Kanadalainen historioitsija taustoittaa talvisotaa

Kanadalainen historioitsija Michael Carley on viime vuonna saanut päätökseen kolmiosaisen suurteoksensa, jossa hän käsittelee Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa suhteessa Saksan nousevaan uhkaan 1930-luvulla.

Neuvostoliitto näki ensimmäisenä ja myös selkeästi minkälaisen uhan Euroopalle Adolf Hitlerin johtama Saksa tulisi muodostamaan. Siksi se aloitti jo vuodesta 1934 alkaen diplomaattiset tunnustelut ennen kaikkea Britannian ja Ranskan kanssa tavoitteena luoda kollektiivisen turvallisuuden yhteisrintama Hitleriä vastaan. Politiikan arkkitehtina on pidetty ulkoministeri Maksim Litvinovia, mutta Carleyn mukaan Neuvostoliiton johtaja Josef Stalin seisoi itse sen takana.

Kertomus on hyvin monivaiheinen ja päättyy lopulta tavoitteen kariutumiseen, jonka aiheutti Britannian ja Ranskan haluttomuus ja päättämättömyys sekä näiden maiden sisäinen eripura. Viimeisenä oljenkortena pyrkimyksissä väistää sota Stalin valitsi hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa vuonna 1939. Sekin murtui myöhemmin, mutta sopimus antoi aikaa valmistautua sotaan. Näiden tapahtumien reunalla Stalin pyrki turvaamaan Leningradin kaupungin ja alueen puolustuksen. Siksi syksyllä 1939 myös Suomen kanssa aloitettiin neuvottelut. Samaan päämäärään pyrkiviä merkittäviä tunnusteluja Helsingissä tehtiin jo vuonna 1938.

Seuraavassa yhteenveto Carleyn talvisotaa ja sitä edeltäviä neuvotteluja koskevista havainnoista.

Carley kertoo taustaksi neuvostohallituksen Suomelle osoittamasta kutsusta neuvotteluihin lokakuun alussa 1939 ja myös niiden tavoitteista. Sen jälkeen Carley käsittelee Britanniaa; olihan kyse keskeisimmästä läntisestä valtiosta siinä rintamassa, jonka Neuvostoliitto oli yrittänyt rakentaa suojaksi Hitlerin Saksaa vastaan. Ranska seurasi aina askeleen perässä mukautuen naapurimaansa linjaan.

Ulkoministeriö Lontoossa oli hyvin tietoinen Moskovan tavoitteista ja ”pohjoisen” osaston päällikkö Laurence Collier ennakoi, että Suomen hallitus saattaisi olla vastustavalla kannalla. Collierin mukaan Britannian pitäisi kannustaa suomalaisten vastarintaa ”koska kaikki mikä vaatii Venäjän huomiota missä päin maailmaa tahansa parantaa meidän neuvotteluasemaamme köydenvedossa Venäjän kanssa.” Ja hän lisää: ”Ulkoministeriömme voisi kysyä Suomen hallitukselta haluaako se apua brittiläisten aseiden toimituksissa suomalaisille joukoille”.

Britannian suurlähettiläs vastusti kaikkia myönnytyksiä

Carley kertoo, että erityisen innokas kehottamaan Suomea asettumaan vastahankaan oli Britannian

Suomen suurlähettiläs Thomas Snow, joka sydämestään vihasi Neuvostoliittoa ja vastusti kaikkea myöntyvyyttä Moskovan hyväksi. Venäjän suurlähetystö Helsingissä raportoi Moskovaan myös epäilyttävän monista briteistä, jotka liikkuivat Helsingissä.

