Naapuriseuran Sanomiin uusia kirjoittajia
Naapuriseuran Sanomat laajentaa kirjoittajaryhmäänsä. Jo vakiintuneiden kolumnistien rinnalle tulee nyt kaksi uutta henkilöä. Lappeenrantalaisen Jarkko Turtian ensimmäinen juttu ”Elämää rajalinnoituksessa” julkaistiin äskettäin. Nyt toivotamme tervetulleeksi kirjastonhoitaja Heikki Poroilan. Pyysimme häneltä lyhyen omaelämäkerran, josta poimimme heti yhden tärkeän periaatteen: ”Kirjoitan ja esiinnyn aina omalla nimelläni, eli vastaan sanoistani.”
Näin Heikki Poroila kertoo itsestään:
”Olen poliittista historiaa ja geopolitiikkaa ikäni harrastanut kirjastonhoitaja. Mielestäni Suomen ulkopolitiikka on ollut parhaimmillaan Paasikiven-Kekkosen linjan tienoilla liikkuessaan. Olen pettynyt ja huolissani siitä, että olemme luopuneet itsenäisestä toimivallastamme niin lainsäädännön (EU), valuutan (euro) kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikankin (Nato) osalta.
Tuore DCA-sopimus ei peruslinjaa enää miksikään muuttanut, mutta koska se avaa kauhistuttavan mahdollisuuden joutua vielä ydinaseiden piiriin ja konkreettisesti miehitetyksi, symboloi se sopivasti ulkopoliittista tuupertumista.
Tulen mukaan Naapuriseuran Sanomien kirjoittajien joukkoon, koska kynä on ainoa aseemme, jolla ilmaista näkemyksemme ja jolla mahdollisesti parantaa rakkaan isänmaan mahdollisuuksia selvitä ehjänä ja ilman ihmishenkien menettämistä eliitin seikkailuissa. Minusta sitoutuminen murenevan suurvallan eli Yhdysvaltojen kohtaloihin on suurin yksittäinen virhe, jonka suomalaiset päättäjät ovat koskaan tehneet.
Olen aktiivinen kommentaattori myös Twitterin eli nykyisen X:n puolella, ainakin toistaiseksi. https://twitter.com/HeikkiPoroila Kirjoitan myös blogia Heikin varaventtiili (https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/), jonka aihepiirit liikkuvat Naapuriseuran Sanomia laajemmalla alueella, mutta usein myös samoja teemoja sivuten. Blogissani arvioin paljon tuoretta populaaria kirjallisuutta myös poliittisen historian ja geopolitiikan tiimoilta.
Kirjoitan ja esiinnyn aina omalla nimelläni eli vastaan sanomisistani. Kirjoitukseni eivät edusta minkään järjestön tai ideologian linjauksia vaan pelkästään henkilökohtaisia näkemyksiäni.
En ole tutkija enkä toimittaja, vaan kirjastonhoitaja, mutta kirjoittajana olen itsenäinen kansalainen, jolla on mielipiteitä ja halu kertoa niistä muillekin. Olen iloinen, jos tekstejäni kommentoidaan. Vielä iloisempi olen, jos kykenemme yhteisin voimin edistämään paitsi naapurisopua, myös kaikkea muutakin rauhanomaista kanssakäymistä ihmisten välillä. Kaikki hyvät asiat tehdään yhdessä.”
Vaarallinen venäjän kieli
Sokea viha synnyttää päin seinää käveleviä asenteita.
Ryssäviha ei ole Suomessa vain kaukaista historiaa. Vuodesta 1918 lähtien Valkoisen Suomen aktiivisesti lietsoma alkukantainen vihamielisyys kaikkea itäiseen naapurimaahan liittyvää kohtaan joutui Saksan rinnalla hävityn toisen maailmansodan takia jäähylle. Vuosina 1945–1991 ilmeni jopa ryssävihalle vastakkaista kehitystä, jossa erityisesti Suomi-Neuvostoliitto-Seuran ja Kansankulttuurin toiminta olivat tärkeässä roolissa.
Porvarillisen lehdistön halveksivasta vaikenemisesta huolimatta neuvostoliittolaisten taiteilijoiden vierailut saavuttivat Suomessa merkittävää suosiota, suomalaiset saivat vaaratta nauttia rakastamastaan slaavilaisesta mollinkaihoisasta musiikista ja lukea Venäjän klassikoiden ja neuvostokirjailijoiden kirjoja tuoreina käännöksinä.
Monissa kouluissa oli mahdollista lukea venäjää yhtenä vieraana kielenä. Olen itsekin lukenut kolme vuotta venäjää, mistä oli laiskottelustani huolimatta runsaasti hyötyä myöhemmän elämän varrella.
