Mikko Elo oli Venäjän ystävä

Uutinen entisen porilaisen kansanedustajan, valtiopäiväneuvos Mikko Elon kuolemasta ei tullut yllätyksenä. Hän oli vakavasti sairas jo pitkään.

Oli pitkä ajanjakso, jolloin keskustelimme päivittäin, joskus jopa useammankin kerran samana päivänä. Aiheet olivat aina sama; poliitikka ja poliitikot. Olimme molemmat myös veteraanijournalisti Mauno Saaren perustaman Naapuriseuran hallituksen jäseniä.

Tutustuimme jo vuonna 1979, kun Elo valittiin ensi kertaa eduskuntaan. Itse olin silloin eduskunnassa toimittajana.

Vuoden 1979 vaaleissa Erkki Tuomioja jäi pois eduskunnasta, mutta ensikertalaisina Elon ohella Sdp:n listoilta nousivat samoissa vaaleissa kansanedustajiksi myös Pirjo Ala-Kapee, Tarja Halonen, Liisa Jaakonsaari ja Saara-Maria Paakkinen.

Elon ensimmäinen eduskuntajakso kesti vuoden 1991 eduskuntavaaleihin saakka, jolloin hän ei yllättäen tullut valituksi. Samoissa vaaleissa pääsin itse ensi kertaa eduskuntaan. Elo oli neljä vuotta poissa eduskuntatyöstä, mutta palasi vuonna 1995 takaisin. Sdp sai silloin peräti 63 kansanedustajaa. Mikko oli yksi valituista yli 9 700 äänellä.

Elo toimi kansanedustajana aina vuoteen 2007 saakka. Kuntapoliitikkona Mikko oli Porin ääniharava peräti viisissä kunnallisvaaleissa. Hän oli kaupunginvaltuuston puheenjohtaja vuosina 1985 – 1991 ja johti myös kaupunginhallitusta vuosina 2007 – 2008.

Mikko oli eduskunnassa ahkera puhuja ennen muuta talouspolitiikkaa sivuavissa debateissa. Ajan myötä kävi selväksi, että hänen ja Sdp:tä johtaneen Paavo Lipposen käsitykset talouspoliitiikan suunasta alkoivat olla yhä enemmän yhteensovittamattomat.

Elo ei salannut mielipiteitään. Hänestä tuli Lipposen yhä enemmän oikealle suuntautuvan talouspoliitiikan ykköskriitikko omassa ryhmässään. Juuri tämän takia Mikosta ei koskaan tullut Sdp:n ministeriä, vaikka tiedoillaan ja taidoiilaan hän varmasti ohitti monet muut, jotka Sdp:n johtto olii valmis nimeämään ministereiksi.

Ehdimme kansanedustajina työskennellä yhdessä runsaat 12 vuotta. Yhteistyömme oli tiivistä ennen muuta kansainvälisissä asioissa. Ajattelimme useimmista kansainvälisen politiikan ongelmista suurin piirtein samansuuntaisesti. Emme kumpikaan myöskään hyväksyneet pyrkimystä liittää Suomi sotilasliitto Naton jäseneksi.

Matkustimme paljon yhdessä. Olimme molemmat Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnassa. Mikko johti Suomen valtuuskuntaa Ranskan Strassbourgissa, minä johdin Euroopan neuvoston yhtynyttä vasemmistoryhmää. Entisenä kielten opettajana Elo pystyi solmimaan useammalla kielellä yhteyksiä ja ystävyyssuhteita monien maiden parlamentaarikkojen kanssa.

Elo oli yksi niistä kansanedustajista, jotka arvostivat Suomen ja Neuvostoliiton sekä myöhemmin Suomen ja Venäjän välisiä luottamuksellisia suhteita ja työskentelivät niiden lujittamiseksi. Meitä samalla tavoin ajattelevia oli paljon, ja heitä löytyi miltei kaikista eduskuntaryhmistä puoluekannasta riippumatta.

Viime vuosina Mikko Elo seurasi kauhistuneena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutosta, luopumista sotilaallisesta liittoutumattomuudesta ja sotaisan kiihkoiluun saamaa otetta myös vasemmistopuolueista.

Mikon oli mahdotonta ymmärtää sitä, että myös hänen oman puolueensa johto oli valmis näyttämään vihreää valoa sotilastukikohtien luovuttamiselle Suomen alueelta Yhdysvaltojen asevoimien käyttöön.

Mikko Elo oli loppuun saakka Venäjän ystävä ja samalla myös vakuuttunut siitä, että loppujen lopuksi järki voittaa Natokiiman. Hän oli varma myös siitä, että ennemmin tai myöhemmin Suomi palaa naapuriystävyyden tielle.

Jaakko Laakso