Samalla kun Snow yllytti suomalaisia vastahankaan hän raportoi Lontooseen, että Suomelle tultaisiin esittämään ”laajakantoisia aluellisia vaatimuksia, joita se ei mitenkään kykenisi torjumaan sotilaallisin keinoin”. Snow ajoi siis kaksilla rattailla; vastustakaa vaikka teillä ei ole voimaa vastustaa. Vastustaminen olisi haitallista Suomelle, sen jopa Snow ymmärsi, mutta se oli Britannian politiikkaa, joka ei piitannut Suomen eduista. Britannia kannusti Suomea samankaltaiseen viivyttelyyn neuvotteluissa, jota se oli itse harjoittanut. Viivyttely koitui sekä Britannian itsensä että myös Suomen vahingoksi, kun se ulkoministeri Eljas Erkon päätöksellä jätti jatkamatta yhteydenpitoa Moskovaan marraskuussa 1939.

Moskovan tiedustelutietojen mukaan ulkoministeri Eljas Erkko oli sanonut, ettei mitään myönnytyksiä

Neuvostoliitolle tehtäisi ja että ”Suomi taistelisi kaikin keinoin, koska Englanti, Amerikka ja Ruotsi on luvannut tukea meitä”. Erkko itse oli kieltäytynyt lähtemästä Moskovaan (vaikka sieltä nimenomaan oli pyydetty häntä), koska hän ei halunut millään tavoin lisätä Neuvostoliiton nauttimaa arvostusta.

Sillä aikaa kun Moskovassa neuvoteltiin, vuoti tietoja kaupungissa oleville sotilasattaseoille, jotka keskenään pohtivat esillä olleita kysymyksiä. Suomen valtuuskuntaan kuulunut eversti Aladár Paasonen keskusteli ruotsalaisen majuri Birger Vrangin kanssa. Vrangin kanta oli, että Neuvostoliiton vaatimukset eivät ole sodan arvoisia. Paasonen vastasi hänelle, että ”venäläiset ovat aasialaisia, aluksi he vaativat paljon ja tinkivät sitten saadakseen haluamansa”. Mutta Vrangin tietojen mukaan edes tinkiminen ei auttaisi: ”koska suomalaiset eivät aikoneet tehdä mitään myönnytyksiä, luottaen ulkomaisen julkisen mielipiteen painostukseen, joka saisi Moskovan perääntymään. Jos sota puhkeaisi suomalaiset kestäisivät kuusi kuukautta. He eivät ajattele voittavansa, mutta he eivät halua antautua.”

Välihuomautuksena on aiheellista viitata professori Heikki Ylikankaan toteamukseen, että sota olisi voitu välttää, mutta Suomessa kansa olisi ensin pitänyt vaihtaa. Suomi oli asenteellisesti lukinnut itsensä tilanteeseen, jossa sota oli parempi kuin minkäänlainen kompromissi. Kuutta kuukautta ei kestetty, mutta kestettiin kolme, samalla kun yleisesti arvioitiin, että Neuvostoliiton hyökkäys olisi täynnä epäonnistumisia.

Legendaksi on muodostunut Venäjän ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin sutkautus ”kolmessa päivässä Helsinkiin” maansa lähettiläälle Ruotsissa eli Aleksandra Kollontaille. Tämä ei ollut vakavissaan sanottu, mutta armeijan johto oli arvioinut kolme viikkoa. Arviot menivät siis ristiin, mutta lopputuloksesta ei ollut epäselvyyttä.

Ensimmäisen neuvottelukierroksen jälkeen Suomen attasea majuri Kaarlo Somerto tapasi Vrangin ja oli varsin huojentunut. Suomi oli edellä mainitun brittilähettiläs Snown tapaan odottanut laajempia vaatimuksia. Nyt vastaanotto oli ollut ystävällinen ja esitys odotettua maltillisempi. Suomi ei kyennyt tässäkään kohtaa, vaikka kyse oli helpotuksesta, kääntämään asennettaan kohti kompromissia.

