EMME AIO KOPUTTAA SULJETTUUN OVEEN – Suurlähettiläs Pavel Kuznetsov vastasi lännen Ukraina-uhoon

Länsi on pettänyt Venäjän, mutta ei voi pettää sitä enää.  Katastrofiin johtaneista kokemuksista on opittu. 

”Yhdysvalloille kysymys ei ole valtion selviytymisestä vaan sen hegemonian säilyttämisestä. Meille kysymys on Venäjän olemassaolosta.”

”Lännen ja Venäjän vastakkainasettelusta voi tulla pitkä ja kova. Olemme siihen valmiina. Katsotaan, onko länsi Washingtonin johdolla valmis. Tästä en ole varma.”

”Emme aio koputtaa suljettuun oveen.”

Venäjän Suomen suurlähettiläs Pavel Kuznetsov puhui Naapuriseuran tilaisuudessa Helsingissä lauantaina 20. toukokuuta täydelle salille.

Venäjän Federaation Helsingin suurlähettiläs Pavel Kuznetsovin puhe Naapuriseuran tilaisuudessa 20.5.2023 avasi Kremlin ajattelua Ukrainan tilanteeseen ja myös Venäjän ja Suomen tuhottuihin suhteisiin. 

”Minun on katkeraa katsoa sitä, miten viime ajan tapahtumat heijastuvat kahdenvälisiin suhteisiimme, joiden kehittämiseen olen omistanut vähintään 25 vuotta diplomaatin urastani”, Suomen lämpimänä ystävänä tunnettu Pavel Kuznetsov sanoi.

Julkaisemme suurlähettilään puheen myös videona. Tässä sen keskeinen sisältö tekstinä:

”Neuvostoliiton hajottamisen jälkeen Yhdysvaltain johtama länsi ilmoitti kovaan ääneen ”historian lopusta” ja siitä, että on alkanut uusi aikakausi, jolloin sillä kylmän sodan voittajana olisi rajaton oikeus hegemoniaan edistämällä kaikkialla maailmassa arvojaan ja elämäntapaansa.

Kuten voimme tänään nähdä, sen tärkein motiivi on itsekeskeinen taloudellisten etujen ajaminen.  Uudenlaisen Venäjän johdolla oli jonkin aikaa harhakuvitelmia Lännen aikeiden vilpittömyydestä, siis että Venäjä toivotetaan tervetulleeksi niin sanottujen länsimaisten demokratioiden joukkoon.

Venäjä uskoi 1990-luvulla lännen olevan tosissaan kiinnostunut kehittämään maastamme taloudellisesti vauraan ja demokraattisen, ja noudatti sokeasti ns. kumppaniemme suosituksia.

Venäjän taloudesta valtion varoista vastaavat keskeiset ministeriöt tekivät tärkeitä päätöksiä ulkomaisten, lähinnä britannialaisten ja amerikkalaisten neuvonantajien ohjeiden mukaan. Ulkopolitiikka perustui tarpeeseen sulautua länteen kaikilla kansainvälisen elämän osa-alueilla.

Venäjän kansalliset edut jätettiin huomiotta. Mihin Venäjä päätyi? Taloudelliseen katastrofiin, venäläisen hyvinvoinnin täydelliseen romahdukseen, alueiden separatismiin ja sotaan Pohjois-Kaukasuksella. Kansakunnan varallisuutta varastettiin. Suurin osa siitä vietiin länteen. Armeija oli täydellisessä rappiossa, maa menettämässä valtiollisen itsemääräämisoikeutensa.

Harhakuvia ja vallanvaihdoksia

Kuten ehkä muistatte, silloin meillä ei ollut mitään erityisiä ongelmia lännen kanssa. Venäjää ylistettiin, kehuttiin sen demokraattisia saavutuksia ja Venäjän johdon omaksumaa amerikkalaisten ja eurooppalaisten oikeaksi katsomaa linjaa.

