Venäjän on vaikea tehdä valintaa lännen ja ei-lännen välillä yksinkertaisesti siksi, että sellainen valinta on käytännössä mahdoton. Pikemminkin Venäjän on palattava sen historialliseen empatiaan vuoropuhelussa ollessaan vuorovaikutuksessa erilaisten kulttuurien ja elämäntapojen kanssa, kirjoittaa Valdai-klubin ohjelmajohtaja Ivan Timofejev.
Kauan ennen kuin Venäjän ja lännen väliset suhteet ajautuivat kokonaisvaltaiseen poliittiseen kriisiin, Venäjän viranomaiset ja asiantuntijayhteisö esittivät innokkaasti ajatuksia suhteiden kehittämisestä ei-länsimaiseen maailmaan. Poliittisella tasolla tällainen suunta alkoi muotoutua jo 1990-luvulla, Jevgeni Primakovin näkemyksistä lähtien. Sittemmin se on myös kehittynyt käytännössä monitahoisen ulkopolitiikan puitteissa. Vastakkainasettelujen asteittainen kasvu lännen kanssa kiihdytti ”itään kääntymisen” ajatusten muodostumista, vaikka niiden toteuttaminen olikin hidasta. Sitä rajoittivat objektiiviset infrastruktuuriset ja taloudelliset olosuhteet, samoin kuin suoran ja kipeän kannustimen puuttuminen tällaiseen ”käännökseen”.
Nykyinen kriisi Venäjän ja lännen välisissä suhteissa, kaikesta näennäisestä huolimatta, on peruuttamaton, ja se on lisännyt suhteiden määrää ja laatua ei-länsimaiseen maailmaan, mikä on muuttumassa yksinkertaisesti kiistattomaksi. ”Pakotteiden tsunamista” ja suhteiden umpikujasta länsimaihin on tullut erittäin voimakas sysäys kauan kaivattuihin muutoksiin. Samaan aikaan Venäjää odottavat monet vaikeudet ja esteet sen matkalla ”maailman enemmistöön”. Venäjän on arvioitava niitä realistisesti ja objektiivisesti; meidän on vältettävä illuusiota, että ”maailman enemmistö” ratkaisee kaikki sen ongelmat. Meillä on edessämme kovaa ja vaivalloista työtä vielä vuosikymmenien ajan.
Venäjän suhteiden kehittäminen ei-länsimaiseen maailmaan ottaa todennäköisesti huomioon useita toisiinsa liittyviä tehtäviä. Ensimmäinen tehtävä on sellaisten valtakeskusten muodostaminen, jotka ovat suhteellisen riippumattomia Yhdysvalloista ja sen liittolaisista, ja joilla on laaja poliittinen asema. Näitä valtakeskuksia ei tarvitse yhdistää yhdeksi poliittiseksi hankkeeksi. Niiden välillä voi olla tiettyjä ristiriitaisuuksia. Niiden itsenäisyys turvallisuutta ja kehitystä koskevien peruspäätösten tekemisessä on kuitenkin olennainen piirre, joka yhdistää tällaisia valtakeskuksia.
Venäjä itse tuskin pystyy lujittamaan ja vakiinnuttamaan niitä yksin. Se on kuitenkin esimerkkinä juuri mahdollisuudesta haastaa poliittinen länsi perustavanlaatuisissa kysymyksissä. Kaikki eivät ole valmiita kulkemaan samaa tietä, mutta jo sen läsnäolo on tapahtuma, jolla on maailmanlaajuinen ulottuvuus. Välttämällä maailmaa koskevien ideologisten postulaattien asettamista, Venäjä on kuitenkin onnistunut luomaan normatiivisesti merkittävän ennakkotapauksen. Siksi ”venäläisen kapinan” tukahduttaminen on länsimaille periaatteellinen kysymys. Venäjän voitto missä tahansa muodossa merkitsee ennakkotapauksen vahvistumista, mikä tarkoittaa, että taistelu länttä vastaan muuttuu tinkimättömäksi. Panokset ovat äärimmäisen korkeat.
Toinen tehtävä on luoda luotettavia mahdollisuuksia nykyaikaistamiseen vuorovaikutuksen kautta ei-länsimaisen maailman kanssa. Tässä onnistuminen ei ole läheskään itsestään selvää. ”Maailman enemmistö” on tiiviisti sidoksissa länsikeskeiseen globalisaatioon, vaikka nykyisessä järjestelmässä onkin omat ongelmansa. Yksi tärkeimmistä on se, että länsi käyttää yhä enenevässä määrin keskeistä asemaansa globaaleissa verkostoissa poliittisena välineenä. Politisoitumista tapahtuu laajalla rintamalla, globaalista rahoituksesta ja toimitusketjuista tiedotusvälineisiin ja yliopistoihin. Toistaiseksi järjestelmä on ulkoisesti vakaa, mutta tyytymättömien äänten määrä on kasvussa. Jos Venäjä onnistuu rakentamaan toimivan talousmallin, joka ei ole olennaisesti sidoksissa länsimaisiin rahoituslaitoksiin tai toimitusketjuihin, ennakkotapauksesta tulee hyvin vakava.