”Haluavatko suomalaiset todellakin sotaa”, kysyi Ruotsin sotilasattasea

Ruotsin uusi sotilasattasea Moskovassa, majuri Engelbrekt Flodström jatkoi siitä, mihin hänen edeltäjänsä jäi: ”Miksi suomalaiset ovat niin jukuripäisiä? Haluavatko he todellakin mieluummin sotaa kuin rauhanomaisesti siirtää venäläisille mitättömän palan maata satamaa varten?..Enkä minä ole ainut joka näin ajattelee, puhuin brittien sotilasattasean eversti Roy C. Firebracen kanssa ja hän sanoi, että suomalaiset ovat hulluja jos menevät sotaan jonkun sataman vuoksi…tiedän, että olemme (Ruotsi) haluttomia ryhtymään sotaan Suomen takia, etenkin kun kyse on niin mitättömistä vaatimuksista, mitä venäläiset ovat suomalaisille esittäneet.”

Aleksandra Kollontai oli venäläisen kenraalin ja varakkaan suomalaisen puutavarakauppiaan tyttären tytär. Hän puhui venäjää, suomea, ranskaa, englantia ja ymmärsi saksaa. Ruotsin kielen hän oppi perusteellisesti Ruotsissa ja sen lisäksi hän osasi norjaa. Kollontai oli jo vuonna 1930 tullut lähettilääksi Tukholmaan, missä hän pysyi sodan loppuun asti. Kollontailla oli merkittävä välittävä rooli sodan aikana, koska yhteydet Suomesta Moskovaan kulkivat Tukholman kautta samalla kun Ruotsin asema muutenkin oli tärkeä. Ruotsi halusi pikaista sodan päättymistä.

Carleylla on selostus muutamasta kiinnostavasta keskustelusta Kollontain kanssa. Ensimmäinen on Ruotsin pääministerin Per-Albin Hanssonin kanssa. Hansson kutsui Kollontain luokseen ja kertoi, että hänellä on huonoja uutisia Suomesta. ”Tämä on teidän ja suomalaisten välinen asia, mutta sillä on vaikutuksensa muihin Pohjoismaihin. Moskovan ehdot ovat kovat mutta meidän näkökulmastamme ne ovat loogiset. Te venäläiset ette kuitenkaan ole joustavia neuvotteluissanne ja suomalaiset vielä vähemmän, he ovat kapeakatseisia ja jukuripäisiä. Mutta neuvottelujen katkeaminen voi merkitä vain yhtä asiaa – sotaa Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Ruotsin pyrkimyksenä on pysyä puolueettomana, mutta teidän konfliktinne on omiaan tuomaan maailmansodan Skandinaviaan.”

Kollontai summasi, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt Hanssonia niin tunteellisena. ”Hän yritti vakuuttaa minut siitä, ettei neuvotteluja saanut päästää katkeamaan.” Kollontai pyysi Hanssonia vaikuttamaan suomalaisiin, mutta tämän mukaan tilanne oli edennyt liian pitkälle: ”Suomalaiset eivät enää kuuntele meitä…Ruotsi neuvostohallituksen ystävänä kehottaa teitä: välittäkää hallituksellenne varoitukseni, tämä koskee muitakin kuin Suomea.”

Ja Kollontai toimi Hanssonin pyynnön mukaisesti, koska hän oli itse pitkälti samaa mieltä. Hän matkusti Moskovaan, jossa hän tapasi ulkoministeri Molotovin marraskuun alussa. ”Jaahas, olet tullut suomalaisten puolesta vetoamaan”, tervehti Molotov. ”Olen tullut selostamaan miten kansainvälinen julkinen mielipide suhtautuu neuvotteluihin suomalaisten kanssa. Minusta tuntuu, ettei Moskovassa ymmärretä, mitkä ulottuvuudet sisältyisivät aseelliseen konfliktiin Neuvostoliiton ja Suomen välillä”, vastasi Kollontai.

”Yritin lyhyesti mutta selkeästi osoittaa Molotoville väistämättömät seuraukset, jotka sota toisi mukanaan. Eivät vain skandinaavit, vaan muut maat rientäisivät tukemaan Suomea.”

