneistettujen yksiköiden koulutus.

Ukrainan asevoimien kriittisen tilanteen vuoksi Yhdysvallat on tiedotusvälineiden mukaan nyt pakotettu lähettämään pysyvästi Amerikan Ukrainan esikunnan komentajan kenraaliluutnantti Antonio Aguton neuvonantajaryhmän kanssa Kiovaan tukeakseen Ukrainan komentajia. On helppo ennustaa, että neuvoa-antava tehtävä kasvaa. Tämä muistuttaa kovasti Vietnamin sodan alkua.

Kenraali Aguton tulisi toteuttaa strategiamuutos (”pidä ja rakenna”). Ukrainan asevoimien tulisi siirtyä strategiseen puolustukseen vähentääkseen tappioita ja säilyttääkseen nykyisen etulinjan (”pidä”). Näin jäätyneen konfliktin pitäisi mahdollistaa vakavan henkilöstöongelman ratkaisemisen, uusien sotilaiden kouluttamisen ja niiden varustamisen länsimaisilla aseilla (”rakenna”). On kyseenalaista, muuttaako strategian muutos nykyistä strategista tilannetta Ukrainan eduksi. Venäjän asevoimat ovat jo aloittaneet hyökkäykset ja jatkavat niitä varmasti, kunnes Venäjä saavuttaa strategiset tavoitteensa –  ellei Ukraina aloita neuvotteluja Venäjän kanssa ja saavuta jonkinlaista tulitaukoa. Muuten, Ukrainan presidentti keskeytti paluumatkansa Yhdysvalloista Wiesbadenissa, oletettavasti kenraali Aguton ilmoitettua suunnitelmistaan.

Mainitsitte, että presidentti Biden kehotti kongressin jäseniä hyväksymään Ukrainan avustuspaketin, koska muuten olisi olemassa Venäjän ja Naton välisen sodan vaara. Onko tämä mielestäsi todellinen vaara?

Sodan laajenemisen vaara on ollut olemassa sen alusta lähtien. Mitä pidempään sota kestää, sitä suuremmaksi se kasvaa, jos tulitaukoa ja rauhan ratkaisua ei saavuteta. Sekä USA että Venäjä ovat kuitenkin tähän mennessä tehneet kaikkensa suoran vastakkainasettelun estämiseksi. Presidentti Bidenin kuvaama riski voi syntyä, jos Venäjä kukistaisi Ukrainan sotilaallisesti, koska lännen tuki on hiipumassa. Tämä saattaisi kannustaa Venäjää jatkamaan sotaa muita maita, mukaan lukien NATO-maita, vastaan. Tätä vastaan ​​on vahvoja argumentteja. Sodan alussa Venäjällä ei selvästikään ollut aikomusta valloittaa koko Ukrainaa. Venäjän joukot olivat aivan liian pienet verrattuna Ukrainan asevoimiin. Lisäksi Ukrainan miehitys olisi vaatinut valtavan määrän Venäjän asevoimia, sitonut resursseja ja aiheuttanut suuria kustannuksia. Lisäksi Venäjä haluaa Ukrainan vastaisilla toimillaan saada aikaan ”cordon sanitairen” eli puskurivyöhykkeen Venäjän ja Naton joukkojen välille.

Pikemminkin kaikki viittaa siihen, että Venäjän johto loi alun perin sotilaallisen uhan saadakseen USA:n ja Naton neuvottelemaan sopimusluonnoksestaan ​​17.12.2021. Vielä ei ole selkeästi selvitetty, halusiko Venäjä, koska suuri osa Ukrainan asevoimista on keskittynyt maan itäosaan, valloittaa Kiovan nopeasti ja asettaa Venäjä-ystävällisen hallituksen vai lisätä painetta neuvottelemaan. Joka tapauksessa syntynyt tilanne sai molemmat osapuolet aloittamaan rauhanneuvottelut. Neuvottelujen aikana Venäjän asevoimat vedettiin valloitetuilta alueilta molempien osapuolten myönteisen tuloksen vuoksi ja hyvän tahdon osoituksena. Kuten nyt tiedämme, rauhanomaista ratkaisua ovat kuitenkin estäneet ensisijaisesti USA ja Iso-Britannia.