Aiemmin tällaiset ennakkotapaukset on liitetty maihin, joita on kutsuttu ”roistovaltioiksi”. Korean demokraattisen kansantasavallan ja Iranin kaltaiset maat ovat onnistuneet säilyttämään toimintakykynsä, ja rakentamaan toimivat talousmallit huolimatta niille ja niiden kansalaisille aiheutuneista kustannuksista. Pakotteet ja rajoitukset vääristävät tällaisia malleja. Ne ovat kuitenkin edelleen olemassa ja kehittyvät. Tällaisen mallin syntyminen suuressa ja hyvin resursseilla varustetussa suurvallassa muuttaa merkittävästi nykytilannetta. Lisäksi Kiina suurena toimijana kulkee erittäin varovaisesti samaa tietä. Samalla kun Kiina ylläpitää suotuisia globaaleja suhteita, eikä pakota Yhdysvaltoja vastakkainasetteluun, se rakentaa vähitellen talousjärjestelmää, joka on vastustuskykyinen ulkoisille suuntaviivoille. Venäjän kurssi on Kiinalle hyödyllinen, koska Peking saa Moskovasta kumppanin oman talousjärjestelmänsä rakentamiseen, mikä on suojattu kilpailijoiden ja vastustajien vaikutukselta. Samanaikaisesti Kiina tuskin on kiinnostunut vallankumouksellisista läpimurroista, jotka saisivat sen menettämään tilanteen hallinnan.
Kolmas tehtävä on varmistaa turvallisuus suhteessa länteen. Konflikti lännen kanssa on heikentänyt huomattavasti Venäjän turvallisuutta. Venäjän länsirajoilla meillä on vastassamme voimakas, teknologisesti kehittynyt ja vakiintunut blokki. Sen sotilaallinen vahvuus kasvaa, ja se asemoituu vastustamaan Venäjää. Sotilaallinen tilanne Ukrainassa määrittää uhkien tulevan dynamiikan. Avoimen sotilaallisen yhteenoton mahdollisuus Venäjän ja NATOn välillä on muuttumassa varsin todelliseksi. Tällaisen skenaarion estämisestä on jo tullut keskeinen sotilaspoliittinen prioriteetti, missä sotilaallisilla- eikä niinkään diplomaattisilla – tekijöillä on johtava rooli. Edellytyksiä Ukrainan konfliktin diplomaattiselle ratkaisulle ei ole vielä näkyvissä. Jos omaksumme rauhansopimuksen tai tulitaukosopimuksen, ongelmaksi nousee tällaisen sopimuksen vakaus. Katastrofaalinen kokemuksemme Minsk 2 -sopimuksesta on osoittanut, että siitä voi tulla peite konfliktin seuraavalle vaiheelle, kuten jotkut eurooppalaiset johtajat ovat suoraan vahvistaneet. Euroatlanttisen alueen maat ovat jatkossakin suora sotilaallis-poliittinen uhka Venäjälle, ja länsi heijastaa tätä käsitystä.
Tarkoittaako tämä tilanne kaikkien siteiden katkaisemista länteen, ja kivutonta uudelleenjärjestelyä vuorovaikutukselle ei-länsimaisen maailman kanssa? Ei. Venäjän siteet länsinaapureihin ovat karttuneet vuosisatojen ajan. Niitä ei voi katkaista yhdessä yössä edes niin voimallinen kriisi kuin nyt näkemämme. Lännen itsensä puitteissa vallitsee sekä ideologinen että puhtaasti materiaalinen kerrostuneisuus. Yleisten poliittisten iskulauseiden julkisivun takana vallitsee äärimmäisen heterogeeninen poliittinen ja henkinen tila. Siinä yhdistyvät oudolla tavalla postmodernismi ja ääriliberalismi, sekä konservatismi ja traditionalismi. Jälkimmäinen ei myöskään määritä kantojen läheisyyttä Venäjään. Esimerkiksi Puola on yksi Euroopan konservatiivisimmista maista. Konservatismi ei kuitenkaan itsessään luo poliittisia edellytyksiä lähentymiselle Venäjään. On mahdotonta luottaa siihen, että kulttuurien, arvojen ja mentaliteetin läheisyys on poliittisen lähentymisen edellytys. Toisaalta juuri tällaisten yhteyksien olemassaolo tarjoaa Venäjälle ja useille länsimaille jatkossakin samanlaisia koordinaatteja ja inhimillisiä siteitä, olivatpa poliittiset suhteet kuinka etäisiä tahansa. Inhimillisyyden säilyttäminen jopa vastakkainasettelussa, kulttuuristen, humanitaaristen ja viime kädessä perhesiteiden ylläpitäminen vihamielisyyden, vihan ja poliittisen vastakkainasettelun keskellä on paljon vaikeampi, mutta kuitenkin hyvin tärkeä tehtävä.