Molotov kuunteli, mutta koska oli sitä mieltä, että Moskovan esitys oli Suomelle kohtuullinen ja Neuvostoliiton puolustukselle välttämätön, hän piti siitä kiinni. ”Helsingin hallitus on jo tehnyt päätöksensä: Sota Neuvostoliiton kanssa on väistämätön”, totesi Molotov, kertoessaan kuinka suomalaisten vastaus jokaiseen esitykseen oli ”Ei, emme voi yhtyä tähän”.

”Joudumme siirtämään asian sotilaiden ratkaistavaksi”

Moskovassa oli siis marraskuun alussa jo päätetty, että elleivät neuvottelut johda tulokseen asia ratkaistaan asein. Näinhän Molotov totesi Suomen neuvottelijoillekin viimeisen neuvottelun yhteydessä. Tässä kohdin tulee historiantutkimuksen amatöörille mieleen, että mihin perustuu se yleisesti hyväksytty päätelmä, että Suomi yllätettiin ja Erkko oli kuin puulla päähän lyöty kun sota alkoi, vaikka hän oli koko ajan puhunut Venäjän bluffaamisesta?

Suomen johdon yllättyminen voi johtua vain itse luodusta kuplasta. Muut kun lähes poikkeuksetta ymmärsivät, että tuloksettomat ́neuvottelut merkitsevät sotaa. Ruotsin pääministeri Hansson, sotilasattaseat Moskovassa, Kollontai ja mitä ilmeisimmin myös johtajat Lontoossa ja Pariisissa. Tämän tiedon on täytynyt tulla myös suomalaisten korviin, mutta kuten Hansson totesi, ”he eivät enää kuuntele meitä”. Yllätys se saattoi olla vain, jos oli sulkenut korvansa. Mutta kuten majuri Vrang oli päätellyt keskusteluistaan suomalaisten kanssa, he sotisivat mieluummin kuin tekisivät kompromisseja.

Neuvostoliitto rikkoi kansainvälistä oikeutta, mutta sellainen on tavallista sota-aikana ja Eurooppa oli jo virallisestikin sotatilassa. Vakavampi rikkomus oli sitä ennen tehty vuonna 1938, kun Tsekkoslovakia luovutettiin Saksan paloiteltavaksi ja syyskuussa vuonna 1939, kun Saksa hyökkäsi Puolaan.

Sotilaallisia päätöksiä tehdään usein aikaikkuna -näkökulmasta. Aikaikkuna tarkoittaa sellaista aikaväliä, jolloin tietty päämäärä voidaan saavuttaa, mutta lykkääminen tekee sen vaikeaksi tai mahdottomaksi. Hitler teki kaikki merkittävät siirtonsa tästä lähtökohdasta käsin koska ymmärsi, että Saksaa vastaan liittoutuneet tulisivat ajan mittaan voimistumaan eikä Saksa enää kykenisi voittoon.

Hitler totesi Suomessa käydessään, että hän olisi halunnut aloittaa sodan aikaisemmin, mutta Ranskan operaatio siirtyi huonojen säiden takia syksystä kevääseen, mikä vuorostaan siirsi sotaa Neuvostoliittoa vastaan.

Moskovassa taas ajateltiin, että puolustus Suomen suunnalla on hoidettava vielä kun Saksa on pelistä poissa. Se ei välttämättä ollut oikea päätelmä, mutta se oli päätelmä, joka tehtiin eikä se tullut yllätyksenä muille kuin suomalaisille, jos heillekään.

Moskova kuvitteli Suomen vielä vetävän hätäjarrusta

Carleyn käsityksen mukaan Moskovassa oli vielä sodan kynnykselläkin luultu, että hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanominen ja ensimmäiset laukaukset rajalla saisivat Suomen vetämään hätäjarrusta eikä sotaan olisi tarvinnut mennä. Kun hätäjarrusta ei nykäisty sota alkoi ja maailmalla tapahtui juuri se, mistä Kollontai oli Molotovia varoittanut. Sympatiat olivat voimakkaasti Suomen puolella ja lehdet täyttyivät Neuvostoliitolle vihamielisistä kirjoituksista.