Ongelmat syntyivät 2000-luvun alussa, kun Venäjä alkoi siirtyä pois linjasta, jossa ulkomaisia neuvoja oli seurattu tinkimättömästi; kun aloimme palata kansallisiin etuihimme ja perinteisiimme, kun ryhdyimme kannattamaan tasavertaista vuoropuhelua sen sijaan että tyytyisimme tilanteeseen, jossa länsi piti Venäjää taskussaan.

Suurimmat ongelmat ilmestyivät silloin, kun Washington tajusi, että moninapaisen maailman muodostumisesta alkaa tulla peruuttamaton, mikä on kuoleman uhka Yhdysvaltain hegemonialle. Venäjä on tässä prosessissa yksi tekijä. Nyt rinnalla ovat myös Kiina ja suurin osa Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maista. 

Silloin maailma näki länsimaisen laajentumisen uudenlaisen muodon, niin sanotun värivallankumouksen. Otettiin käyttöön ”soft power”, eli pehmeän vallan välineet, joiden avulla amerikkalaiset saivat aikaan vallanvaihdoksen ei-toivotuissa maissa välikäsien kautta ja loivat harhakuvan tapahtumien luonnollisesta kulusta.

Kaikki värivallankumoukset noudattivat samaa yleistä kaavaa. Aluksi Soroksen rahastojen miljardien dollarien sijoitusten avulla maahan muodostettiin piileviä protestiliikkeiden verkostoja. Tiettyjen tapahtumien kuten vaalien jälkeen protestoijat lähtivät kaduille ja keräsivät ympärilleen väkeä, jonka puolesta esitettiin uhkavaatimuksia valtiovallalle.

Tänään me näemme jälkiä amerikkalaisten tuhoisasta toiminnasta kaikkialla Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan maissa aina Neuvostoliiton hajottamisen seurauksena syntyneisiin valtioihin asti.

Lännen pitkä petos

Muistattehan Putinin Münchenin puheen vuonna 2007, jolloin hän ilman vastakkainasettelua nimesi selvästi ongelmat, jotka vaativat tasavertaiseen vuoropuheluun perustuvia ratkaisuja eikä uhkavaatimuksia, sanelua ja kaikkien velvoitteiden rikkomista, joita annettiin mm. käsiteltäessä Saksan tulevaisuutta 1980-luvun lopulla ja Neuvostoliiton lakattua olemasta. Turvallisuuden jakamattomuuden periaate julistettiin tällöin juhlallisesti korkeimmalla tasolla. Meille kerrottiin, että yksikään Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön jäsen ei vahvistaisi omaa turvallisuuttaan muiden kustannuksella. Ja meille vannottiin, että Nato ei laajenisi tuumaakaan itään.

Valitettavasti me olimme huolimattomia uskoessamme näihin lupauksiin vaatimatta niiden oikeudellista vahvistamista. Tosiasia on, että länsi on pettänyt meidät. Vastoin lupauksia Nato alkoi työntyä aktiivisesti itään ja siirtää sotilaallista infrastruktuuriansa kirjaimellisesti rajoillemme. Kaikki tämä tehtiin jo kauan ennen Ukrainan ja jopa ennen Georgian tapahtumia.

Vuonna 2008 Naton Bukarestin huippukokouksen julistuksessa todettiin, että Ukraina ja Georgia liittyvät Natoon. Varoitimme silloin Natoa ja kumppaneitamme siitä, että tämä on hyvin vaarallinen tie; että se luo illuusioita niiden maiden johdolle. Näin kävi Georgiassa, kun Mikheil Saakasvili päätteli, että nyt kaikki on sallittua ja lähetti asevoimiansa Etelä-Ossetiaan siviilejä vastaan. Lopulta tämän Washingtonissa lavastettu uhkapeli epäonnistui ja Georgia menetti Etelä-Ossetian lisäksi myös Abhasian. 