Mutta et sulje pois Naton ja Venäjän välisen suoran vastakkainasettelun riskiä?

Kaikki viittaa siihen, että Venäjän tavoitteena on lujittaa valloitettuja alueita ja mahdollisesti valloittaa Harkov ja Odessa. Mutta sodan kulun määräävät molempien osapuolten edut ja tavoitteet, jotka voivat muuttua. Ilmeisesti Venäjä pitää avoimena mahdollisuuden ylittää Dnepr-joki länteen, koska se ei ole tuhonnut siltojaan. 

Venäjän asevoimat ovat nyt huomattavasti vahvempia kuin ennen sotaa, mutta eivät mielestäni tarpeeksi vahvoja kukistaakseen Naton Eurooppaan rajoittuneessa tavanomaisessa sodassa. Toisaalta Nato ei ole tarpeeksi vahva aiheuttamaan tavanomaista tappiota Venäjälle nykyisissä olosuhteissa. Euroopassa on vain muutamia amerikkalaisia ​​taistelujoukkoja jäljellä, ja henkilöstön ja materiaalivahvistuksen siirtäminen kestää useita kuukausia. Lisäksi mahdollisen Kiinan kanssa tapahtuvan konfliktin suunnittelu ja valmistautuminen ovat ehdottoman tärkeitä. Vuoden 2024 puolustusbudjetti osoittaa tämän erittäin selvästi. Jos kuitenkin jompikumpi osapuoli arvioi tilannetta eri tavalla, mikä on epätodennäköistä, tällaisella väärällä päätöksellä voi olla katastrofaaliset seuraukset Euroopan mantereelle. Nykyisten tietojen mukaan kumpikin osapuoli yrittäisi välttää – ydinaseita ensimmäistä kertaa käyttäen – lähestyvän tavanomaisen tappion.

Näkevätkö Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaiset tämän samalla tavalla kuin presidentti Biden sen kuvaili?

Se on minun vaikutelmani. Tästä syystä Euroopan asevoimien tavanomaista vahvistamista vaaditaan yleisesti. Ennen kaikkea Bundeswehrin tulee vahvistaa merkittävästi kykyään puolustaa maata ja liittoutumia tai, kuten puolustusministeri sanoi, tulla ”sotaan valmiiksi”.

Saksan tiedotusvälineistä voi lukea, että   Bundeswehr ei pysty puolustamaan omaa maataan tai Nato-liittolaisiaan. Viimeistään Venäjän hyökkäyksen jälkeen Ukrainaan Saksa on joutunut asettamaan liiton ja kansallisen puolustuksen jälleen keskipisteeseen.

Olen huomauttanut useaan otteeseen kahdentoista vuoden ajan, että Bundeswehr ei pysty antamaan merkittävää panosta kansalliseen ja liittoutuman puolustukseen. Perustuslakimme on selvä: ”Liittovaltion hallitus kokoaa asevoimia puolustusta varten.” Ja edelleen: ”Rauhan ylläpitämiseksi liittohallitus voi liittyä keskinäisen kollektiivisen turvallisuuden järjestelmään”, Pohjois-Atlantin liittoon. Tämä tarkoittaa, että Saksan asevoimien ydintehtävänä on kansallinen ja liittoutumapuolustus Naton puitteissa sen perustuslaillisen mandaatin mukaisesti suojella ja säilyttää rauhaa, vapautta, turvallisuutta ja alueellista koskemattomuutta. Kaikki muut tehtävät ovat tämän järjestyksen johdannaisia. Perustuslaki velvoittaa siten jokaisen liittohallituksen ylläpitämään jatkuvasti Saksan asevoimia, joissa on henkilöstömäärä, kehityskykyinen rakenne sekä varusteet ja aseet, ja mahdollistamaan, että ne täyttävät perustuslain edellyttämät vaatimukset sekä suojelevat ja tarvittaessa puolustavat maatamme yhdessä liittolaistemme kanssa. 

