Mitä yhteistä on Venäjän hyökkäyssodalla, Gazan konfliktilla ja Iranin sodalla?
Vastaus on niin yksinkertainen, että sitä joutuu häpeämään länsimaisen sivistysihmisen
puolesta: ne ovat kaikki aivan loistavia bisnesmahdollisuuksia, tilaisuuksia kokeilla
uusimpia droneja oikeissa olosuhteissa, ja ennen kaikkea voi kilpailla siitä, mikä media
onnistuu kertomaan parhaimmat valheet – tai vaikenemaan, mikäli tarina ei miellytä
rahoittajia.
Länsipropaganda on kuin lempeä äiti, joka silittelee lasta poskelle ja kuiskaa: ”Rakas kulta,
tässä ei nyt ole kyse siitä, kuka pommittaa ketä, vaan kuka pääsee kertomaan sen ensin
oikeilla sanavalinnoilla.”
Kun Venäjä pudottaa pommin, se on ”raakalaismainen hyökkäys siviilikohteeseen”, vaikka
osuman olisi saanut sotilaskohde, jonka läheisyydessä paikallinen babushka on
pyllähtänyt luisille kankuilleen mustikkamättäälle.
Israelin pommi on ”sofistikoidusti kohdennettu isku terroristijohtajaa vastaan”, vaikka
kerrostalon koko asujaimisto vauvasta vaariin on passitettu samaan laulukuoroon.
Jenkkien pommeja ei kutsuta pommeiksi lainkaan, vaan ”ennakoivaksi toiminnaksi
alueellisen vakauden turvaamiseksi”. Tätä kielellistä taikatemppua opetetaan Harvardin
jatkokursseilla, todennköisesti samassa huoneessa, jossa harjoitellaan öljypörssin
manipuloinnin perusteet.
Teheranin mattopommituksissa on jotain syvän runollista: persialaiset matot, joiden
kutomiseen on kulunut vuosia, tuhoutuvat räjähdyksissä, joita perustellaan sillä, että maton
alla saattoi olla ohjus. Tämä on länsimaisen uutisraportoinnin ehdoton helmi: kun Iran
pommittaa itsepuolustukseksi, se on ”oikeudetonta aggressiota”, jonka jopa Suomen
presidentti tuomitsee X-alustalla, jolla kuitenkaan ei ole tuomiovaltaa, eikä se perustu
pohja-arvorealismiin.
Kun Irania pommitetaan, se on ”terrorismin kitkemistä”. Ja kun Teheranin kaupunginosaa
pommitetaan matto kerrallaan, se on ”kohdennettu operaatio strategisten kohteiden
neutralisoimiseksi”. Sanavalinnat tekee se, jolla on eniten kanavia, lobbareita Brysselissä
ja jenkkien tukikohtia maaperällä.
Suomi on päässyt valittujen joukkoon, vaikkakaan tästä ei löydy raamatussa mitään
mainintaa.
Mutta mitäpä nämä kielelliset hienosäädöt olisivat ilman amerikkalaisten poliitikkojen jaloa
uurastusta? Capitol Hillillä on kehitetty aivan oma lajinsa: rikolliset toimet, jotka eivät ole
teknisesti rikoksia, koska ne on äänestetty läpi kiireellisenä lisäbudjettina puolenyön
jälkeen, kun kukaan ei enää jaksa lukea pykälää se ja se, jossa annetaan lupa myydä
aseita molemmille osapuolille, kunhan vain myyntipalkkiot tuloutuvat oikeille tileille.
Jenkkijohto on ottanut jämäkästi oikeuden omiin käsiinsä hyläten kansainväliset lait, sen
vähänkin, mitä joskus puolivahingossa ovat saattaneet noudattaa.
Entisellä Fox-holistilla – joka on triplasti trimmattu painos kotoisesta Häkkäsestä – on
tapana heilua naama kireänä kuin olisi vetänyt pari viivaa jauhoa. Katsoja jännittää, koska
kaveri repii krakan, pikkutakin ja paidan yltänsä, hakkaa rintaansa ja päästää huudon,
josta Weissmullerkin olisi kateellinen, jos eläisi.
Hieman hillitympää tyylisuuntaa edustaa pieni kuubalaistaustainen mies, jonka vuolas
puhevirta ei kykene peittämään alleen taipumusta väkivaltaan, joka delegoidaan toisille.
Sitten mies, jota ei voi sivuuttaa, vaikka haluaisi.
Hänen panoksensa maailman kriisien yhteiseen nimittäjään on yhtä omaperäinen kuin
kullattu WC-istuin: pörssien manipulointi ja jatkuva valehtelu nostettuna taiteenlajiksi.
Ei riitä, että markkinat heiluvat jonkin oikean uutisen, tietokonesalien algoritmien ja
sijoittajien irrotionaalisuuden vuoksi; niiden täytyy heilua, koska hän on julkaissut omalla
CAPSLOCK-alustallaan viestin, jossa huutaa rauhan olevan jo näillä näppäimillä, ellei
sitten olekin juuri alkamassa uusi sota, joihin molempiin hänellä on täydellinen ratkaisu,
jotka on ajoitettu viikonloppuun ennen pörssien aukeamista, ja joista kavereille on
ilmoitettu hyvissä ajoin etukäteen.
Maailman konfliktit ovat myös viihdettä, bisnestä ja poliittista peliä, joita seurataan
aamupalaa syödessä, hämmästellään mestaripiileksijä Tananjehun kuutta sormea – ja
yhtä, josta sormus katoaa – ja ettei kahvi läiky.
Jokainen pommi sataa jonkun pörssiyhtiön laariin, jokainen kuollut siviili on mahdollisuus
päästä heristämään sormea, mutta koulullinen iranilaisia pikkutyttöjä saa työntämään
sormet korviin, ja koska länsileirissä ei siviiliuhreja juurikaan tule, käyttöön jää vain
keskisormi, jolla takapuolen hygieniassa on merkittävä rooli.
Tämän keskellä istuu katsoja, joka luulee olevansa valveutunut, koska on lukenut päivän
Hesarin ja Iltiksen, ja on valmis puolustamaan sitaattia, jonka on juuri lukenut miljardöörin
some-alustalta, jonne koko Euroopan eliittikermakin kokoontuu jakamaan huomioitaan,
tuomioitaan ja muita neronleimauksiaan.
Vähälahjaisimmat joutuvat sulkemaan niiltä silmänsä paremman ymmärryksen puutteessa,
ja siirtyvät alustoille, joissa yritetään saada jotain tolkkua maailmanjärjestykseen.
Tai siirtyvät keväiseen metsään kuuntelemaan puiden huminaa ja lintujen viserrystä.