Länsi on valinnut Ukrainan tärkeimmäksi aseeksi Venäjää vastaan. Ukrainasta on tehty Venäjän vastakohta, anti-venäjä. On myönnettävä, että vastustajamme ovat onnistuneet melko hyvin. Vuosien 2004–2005 tapahtumat, jotka olivat klassinen esimerkki värivallankumouksesta ja lännen avoimesta puuttumisesta suvereenin valtion sisäisiin asioihin, kurjistivat Ukrainan tilannetta.

Vuosien 2013–2014 vallankaappauksessa tapahtunutta laitonta vallanvaihtoa, jota amerikkalainen ja eurooppalainen eliitti tuki ja osallistui suoraan, seurasi Kiovan radikaalin, kansallismielisen ja itäisen alueen väestön jännitteiden kasvu. Uutta hallitusta eivät tunnustaneet Krimin tasavallan asukkaat, jotka halusivat liittyä Venäjään, eivätkä Donbassin alueen asukkaat, jotka vaativat laillisten oikeuksiensa kunnioittamista.

Kiovan hallitus valitsi ongelman ratkaisemiseksi voimakeinot ja käynnisti sotilaallisen operaation maansa kaakkoisalueen asukkaita vastaan. Kahdeksan vuoden aikana, vuosina 2014–2022, Ukrainan sotatoimet Donbassin asukkaita vastaan johtivat tuhansien siviilien kuolemaan.

Länsimaat jotka ovat aina niin herkkiä kaikille ihmisoikeuksien loukkauksille, eivät tehneet juuri mitään pelastaakseen Donbassin kansalaisten henkiä eivätkä tuominneet Kiovan hallintoa vaan päin vastoin yrittivät pelata sen pussiin rohkaisemalla Ukrainan seuraavaa militarisoimista ja radikalisoitumista.

Zelenskyin ja Saksan ja Ranskan ex-johtajien lausunnot todistavat, ettei Minskin sopimusta lainkaan aiottu toteuttaa vaan käyttää sitä keinona erityisesti Kiovan sotilaallisen valmiuden vahvistamiseen.

Ukrainasta tuli eräänlainen koekenttä venäjävastaisille toimille. Nato-maiden sotilaallinen läsnäolo Ukrainan alueella lisääntyi ja yhä suurempi määrä Naton kalustoa osallistui taisteluihin Venäjää vastaan. Länsi jatkoi teeskentelyä, että mitään epätavallista ei tapahdu. 

Meille kävi selväksi, ettei kukaan kumppaneistamme aikonut toteuttaa Minskin sopimusta.

Joulukuussa 2021 Venäjä välitti Yhdysvalloille, Euroopan unionille ja Natolle turvallisuustakuita koskevat ehdotuksensa. Se ei ollut uhkavaatimus, kuten on haluttu tulkita vaan viesti siitä, että suhtaudumme erittäin vakavasti lännen militaristiseen laajentumiseen, mukaan lukien suunnitelmat Ukrainan liittämisestä Natoon.

Tämä oli viimeinen yrityksemme saada äänemme kuulumaan Washingtoniin ja Brysseliin. Meitä ei kuultu. Tämän seurauksena Venäjän oli pakko tehdä vaikea päätös sotilaallisesta erityisoperaatiosta Ukrainan demilitarisoimiseksi.

Ei tilaa minne vetäytyä

Milloin tämä kaikki päättyy Ukrainassa?

Luulen että se tapahtuu, kun lännen poliittinen eliitti tajuaa, että tämän on loputtava.

Tällä hetkellä näemme kuitenkin Yhdysvaltain johtaman ns. kultaisen miljardin jääräpäisen politiikan, jonka mukaan loppua ei ole luvassa ennen kuin kaikki Yhdysvaltoja uhkaava on poistettu.