Miksi Bundeswehr on sellaisessa tilassa?

Bundeswehrin ns. uudelleenjärjestely vuonna 2011 yhdessä asevelvollisuuden keskeyttämisen kanssa oli ratkaiseva askel pois kansallisesta ja liittoutumasta puolustuksesta kohti ulkomaanedustuksia. Tuolloinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen tauko ei ollut vain perustuslain rikkomus, koska se oli perusteltu sillä, että ”välitön alueellinen uhka Saksalle tavanomaisin keinoin on edelleen epätodennäköinen”. Siksi ”kansainvälisten konfliktien ehkäisyn ja kriisinhallinnan todennäköisempien tehtävien pitäisi määrittää Bundeswehrin uuden rakenteen peruspiirteet”. Jokainen, joka tiesi asiasta tuolloin jotain, piti geostrategista perustelua, jolla ei-toivottu kehitys aloitettiin, kestämättömänä. Turvallisuuspolitiikka ja strategiset puitteet eivät voi eivätkä saa ohittaa perustuslaillista mandaattia.

Mutta viime aikoina on vaadittu lisää aseistusta Venäjän väitetyn uhan takia…

Koska Ukrainan todellista sotilaallista tilannetta ei voida enää kiistää ja vastaava tieto on voittanut disinformaation ja salailun, ”maailmanloppu sellaisena kuin me sen tunnemme” on itse asiassa ennustettu. Sanotaan, että jos Venäjä voittaa sodan, ”kukaan Euroopassa ei olisi enää turvassa”. Ymmärrän, että ne, jotka ovat rynnänneet sotaan epäröimättä, haluavat varmistaa jatkuvan sotilaallisen tuen Ukrainalle. Se, että Venäjä aikoisi hyökätä Nato-maihin sotilaallisen voiton jälkeen Ukrainasta ja pystyisi siihen muutaman vuoden kuluttua, ei tietenkään ole pätevän ja vastuullisen sotilashenkilöstön tieto monimutkaisesta strategisesta kokonaisarvioinnista, vaan pikemminkin ”sotilaallisten asiantuntijoiden” oletus. Jotta voimme perustella sen, että Bundeswehrin on vihdoin voitava osallistua kansalliseen ja liittoutuman puolustukseen kansallisten turvallisuusetujemme mukaisesti, emme tarvitse spekulatiivisia sotaskenaarioita, jotka osoittavat heikkoa asiantuntemusta. Perustuslaillisen toimeksiannon täyttäminen riittää – muuten, perustuslain merkityksessä ”rauhan säilyttämiseksi”.

He sanovat, että Yhdysvallat vaatii Ukrainaa puolustautumaan. Eikö se olisi   parasta mitä voi tapahtua? 

Olen jo maininnut ”pidä ja rakenna” -strategian. Amerikan näkökulmasta sodan tähänastinen kulku osoittaa, että Ukrainan strategiset tavoitteet ja keinot on sovitettava yhteen, mikä tarkoittaa hylätä tavoite koko Ukrainan alue vuoden 1991 rajojen sisällä. Tämä tarkoittaa myös konfliktin jäädyttämistä rintaman suunnan mukaan ja puolustukseen siirtymistä suurten tappioiden vähentämiseksi. Mallina toimii Korean malli maan jakamisesta 38. leveysasteella. Mutta korealaisessa ratkaisussa, joka on kestänyt seitsemänkymmentä vuotta, on suuria eroja. Korean sodassa suurvallat – Kiina, USA ja välillisesti Neuvostoliitto – osallistuivat taisteluihin molemmin puolin omilla joukkoillaan. Näillä valtioilla oli siksi oma etunsa lopettaa sota. Näin ei ole tässä tapauksessa. Sota alkoi 38. leveysasteelta ja päättyi sinne. Sen sijaan Venäjän asevoimat ovat vallanneet noin kaksikymmentä prosenttia Ukrainan alueesta. Tulitauostahan neuvoteltiin kaksi vuotta samanaikaisesti taistelujen kanssa. Muuten, tämä on moite, joka on osoitettava länttä vastaan. Edes laillisessa puolustussodassa politiikkaa ei saa keskeyttää, vaan sen on pyrittävä lopettamaan sota hyväksyttävin poliittisin ehdoin. Sodan lopussa on aina poliittinen lopputulos. Siitä joko neuvotellaan vihollisen kanssa etujen sovittelun kautta ja siksi se kestää, tai se on seurausta toisen osapuolen sotilaallisesta tappiosta, ja voittaja, vihollinen, sanelee poliittiset ehdot. 