Moskovan kannalta huonoin tilanne oli Britanniassa, jossa oli otettu varovaisia askeleita suhteiden parantamiseksi. Nyt Britannia jäädytti kaiken muun, mutta ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että olisi katkaissut suhteet tai julistanut sotaa. Lontoon hallituspiireissä ajateltiin, että yksi vihollinen riittää eikä toiseen ole varaa.

Poliittiset asetelmat Britanniassa ja Ranskassa olivat mutkikkaat, koska kummassakin maassa oli piirejä, jotka mieluummin olisivat tehneet rauhan Hitlerin kanssa. Sodan kestäessä tammikuulle varsinkin Ranskan pyrkimykset ulottaa sota pohjoiseen kävivät yhä selvemmiksi. Ranskan näkökulmasta se olisi helpottanut paineita Saksan vastaisella rajalla, missä joukot olivat asemissa vaikkakaan eivät vielä sotineet.

Pohjolan keskiössä oli näet aarre eikä se ollut Suomi, vaan Ruotsin malmivarat. Jos Ruotsi saataisiin vedetyksi sotaan Saksa olisi joutunut tulemaan väliin turvatakseen rautamalmin saannin ja sota olisi näin siirtynyt Pohjolaan. Nämä kaavailut olivat selkeästi Ruotsin hallituksen tiedossa ja koska maa ennen kaikkea halusi pysyä irti sodasta, se teki voitavansa auttaakseen Suomea ja Neuvostoliittoa lopettamaan sodan. Saksa oli vastaavasti hyvinkin tietoinen akuutista malmin tarpeestaan ja iski siksi välittömästi kiinni Norjaan keväällä 1940 pitääkseen länsivallat loitolla Ruotsista.

Tammikuun puolivälissä 1940 ulkoministeri Väinö Tanner pyysi kirjailija Hella Wuolijokea matkustamaan Tukholmaan tapaamaan Kollontaita, koska he tunsivat toisensa. Tehtävänä oli selvittää, oliko Moskova halukas käymään rauhanneuvotteluja. Kollontai sai vastaukseksi, että Moskova oli valmis neuvottelemaan Helsingin hallituksen kanssa ja Terijoki-hanke siirrettiin näin syrjään. Ruotsin ulkoministeri Christian Günther aktivoitui myös avustamaan, mutta oli pessimistinen: ”Suomalaiset häilyvät taistellako vai keskustellako ja kallistuvat ensinmainitun puoleen, koska sotatilanne tammikuun lopulla oli suosinut heitä.”

Tanner tuli itse paikalle Tukholmaan Wuolijoen kanssa helmikuun alussa. Tannerin asettuessa

neuvottelemaan Suomelle mitä ilmeisimmin tarjoutui ainutkertainen ja ohikiitävä tilaisuus päästä vähin luovutuksin irti sodasta. Tähän viittaa Heikki Ylikangas kirjoituksessaan ”Valttiässä jota ei käytetty”. Tieto julkaistiin ensi kerran vuonna 1998 ja sitten kirjassa ”Väkivallasta sanan valtaan.” Siinä Ylikangas mainitsee, että ”Tanner vaikeroi katuvaisena 7.3.1940 : Kuukausi sitten olisimme selvinneet Hankoniemen menetyksellä.”

Suomi olisi siis selvinnyt Hankoniemen menetyksellä ja ilmeisesti Kannaksen rajasiirrolla, mutta ei tarttunut tilaisuuteen, koska sotatilanne ei ollut kriittinen juuri sillä hetkellä. Mutta se oli sellainen vain kaksi viikkoa myöhemmin. Tanneria yksin tuskin voi moittia. Hänellä oli luultavammin eväät annettuna lähtiessään Helsingistä. Asia näyttää tutkimuksessa jääneen melkein täysin vaille huomiota, koska vastustus kompromisseja kohtaan oli edelleen järkkymätön.