Länsimaiden yhteinen linja on, että taistelukentällä on saavutettava voitto. Ukraina on tässä vain väline, jolla pyritään saavuttamaan tavoite, eli Venäjän kysymyksen ratkaisu. Aivan kuten natsit pyrkivät ratkaisemaan juutalaiskysymyksen. Tiedättehän miten siinä kävi. 

Mahdollisuudet lopettaa sotatoimet poliittisin keinoin olivat olemassa vielä viime vuoden maaliskuun lopulla. Kiovan ei kuitenkaan annettu tehdä sitä. Länsimaat pakottivat Kiovan pois neuvotteluprosessista, joka käynnistettiin silloin Istanbulissa.

Sen jälkeen kukaan ei ole edes yrittänyt taivutella Kiovan hallintoa neuvottelemaan. Kukaan ei vastustanut sitä, että viime syksynä Zelenskyi asetuksellaan kielsi kaikki neuvottelut Venäjän kanssa. Läntisten kumppaniemme asenne povaa siis Venäjän ja lännen välisestä vastakkainasettelusta tulevan pitkä ja kova. Olemme siihen valmiina. Katsotaan, onko länsi Washingtonin johdolla valmis siihen. Tästä en ole varma.

Meillä on hieman erilaiset motiivit. Yhdysvalloille kysymys ei ole amerikkalaisen valtion selviytymisestä vaan sen loputtoman hegemonian säilyttämisestä maailmassa. Meille taas kyse on itse Venäjän valtion, Venäjän maailman olemassaolosta. Ei ole mikään salaisuus, että jotkut länsimaiset ns. ajatushautomot työskentelevät jo vakavasti suunnitelmien parissa Venäjän paloittelemiseksi, ja mitkä länsimaat tulevat valvomaan pirstoutuneen Venäjän osia.

Meillä ei ole tilaa, jonne vetäytyä. Ei ole mihin päätyä. Aivan kuten ei ollut toisen maailmansodan aikana. 

Tiedättekö, kuka ja milloin sanoi: ”Jo kauan sitten olisi voinut ennustaa, että tämä raivokas viha, jota on 30 vuoden aikana vuosi vuodelta yhä enemmän lietsottu Venäjää vastaan, karkaa joskus käsistä. Tämä hetki on tullut. Venäjälle yksinkertaisesti ehdotettiin tervettä itsemurhaa, irtisanoutua omasta olemassaolon perustastaan, tunnustaa juhlallisesti, että se ei ole mitään muuta kuin villi ja ruma ilmiö, pahuus, joka on korjattava. Nyt ei enää ole aihetta harhauttaa itseään. Venäjä mitä todennäköisimmin tulee ottamaan yhteen koko Euroopan kanssa.”

Voisitteko arvata kuka sanoi ja milloin? 

Nämä sanat eivät ole eilen sanottuja. Ne kirjoitti suuri venäläinen runoilija Fjodor Tjuttshev vuonna 1854 Krimin sodan alla. Eli silloin kun me teidän suomalaisten kanssa elimme samassa valtiossa. Onko jotain muuttunut 170 vuoden aikana? Luulen että kysymys on retorinen. 

Taistelu maailman herruudesta

Lännen odotukset, että pakotteiden ennen näkemätön paine johtaisi Venäjän talouden romahtamiseen, protestimielialan kasvuun ja lopulta Venäjän nykyisen hallituksen vaihtumiseen, eivät ole todellisuuspohjaisia. Näin ei ole tapahtunut, vaikutus on ollut päinvastainen. Venäjän johdon politiikalle on nousemassa voimakas kansalaisten tuki.

Venäjää ei myöskään pystytty eristämään kansainvälisesti. Myös vastustajamme joutuvat myöntämään tämän. Pitkän tähtäimen suunnitelmissamme lähdemme johdonmukaisesti siitä, että nykymaailma on jo pitkään ollut moninapainen. Aasian, Lähi-Idän, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maat, jotka muodostavat maailman enemmistön, eivät enää halua elää länsikeskeisessä järjestelmässä, joka ei perustu kansainväliseen oikeuteen vaan jyrkimpiin lännen keksimiin sääntöihin. Washington, Bryssel ja Lontoo keksivät nämä säännöt aina uudestaan omia etujaan vastaaviksi.