Mitä mahdollisuuksia on saavuttaa toimiva ratkaisu?

Oli ennakoitavissa, että tapahtumat kääntyvät sodan edetessä yhä enemmän Venäjän eduksi. Ottaen huomioon Ukrainan asevoimien rajalliset mahdollisuudet jatkaa maasotaa, tällä hetkellä ei ole Venäjän edun mukaista murtaa ylivoimaisten hyökkäysoperaatioiden dynamiikkaa, vaan käyttää tätä etua mahdollisimman pitkään, eli kunnes sen sotilaalliset tavoitteet saavuttavat. saavutetaan. 

He todennäköisesti valtaavat kokonaan neljä aluetta…

Tavoitteena näyttää olevan valloittaa nämä neljä aluetta ja mahdollisesti myös Harkov ja Odessa. Venäläisten mielestä Odessa on pohjimmiltaan venäläinen kaupunki. Jos Ukrainan johto hyväksyy USA:n suunnitelman, maa jakautuu Venäjän aiemmin miehittämiin alueisiin ja läntisen vaikutuspiirin taka-Ukrainaan. Amerikkalaiset ajatukset jatkokehityksestä ilmeisesti ylittävät Ukrainan asevoimien henkilöstön ja aineellisen konsolidoinnin. Vaikutusvaltaiset amerikkalaiset turvallisuuspoliittiset päättäjät ehdottavat, että Yhdysvallat ja muut Nato-maat sitoutuisivat – paitsi pitkäaikaiseen taloudelliseen ja sotilaalliseen tukeen – myös Ukrainan itsenäisyyden takaamiseen. Nato-sopimuksen 4. artiklan mallin mukaan neuvottelut tulisi käydä välittömästi, jos alueellinen koskemattomuus, poliittinen riippumattomuus tai turvallisuus on uhattuna. Lisäksi Euroopan unionin pitäisi nopeuttaa Ukrainan liittymistä.

Mainitsit rauhanneuvottelujen pääneuvottelijan, joka sanoi, että venäläiset olivat ensisijaisesti huolissaan puolueettomuudesta? 

Pohjimmiltaan kyse oli kahdesta pisteestä. Ukrainan puolueettomuus – ei liittymistä Natoon – eikä länsimaisia ​​joukkoja tai sotilaslaitoksia Ukrainan alueella. Tämä oli ja on epäilemättä Venäjän ehto, ”sine qua non” kaikkien tulevien säädösten suhteen. Ukrainan asevoimien vahvuus määritettiin liitteessä. Lisäksi kyse oli venäläisiksi tunnistautuvien tai venäjää puhuvien Ukrainan kansalaisten yhtäläisistä oikeuksista itäisillä alueilla. Tämä olisi Minsk II -sopimuksen täytäntöönpano, johon Ukraina oli sitoutunut muuttamalla perustuslakia vuoteen 2015 mennessä. Kuitenkin 30.9.2022 Venäjä julisti neljä aluetta Venäjän alueeksi. Tämä on luonut toisenlaisen tilanteen, varsinkin kun Venäjän perustuslaki kieltää Venäjän alueen luovuttamisen.

Mitkä ovat rauhan mahdollisuudet?