Nyt ryssäviha (akateemisemmissa piireissä russofobia) on palannut julkisuuteen tavalla, joka viimeistään Ukrainassa käydyn sodan seurauksena on saanut tragikoomisen ja hysteerisen välimaastoon sijoittuvia ilmenemismuotoja (Vladimir Putinin on vuodesta toiseen iltapäiväroskalehtiemme ylivoimaisesti suosituin kansikuvapoika).
Kun mikään ei ole riittänyt, ei edes patsaiden raijaaminen varastoon, on ryssävihan kohteeksi joutunut myös venäjän kielen harrastus ja opettaminen. Kukaan ei tietenkään ole kyennyt osoittamaan, että venäjän kieli olisi syyllistynyt pienimpäänkään sotarikokseen, mutta kun kyse on propagandasta – ja sitähän ryssäviha useimmissa esiintymismuodoissaan on –, ei viattomintakaan jätetä rankaisematta.
Viimeksi tämän ovat saaneet tuta Turun suomalais-venäläisen kieliluokan valintaa harkitsevat. Turun kasvatus- ja opetuslautakunta on päättänyt tiistaina 13.2.2024 lakkauttaa luokan toiminnan. Nykyiset Turun Puolalan koulun oppilaat saavat viedä ”kielipolkunsa” loppuun, mutta uusille halukkaille näytetään torjuvaa kättä. https://yle.fi/a/74-20074419
Oppilaiden vanhemmat ovat ymmärrettävästi tyrmistyneitä ja pettyneitä. Lautakunta perustelee ratkaisua rahalla ja kysynnän vähyydellä. Todellisuudessa luokat on saatu aina täytettyä. Osa vanhemmista ymmärtääkin, että ratkaisun taustalla on todellisuudessa politiikka, suomalaisten halu näyttäytyä Venäjän vastaisen rintaman luotettavana osana myös niin rauhanomaisen asian kuin kielen opiskelun kohdalla.
Eikä Turku ole suinkaan ainoa modernin ryssävihan harrastaja, venäjänkielinen perusopetus Itä-Suomen koulussa on uhanalainen myös ainakin Lappeenrannassa, Imatralla ja Joensuussa.
Ironista tilanteessa on, että esimerkiksi Puolustusvoimien erikoistutkija Olli-Matti Mikkola on puolustanut venäjän kielen opetusta ”kansallisella turvallisuudella”. Armeijassa ymmärretään lyhytnäköisiä poliitikkoja paremmin se, ettei kielitaidottomuus ole voima tai hyve, vaan heikkous. https://yle.fi/a/74-20071664
Sokea viha synnyttää päin seinää käveleviä asenteita.
Muistan itse kohtauksen eräässä pienessä divarissa sodan Ukrainassa jo alettua. Liikkeen laadukkaaseen valikoimaan sisältyi myös venäjänkielisten kirjojen hylly. Satuin kohdalle, kun hyllyä ohittava henkilö huudahti ääneen, kuinka häntä niin inhottaa nähdäkin venäjänkielisiä kirjoja. Suustani pääsi ääneen retorinen pohdinta siitä, koskiko inhotus myös venäjäksi kirjoittaneita klassikoita kuten Gogolia ja Tšehovia. Henkilö nakkeli niskojaan, mutta perässä tullut puoliso nyökytteli ääneti.
Itseäni kauhistuttaa ryssävihassa eniten sen tuhoisuus vihaajalle itselleen. Hänhän siinä menettää kaiken sen upean, mitä venäjänkielinen kulttuuri on maailmalle antanut. Sillä tiellä ampuu lopulta aina omaan jalkaan.
Jos suomalaisen ryssävihan annetaan lopettaa luonnollisten naapurisuhteiden lisäksi myös venäjän kielen opetus, liikumme kohti fasistista yhden sallitun kielen ja mielen maailmaa. Melkein 90 000:lle venäjää äidinkielenään puhuvalle suomalaiselle toiminta venäjän kieltä vastaan on rasistisesti motivoitunutta häirintää, joka kyseenalaistaa näiden suomalaisten perusoikeudet.
Suomessa on myös paljon suomenkielisiä, jotka opiskelevat tai harrastavat, usein muidenkin vieraitten kielten ohessa, venäjän kieltä. On loukkaavaa heitäkin kohtaan ajaa ja edistää hankkeita, joilla kavennetaan venäjän oikeutta olla olemassa ikivanhana kulttuurikielenä. Suomen viranomaisten velvollisuutena olisi tietysti puuttua tällaiseen selkeästi kulttuurivihamieliseen toimintaa, mutta en ole kovin optimistinen.
Jos Alexander Stubb ei aio tasavallan presidenttinä vastata Vladimir Putinin kuvitteelliseen puhelinsoittoon (sellaista puhelua ei ehkä ole edes odotettavissa), kuinka todennäköistä on, että viranomaisemme ottavat riskin tulla leimatuiksi putinisteiksi vain siksi, että suhtautuvat venäjän kieleen asiallisesti ja neutraalisti?