Suhteissamme ”maailman enemmistöön” ei ole samanlaista kulttuurista yhteenkuuluvuutta. Tämä ei kuitenkaan estä pragmaattisten suhteiden luomista. Tarkoittaako se, että kulttuurinen etäisyys pysyy ikuisesti merkittävänä? Ei. On tarpeen kehittää kulttuurista kompetenssiamme työskennellessämme monenlaisten ei-länsimaisten maiden kanssa. Sivilisaatioiden monimuotoisuus on täällä uskomatonta. Venäjällä on ainutlaatuisia oppilaitoksia sinologian, arabian tutkimuksen, indologian ja monilla muilla aloilla. Valitettavasti nämä institutionaaliset vahvuudet ovat kuitenkin erittäin rajallisia, kun on kyse täysimittaisen, itään suuntautuvan käännöksen tehtäviin vastaamisesta. Meille on normaalia puhua eurooppalaisia kieliä, olemme omaksuneet eurooppalaista kirjallisuutta, ja ymmärrämme enemmän tai vähemmän eurooppalaisen kulttuurin edustajia, kaikkine lännen monimuotoisine piirteineen. Samaan aikaan tiedämme hyvin vähän sellaisten maiden kirjallisuudesta, kulttuurista ja mentaliteetista, jotka ovat edelleen [meille] ystävällisiä. Täydelliseen suunnanmuutokseen tarvitaan tusinoittain sellaisia oppilaitoksia kuin Moskovan Lomonosovin valtionyliopiston Aasian ja Afrikan maiden instituutti, puhumattakaan kielikoulutuksesta. Ilman tällaista osaamista työskentely Kiinan, Intian ja monien muiden yhteiskuntien syvyyksissä on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta.
Samalla meidän on otettava huomioon, että ”maailman enemmistöön” kuuluvilla, meille ystävällismielisillä mailla on omat kansalliset etunsa. Ne tuskin uhraavat niitä vain ystävyyden vuoksi Venäjän kanssa. Joka kerta joudumme kohtaamaan vaatimuksia ja pyyntöjä, jotka eivät viime kädessä hyödytä Moskovaa. Monet ei-länsimaiset maat pitävät yllä läheisiä suhteita länteen. Huomattava osa niistä hyötyy edelleen länsikeskeisestä globalisaatiosta, vaikka tämä hyöty onkin joissakin tapauksissa olematonta. Lisäksi monet maat modernisoituvat länsimaisen mallin mukaisesti, säilyttäen kulttuuri-identiteettinsä ja mahdollisuuksien mukaan poliittisen itsemääräämisoikeutensa, mutta eivät epäröi käyttää länsimaisia standardeja talouden, tuotannon, hallinnon, koulutuksen, tieteen, teknologian jne. aloilla.
Luodessaan ja ylläpitäessään suhteita ystävällismielisiin maihin Venäjä voi hyvinkin joutua tilanteeseen, jossa tietyt länsimaiset mallit saapuvat Venäjälle jälleen idän kautta, aivan kuten Aristoteleen ajatukset saapuivat keskiaikaiseen Eurooppaan arabikommentaattoreiden kautta. Venäjän on vaikea tehdä valintaa lännen ja ei-lännen välillä, yksinkertaisesti siksi, että tällainen valinta on käytännössä mahdotonta. Pikemminkin Venäjän on palattava historialliseen empatiaansa vuoropuhelussa ollessaan vuorovaikutuksessa erilaisten kulttuurien ja elämäntapojen kanssa. Venäjän on ehkä kuunneltava puhumista enemmän, opittava opettamista enemmän ja säästettävä kuluttamisen sijasta. Edessä on kärsivällisyyden, kestävyyden ja toisinaan nöyryyden aika vaikeuksien edessä, joita ilman on vaikea selvitä uudesta historiallisesta vaiheesta.
Lähde: Valdai Discussion Club
Käännös: Riitta Veijalainen
+++