Viime vuoden maaliskuun lopun neuvotteluista lähtien molemmat osapuolet ovat lisänneet esteitä neuvotteluratkaisulle. Tästä syystä ja erityisesti nykyisestä sotilaallisesta tilanteesta johtuen tasapainoisen edun puitteet eivät ole enää täysin olemassa. Varsinkin kun Ukrainan asevoimat eivät pysty muuttamaan sotilaallista tilannetta vahvemmalle neuvotteluasemalle. Sen, että myös USA näkee asian näin, osoittaa heidän ehdottamansa strategian muutos. 

Viime vuoden maaliskuussa alueita ei ollut vielä valloitettu…

Oikein. Donbasin kapinalliset eivät olleet varsinaisessa merkityksessä ”separatisteja”, kuten heitä yleensä kutsuttiin. He eivät halunneet erota Ukrainan valtiosta, vaan halusivat saada samat oikeudet kuin kaikki muut Ukrainan kansalaiset. 

Mainitsitte, että maaliskuussa 2022 neuvotteluissa neuvotellut tavoitteet eivät ole enää mahdollisia, ja näette myös vakavan mahdollisuuden tarjonneen viime elokuun rauhansuunnitelmanne monessa suhteessa vanhentuneena. Mitä luulet kestävän rauhan saavuttamiseksi tänään?

Emme pidä ehdotustamme suunnitelmana. Pikemminkin halusimme näyttää polun tulitaukoon ensimmäisenä askeleena ja rauhanneuvottelujen edellytyksenä. Halusimme osoittaa, toisin kuin vallitseva käsitys, että rauha ja turvallisuus Ukrainalle ovat mahdollisia. Ehdottamamme kaltainen tulitauko olisi vielä tänään mahdollinen. Ennen kaikkea se olisi elinkelpoinen perusta rauhanneuvotteluille. Tulitauko ilman myöhempiä rauhanneuvotteluja ei tuo rauhaa ja turvallisuutta Ukrainalle eikä vakaata Euroopan rauhan- ja turvallisuusjärjestystä. On sanomattakin selvää, että rauhanratkaisun yksityiskohdat selviävät vasta neuvotteluissa, mutta olemme kuitenkin ainakin osoittaneet, mikä oli julkaisuhetkellä saavutettavissa ottaen huomioon Venäjän ja Ukrainan edut ja neuvottelujen tulos maaliskuun 2022 lopussa. Minulle tärkein ohje rauhanratkaisulle ja uusien jännitteiden välttämiselle Ukrainan suhteen on Henry Kissingerin kirjoittama artikkeli New York Timesissa vuonna 2014 : ”Liian usein Ukrainan kysymys esitetään välienselvittelynä: onko Ukraina itäinen tai läntinen. Mutta jos Ukraina aikoo selviytyä ja menestyä, se ei saa olla toisen puolen etuvartio toista vastaan ​​– sen pitäisi toimia siltana näiden kahden välillä. 

Herra kenraali Kujat, kiitos haastattelusta.

Thomas Kaiserin haastattelu.

Kenraali a.  D. Harald Kujat, syntynyt 1.3.1942, oli muun muassa Saksan asevoimien Bundeswehrin ylitarkastaja ja Naton sotilaskomitean puheenjohtajana Naton korkein sotilasupseeri. Samaan aikaan hän toimi NATO-Venäjä-neuvoston ja kenraalin päälliköiden euroatlanttisen kumppanuusneuvoston puheenjohtajana. Palvelustaan ​​Harald Kujat on palkittu lukuisilla palkinnoilla, mukaan lukien Ranskan tasavallan kunnialegioonan komentajanristi, Latvian, Viron ja Puolan ansiomerkkien komentajanristi sekä Suomen kunnialegioonan kunniamerkki, kunniamerkkejä myös Yhdysvalloista, Belgian kuningaskunnan Leopoldin ritarikunnan suuri nauha, liittovaltion suuri ansioristi sekä muita korkeita kunniamerkkejä mm. Maltalta, Unkarista ja Natosta.