12 kommenttia julkaisuun “Vaarallinen venäjän kieli”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Ajatella, että tällainenkin keskustelu on nyt käynnissä. Ei pelkästään Venäjän vaan koko kulttuurin mukaan lukien venäjän kielen demonisointi. Esimerkkiä näyttää Ukrainan päänukke Zelensky. Ja Suomi seuraa perässä!
Aika vähän pohditaan julkisuudessa sitä, mitkä ovat lännen harjoittaman russofobian motiivit ja tavoitteet. Mitä arvelette näistä kahdesta, joita itse olen esittänyt: Venäjän luonnonvarat ja rasismi. Ukrainan kriisi on vain yksi esimerkki – joskin pahimmasta päästä ellei pahin – lännen pyrkimysten käytännön ilmentymistä.
Joku voisi esittää Venäjä-vihan syyksi Venäjän pyrkimyksen saada maailma moninapaiseksi Yhdysvaltojen globaalin hegemonian sijaan. Nähdäkseni selitys ontuu sillä perusteella, että vielä Putininkin aikana Venäjällä oli voimakas pyrkimys kaveerata lännen kanssa, mutta jo silloin – melkein 20 vuotta sitten – Venäjä torjuttiin. Vain alistettu Venäjä näyttää kelpaavan lännelle. Tämän Venäjä lopulta karvaasti oppi.
Ainakin keskustelupalstoilla rasistinen asenne on hyvin edustettuna. Vanhat myytit on kaivettu esiin toistuvasti rajan yli tulevasta venäläishyökkäyksestä. Hyvin kertookin historiankirjoituksemme propagandistisesta luonteesta se, että monet ihmiset edelleen luulevat, että Ruotsin kunkut hyökkäsivät useammin Venäjälle kuin Venäjä sinne. Miksi muuten Ruotsin armeija kävi Pultavassa häviämässä Venäjälle, oliko se puolustamassa Ruotsia?
Miksi venäläisiin ja Venäjään suhtaudutaan niin rasistisesti? Se, mitä ei tunne, sitä helposti pelkää?
Venäjää on eristänyt lännestä osaltaan kyyrillinen kirjaimisto, joka hankaloittaa venäjän oppimista hieman, ja se kuuluu eri kieliryhmäänkin kuin Euroopan valtavaltioiden kielet englanti, saksa ja ranska.
Ortodoksisuus on toinen erottava tekijä maallistuneeseen luterilaiseen Länsi-Eurooppaan nähden, tai myös roomalaiskatoliseen Puolaan. (Naispappeuskin on hankala toteuttaa maassa, jossa papilta edellytetään partaa.)
Mutta ei tämä selitä kaikkea.
Kirjoitin juuri päinvastoin kuin piti: historiallinen tosiasia on, että Ruotsi hyökkäsi useammin itään kuin Venäjä länteen. Pahoittelen!
Huomasinkin virheesi, kun luin, mutta hienosti sen korjasit. Omia virheitäni (asia- ja kielioppi-) pyrin vähentämään lukemalla tuotokseni ennen sen lähettämistä. Lisäksi kirjoitan helposti liian pitkästi, vaikka
sanottavaa ei isommin olisi. Jossain vastaavassa julkaisussa on mahdollisuus muokata tekstiä vielä senkin jälkeen, kun on lähettänyt sen; arvatenkin sen aikaa, kun on kirjautuneena. Kopioin aina aikaansaannokseni ennen lähettämistä siltä varalta, että liiallisen viipymisen vuoksi olen kirjautunut ulos tai lähetys ei jostain muusta syystä onnistu.
Nonni, näitä virheitä.. Tuo edellinen oli tietenkin tarkoitettu ”Siskolle”.
Tajusin kyllä, että lohdutit minua virheeni takia, kiitos. Ehkä tässä on hienoinen alavire päällä vaalituloksen jälkeen ja muun maailmanpoliittisen synkkyyden keskellä, että ei olla kukaan skarpeimmassa mahdollisimmassa terässä…
Mutta Venäjä-vihasta vielä sen verran, että minusta pitäisi ajatella maailmanpolitiikassakin, että valtioilla ja kansoilla on ylpeytensä ja omanarvontuntonsa ihan kuin ihmisilläkin, eivätkä kansatkaan halua kuulla itseään halveksittavan. Miten se olikaan, ”Venäjällä ei valmisteta mitään”!
Lueskelen juuri diplomaatti Ilkka Paastisen 90-luvulla kirjoittamia muistelmia, joissa hän mainitsee, että 70-luvulla häntä luultiin usein YK-kuvioissa itäeurooppalaiseksi ja sen tähden kohdeltiin alentuvasti. Samaa halveksuntaa ovat venäläiset saaneet osakseen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin, joten sosialismi ei selitä sitä. Amerikkalaisella filmiteollisuudella on oma iso osuutensa kielteisen Venäjä-kuvan luomisessa.