Niin kutsutulla sääntöihin perustuvalla maailmanjärjestyksellä yritetään vakiinnuttaa kansainvälisten suhteiden kaksoisstandardijärjestelmää, jossa toisille valtioille sallitaan kaikki ja toisten on vain noudatettava niiden ohjeita. 

Muistatteko ettei yksikään länsimainen poliitikko koskaan ole surrut satoja tuhansia uhreja, joita aiheutti Washingtonin seikkailu Lähi-Idässä, kymmenen tuhannen mailin päässä Yhdysvaltain rajoista olevien kansallisten turvallisuusuhkien verukkeella? Kukaan ei myöskään koskaan ole ehdottanut taloudellisten ja muiden pakotteiden asettamista Yhdysvaltoja vastaan.

Ukrainan tilanne on vain yksi ilmentymä laajemmasta globaalisesta ongelmasta, joka liittyy suppean länsimaiden ryhmän yrityksiin säilyttää maailman herruus. Josep Borrelin lausunto on hyvin kuvaava: ”Eurooppa on edelleen puutarha ja muu maailma on viidakko.”

Ei ole sattuma, että Venäjän lisäksi muitakin maita on uhkailun ja kiristyksen kohteina. Järjestelmälliseksi tavoitteeksi on nostettu Kiinan patoaminen. Suvereenien maiden sisäisiin asioihin puuttuminen jatkuu. Tämän seurauksena suhteemme Yhdysvaltoihin ja EU:hun ovat nyt pohjimmillaan sitten kaksinapaisen vastakkainasettelun päättymisen.

Emme aio koputtaa suljettuun oveen, saati tehdä yksipuolisia myönnytyksiä. Jos länsi tulee järkiinsä ja tarjoutuu aloittamaan uudelleen yhteydet, niin katsomme sitten mistä on kysymys, ja teemme päätökset Venäjän etujen perusteella. Kaikki mahdolliset sopimukset länsimaisten kumppanien kanssa ovat sitten oikeudellisesti sitovia. Niiden täytäntöönpano tulee voimaan selkeän mekanismin avulla. 

Katkeraa katsoa

Sama koskee Venäjän ja Suomen suhteiden tulevaisuutta. Minun on katkeraa katsoa sitä, miten viime ajan tapahtumat heijastuvat kahdenvälisiin suhteisiimme, joiden kehittämiseen olen omistanut vähintään 25 vuotta diplomaatin urastani. 

Nyt joudumme toteamaan, että kaikki se mitä vuosikymmenien aikana on kertynyt molempia osapuolia hyödyttävästä hyvästä naapuruudesta, on tuhoutunut hetkessä. Suomen johdon tekemät päätökset ovat johtaneet todella katastrofaaliseen romahdukseen kaikilla kansainvälisen kanssakäymisen alueilla ja aiheuttaneet maittemme naapuruudelle pitkäaikaisia rakenteellisia vaurioita.

Suomen viranomaiset ovat selvästi päättäneet – niin kuin sanotaan – olla paavia pyhempiä, ja ryhtyneet katkaisemaa suhteita myös yli sen, mitä Brysselin eurovirkamiehet ovat vaatineet.

On erittäin valitettavaa, että monet suomalaiset poliitikot alkavat yhä tarkemmin kuunnella esimerkiksi Tallinnasta ja muista Baltian maista tulevia signaaleja jonkinlaisena uutena korkeampana totuutena. Kuulemme lausuntoja tyyliin, että baltit olivat oikeassa ja me väärässä.