Ei ymmärretty, että edessä olisi huonompi vaihtoehto eli sanelurauha. Niinpä Tanner tyytyi vääntämään Hangon luovutusta vastaan ja kun sitten kuukautta myöhemmin tuli sanelurauha, hän yritti epätoivoisesti vielä saada Viipuria ja Sortavalaa pidetyksi Suomella, mutta turhaan.

Kollontailla oli Lontoossa mielipidekumppaninsa, suurlähettiläs Ivan Maiski, joka myös oli pitänyt Neuvostoliiton ryhtymistä sotaan huonona ratkaisuna, vaikka ei ollut ilmaissut itseään yhtä suorasukaisesti kuin Kollontai.

Maiski oli Lontoossa päässyt luomaan Britanniaan Neuvostoliitolle ainutlaatuista suhdeverkostoa konservatiiveista vasemmistoon, joka sitten ilmeni harvinaisena suosiona kun maat liittoutuivat Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Kun Maiski astui lavalle hän sai usein kovemmat aplodit kuin brittien omat johtajat ja jopa myrskyisät sellaiset. Talvisodan kuukausina hän oli joutunut viettämään routa-aikaa joskin keskustelijoita alkoi vähitellen ilmaantua sodan lähestyessä loppuaan Suomessa.

Britanniassa tapahui käänne – Churchill pääministeriksi

Britanniassa tapahtui merkittävä poliittinen käänne kun myöntyvyyspoliitikot joutuivat väistymään ja Winston Churchill nousi pääministeriksi. Ennen sotaa vain entinen pääministeri Lloyd George ja Churchill olivat olleet sillä kannalla, että Saksa on Britannialle suurempi uhka ja että Britannia ei pysty lyömään Saksaa ilman Neuvostoliiton apua. Muut katsoivat, että Hitler rauhoittuisi jos hänelle tehtäisiin alustavia myönnytyksiä ja että voisi olla hyväkin, jos hän lähtisi sotaan vihattua bolshevismia vastaan.

Samana päivänä, 10. toukokuuta vuonna 1940, kun Saksa hyökkäsi Hollantiin, Belgiaan ja Ranskaan, myöntyväisyyslinja joutui väistymään. Pääministeri Neville Chamberlain sai lähteä ja Churchill nousi johtoon.

Nykypäivänä unohtuvat helposti silloiset poliittiset asetelmat, jossa vasemmisto koettiin suurena uhkana Keski-Euroopan valtapiireissä. Olihan Espanjan sisällissota vasta käyty ja käytännössä merkittävää tukea lailliselle tasavaltalaiselle hallitukselle oli tullut vain Neuvostoliitolta kun muut pysyivät passiivisina ja Saksa ja Italia tukivat vallankaappaukseen ryhtyneitä kenraaleja. Pelko oman maan vasemmiston voimistumisesta myötävaikutti merkittävästi siihen, ettei Neuvostoliiton ajamaa yhteisrintamaa pystytty muodostamaan ennenkuin sota oli jo laajentunut ja monet maat kuten Ranska olivat jo sortuneet.

Ulkoministeri Güntherillä oli hieman omintakeinen näkemys, sillä hän ei pelännyt kommunismia Ruotsissa, mutta pelkäsi Saksassa. Hän sanoi Ranskan edustajalle, että ”hän ei ajatellut, että neuvostohallitus aikoisi bolshevisoida Suomen ja hän katsoi, että Suomelle tarjotut ehdot eivät olleet kovin huonot (tarkoitti jo Moskovan rauhan ehtoja, huom. JN). Mutta hän ei halunnut myöskään nähdä Saksaa kokonaan lyötynä, koska se merkitsisi kommunistista Saksaa.”

Edellä on tiivistetysti selostettu Michael Carleyn tutkielmaa talvisodasta. Merkittävä osa tekstiä käsittelee asiaan liittyviä tapahtumia ja arvioita Lontoossa ja Pariisissa. Ne olen jättänyt vähemmälle huomiolle.

Kuva (c) Michael Jabara Carley CC BY-SA 4.0