Vaimo on Petroskoista ja puhuu tyttärillemme luonnollisesti venäjää. Nuorin tytär kärsi ja muuttui araksi ja stressaantuneeksi tavallisessa suomalaisessa koulussa, kun koulun opettajat ja muiden lasten vanhemmat ottivat selvästi mediassa lietsotun ryssävihan tosissaan.
Tytär pääsi onneksi suomalais-venäläiseen kouluun ja hänestä on kuoriutunut ihana, avoin, iloinen ja itseensä luottava tyttö. Parasta koulussa on kuulemma uudet kaverit, joista moni on tavallisesta suomalaisesta perheestä ilman ryssäfobiaa.
Pieni henkilökohtainen jatko itse kolumniin. Isoisäni ja hänen veljensä, molemmat Suomessa syntyneitä ja koko ikänsä eläneitä, vaihtoivat sukunimeä, ettei heitä pidettäisi ”ryssinä”. Olen sivunnut näitä kohtaloita ja ryssävihaa myös eräässä toisessa blogitekstissäni https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/2022/10/vihan-puhetta.html. Isäni äiti, joka oli täysin venäläinen Pietarin suunnalta, ei joutunut syrjinnän kohteeksi, koska hänen sukunimensä vaihtui kätevästi naimisiin menon myötä ja etunimi oli monietninen Maria. Luulin lapsena pitkään, että 1930-luvulla jo kuollut isoäitini oli suomenruotsalainen, koska hänen nimensä oli Maria Borgelund. Kun isompana kysyin isältäni, miksi hän ei koskaan puhunut venäläisistä esivanhemmistaan (suvun kantaisä emigroitui Helsinkiin jo 1850-luvulla), vastaus oli kiertelevä. Kävi kuitenkin selväksi, ettei sotilasuran valinnut nuori mies ”voinut” olla venäläinen, joten hän suomensi sekä etu- että sukunimensä ja vaikeni koko asiasta. Isäni myönsi, ettei halunnut myöskään lastensa joutuvan ”kärsimään” asiasta. Olen edelleen, kymmeniä vuosia myöhemmin, surullinen ja pettynyt ryssävihan kyllästämään Suomeen.
Olen yllättynyt, että kaikki kansalaiset eivät ole menettäneet järkeään amerikkalaiselle hömpälle!!!
Kiitos Heikki linkistä..
Kiitos Heikki tästä kirjoituksesta! Lohdullista aina huomata, että kaikki kanssaihmiset eivät sentään ole hurahtaneet rasistisen ryssävihan valtaan, vaikka media onkin siihen enemmän tai vähemmän vaivihkaan kannustanut ja poliittiset kellokkaat näyttävät siihen esimerkkiä.
Itsellänikin on venäläisiä sukujuuria 1800-luvulta, Suomen suuriruhtinaskunnan ajoilta. Isäni äidin mummi oli pietarilainen tehtailijan tytär, joka avioitui suomalaisen talonpojan kanssa. Muistan aikoinaan kovasti ihmetelleeni sitä, kun äitini joskus naureskellen kertoi, että isoäitini oli joskus väittänyt Olgan olleen puolalainen, kun ei kehdannut kertoa, että hänen mumminsa oli ”ryssä”. Se kuulosti minusta silloin jotenkin aivan eksoottisen kummalliselta, että ihminen joutuisi häpeilemään isovanhempiensa kansallisuutta. – Valitettavasti nämä viimeiset kaksi vuotta ovat tuoneet takaisin tuntuman tuollaisen rasistisen vihan kyllästämään ilmapiiriin, eikä venäläisten sukujuurien peittely enää tunnukaan yhtään niin oudolta ajatukselta, vaikka en kyllä itse siihen tahdo missään nimessä alistua, vaan mieluummin kannan ripauksen venäläisyyttäni ihan samalla hyväksynnällä kuin muunkin suomalaisen tai suomenruotsalaisen perimän, joka minulle on täysin omaa ansiottani suotu.
Oikeastaan osittain juuri tuon Olgan vuoksi sain myös jossain vaiheessa vähän leikillänikin päähäni, että tokihan minun pitäisi opetella myös hieman venäjää, kun kerran minulla on siellä sukujuuriakin. Tässä venäläisvihan sairastuttamassa ilmapiirissä olen jatkanut venäjän opiskelua kansalaisopistossa jossa meitä on pieni, mutta oikein mukava opiskelijaryhmä ja erittäin mukava venäläinen opettaja. Jokin hassu tunne minua silti seuraa on aina kun menen sinne tunnille, vähän kuin olisin menossa tekemään jotain lähetulkoon luvatonta.