Näyttää siltä, että uusi suomalainen poliitikkojen sukupolvi on valmis heittämään pois kaiken edeltäjiensä aikana kertyneen kokemuksen. Sen sijaan tarjotaan lähestymistapoja, jotka on lainattu Baltian maiden radikaaleimmilta tahoilta, jotka tekevät poliittista uraa spekuloimalla historian komplekseilla ja lietsomalla äänestäjissään nationalismia ja muukalaisvihaa.

Monet yritykset ovat investoineet markkinoillemme vuosikymmeniä. Nyt myös ne, joita voimassa olevat ja mahdolliset tulevat pakotteet eivät koske, pakenevat maastamme paniikissa. Nyt suomalaiset yritykset hämmentyneinä saavat tietää, että niiden kilpailijat muista eu-maista ovatkin jatkaneet menestyksellä toimintaa Venäjällä.

Suomen ja Venäjän alueiden sekä kaupunkien ja kuntien välillä yhteydet ovat katkenneet kokonaan. Tavallisten ihmisten mahdollisuudet ylittää raja ovat vähentyneet olemattomiin. Tällaista rautaesirippua maittemme välillä ei ole ollut koskaan ennen, paitsi ehkä 1920–1930 luvuilla.

Suomen lehdistön hysteerinen kampanja lietsoo yhteiskunnan russofobisia tunteita. Seuraukset ovat selvät. Kuulemme yhä useammin aggressiivisuudesta arkielämässä, venäjänkielisten asiakkaiden palvelematta jättämisestä, Venäjän passin omaavien Suomen kansalaisten syrjinnästä työn haussa ja jopa kulttuuri- ja urheilutapahtumien valinnoissa. Toisen maailmansodan aikana kaatuneiden venäläisten muistomerkkejä häpäistään, mitä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. 

Käsittääkseni myös Suomen johto tiedostaa näitä ilmiöitä ja pitää niitä sopimattomina. On kuitenkin äärimmäisen vaikea torjua tällaisia tunteita niiden jo tunkeuduttua massatietoisuuteen.

Millaista Nato-politiikkaa?

Pitkäaikaiseksi tekijäksi, joka tulee vaikuttamaan kansainvälisiin suhteisiimme, muodostuu Suomen Nato-jäsenyys. En puhu siitä pitkään. Totean vain, että väärässä ovat ne, jotka ajattelevat sen vahvistavan Suomen turvallisuutta. Olen vakuuttunut, että asia on päin vastoin.

Lisäksi Suomen ja Ruotsin liittyminen allianssiin tekee lopullisesti Itämerestä, joka oli rauhallisimpia alueita, kasvavien jännitteiden ja potentiaalisten konfliktien vyöhykkeen.

Toisaalta Nato-jäsenyys sinänsä ei tarkoita, että emme pystyisi tulevaisuudessa rakentamaan normaaleja naapurisuhteita. Paljon riippuu siitä, millaiseksi tulee Suomen politiikka Natossa ja kuinka intensiivisesti Nato-maat tulevat käyttämään Suomen aluetta omaksi edukseen. Tarkoitan Naton infrastruktuuria kuten pysyvien sotilastukikohtien ja raskaiden aseiden – ydinaseista puhumattakaan – siirtämisestä Suomen alueelle.

Yleisesti ottaen uskon kuitenkin, että suurin osa suomalaisista ymmärtää, että maantieteelle ei voi mitään, ja että ennemmin tai myöhemmin maidemme kansojen positiiviset intressit kannustavat meitä rakentamaan uudelleen ainakin normaaleja naapurisuhteita.

Nyt on hyvin tärkeää, ettei Venäjän vastaisten tunteiden ajamana ryhdyttäisi sellaisiin toimiin, jotka tekisivät tämän saavuttamisen, jos ei mahdottomaksi niin erittäin vaikeaksi.

Naapuriseura tukee nimenomaan tällaista ajattelua. Arvostamme korkealle ihmisiä, jotka ajattelevat Suomen ja Venäjän suhteista isänmaallisesti.

+++